Lähden putoamaan, näen etäisesti ystävieni kasvot jossakin ylhäällä, ja yritän huutaa heille että ojentaisivat kätensä eivätkä päästäisi minua putoamaan. Putoan ahtaassa kuilussa, ympärilläni pyörivät kaikki mahdolliset värit ja kuilu tuntuu loputtoman pitkältä. Huomaan vanhenevani silmissä, ihoni muuttuu harmahtavaksi ja ryppyiseksi, kuilun seinillä on onkaloita/luolia/vastaavia joiden suilla minua kutsuvat "eri-ikäiset minät", he huutavat etten voi mennä vielä alas, en ole "elänyt näitä tasoja vielä"
Värien kieputus kuilussa käy yhä nopeammaksi ja nopeammaksi, kunnes kaikki on äkisti poissa - ei ole kuilua, ei värejä, ei materiaa, ei minua. Käsitän olevani kuollut, minulla on jonkinasteinen tietoisuus, ympärilläni on vain tyhjyyttä "enkä minäkään ole olemassa enää", on vain käsitys siitä että olen kuollut, ja minua pelottaa valtavasti. Yritän huutaa, toivon näkeväni unta ja koetan herättää itseäni, en muista polttaneeni salviaa, enkä käsitä miksi olen kuollut ja mitä nyt tapahtuu, ymmärrykseni ei myöskään riitä käsittämään sitä tyhjyyttä ja olemattomuutta jossa leijailen. Tunnen olevani tässä tilassa vähintään vuoden, ennenkuin päätä hyväksyä tilanteeni ja kuolemani, sekä sen ettei mitään enää ole ja samantien tämän jälkeen alan kuulla pätkittäistä puhetta, puhe kuulostaa konemusiikilta ja se voimistuu kokajan, kuulen ystävieni äänet ja pikkuhiljaa näen myös välähdyksiä todellisuudesta. Muistan jälleen polttaneeni salviaa, ja n. minuutin päästä olen hereillä taas.Tämä kokemus oli omituinen, pelottava, mutta samaanaikaan opettavainen. Osaan todella huonosti kuvailla tapahtumia, mutta yritin parhaani
Ystäväni muuten kertoivat, että olin tipahtanut maahan makaamaan ja tuijottanut kattoon koko matkani ajan + matkani alussa olin mutissut hiljaa "auttakaa" 
