- 2C-E, 15mg, juotu
- Joku buustaava nappi, 2.5kpl, syöty
- Alkoholi, 1 annos, juotu
- Mies, 21v, 75kg
Tunnin päästä aloin tuntea alkuoireita jotka eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia, pientä aivotoiminnan hämärtymistä ja lievää sekaisuutta.
Lähdimme kävelylle.
Matkalla kuulin koiran haukkuvan läheisyydessä, näin koiran edessäni mutta sen suu ei auennut mutta ääni kuului, takaapäin. Joku huusi koiralle, tämäkin ääni tuli takaapäin.
Matkamme päättyi punaiselle talolle. Hieman oli hyvittunut olo kun maistelimme tupakkaa. Matkasimme sisään.
Sisältä löysin mukavan istumapaikan sohvalta, en oikein tiennyt että miten siinä sohvalla pitäisi istua kun kroppa kertoi olopaikkansa ei niin normaalisti.
Televisio alkoi suoltaa ulos jotain epämääräistä ja trippiä häiritsevää tai pikemminkin sitä normalisoivaa äänimassan ja ihmishahmojen visuaalista summaa. Television ruutu oli lähestulkoon normaali, ympärillä istuskelevat ihmiset naureskelivat television hahmojen hölmöyttä, tai niin luulin. En kyllä tienny enää tässä vaiheessa että miksi niiden hahmojen piti olla hölmöjä, ei siinä ollut mitään logiikkaa, joten en piitannut sen enempää television katselusta.
Kiinnitin huomioni mieluummin silmäkulmassa tapahtuvaan horisontin vääristymään, koko huone jatkui loputtomiin spiraalin muotoiseen venymään. Verhot velloivat ja seinän juliste leikki olevansa kolmiulotteinen. Mielenkiintoinen leikki.
Jonkin hetken kuluttua olimme lähdössä johonkin suuntaan, en enää oikeastaan tiennyt suunnasta mitään eikä minua kiinnostanutkaan. Oli hyvä matkustaa vaikka ei olisi pitänyt mihinkään mennäkkään.
Matkallamme kun tallustelimme eteenpäin, jalkojen alla oleva lumi kietoi omaa äänimaisemaansa narskuen aivoihin. Tämä narskuminen ja jatkuva sen toistaminen alkoi jo kuulostaa musiikilta.
Narskuminen alkoi toistaa itseään itsestään ja se muuntui vellovaksi äänimassaksi joka tuotti oman loogisen äänensä. Sellaisen tinnityksen tapaisen.
Matkamme päätöksessä päädyimme ovelle joka aukesi normaalisti. Toisen oven jälkeen päädyin toiselle sohvalle istumaan.
Hetken aikaa istuttuani ja jotain small-talkkia heitettyäni televisio suolti taas jotain omaa ääntänsä. Tällä kertaa liikennettä joka tuntui kulkevan aivan korvieni vierestä.
Hetkisen tätä ajateltuani alkoivat ajatukseni kietoutua toisiinsa, ei vain ajatukset vain kaikki mitä pystyy kokemaan. Kaikki tuntemukset kietoutuivat aivan kuin leluliidokin kuminauha joka liian tiukalle käännettäessa alkaa tehdä poimuja. Näin teki tietoisuuteni, poimuja, laskematon määrä poimuja koko kaikessa aivotoiminnassa. Kaikki toisti itseään ja oli samaan aikaan toistamatta.
Sitten jossain vaiheessa huomasin että kaikki tämä kietoutuminen olikin vain tämänhetkistä tapahtumista. Mietin vain mielessäni exponentiaalia toimintaa, kaikki mitä siihen kietoutumiseen oli mennyt oli nyt exponentiaalisesti kietoutunut aikaan. Aikaan jota ei ollut, aikaa joka oli olemassa vain päässäni. Aikaa joka alkoi kietoutua tietoisuuteni mukana siihen vellovaan kietoutuneeseen asiaan. Ei enää jaksanut. Pää oli niin täynnä mahdottomuutta ettei siitä enää ottanut millään tavalla tolkkua. Silti ymmärsin sen kaiken aivan normaaliksi. Joudin koputtamaan pöytää jotta saisin jonkilaisen referenssin todellisuuteen.
Koputus kietoutui, vääntyi ja velloi sekä matkusti ajassa suoraan sisimpääni.
Ja kaikki vain tapahtui uudestaan ja uudestaan. Kietoutuminen jatkui ja aika kului.
Lähdimme uudestaan liikkeelle. Liikkuminen oli todella hyvä asia, se helpotti kaiken tapahtuneen ja sen kaiken mahdottomuuden prosessointia, se toi siihe tilalle jotain muuta mitä miettiä.
Jonkin matkan kuljettuamme havahduin hetkeen, mietin mielessäni että missä hitossa oikein olen. Tiesin tarkalleen missä olin sillä maisemat olivat tuttuja, täällähän olin pyörinyt lapsuudessani mutta silti en ollut varma mistään.
Sitten kaikki alkoi vääntyä. Maisema muuttui värikkäämmäksi ja se venyi 45 asteen kulmassa oikealle.
Kävelin poikittain. Korvani oli aivan maassa kiinni ja yritin kuunnella että mitä kaverini sanoi, en saanut siitä selvää.
Venyminen loppui, suumme puhuivat totta mutta silti aivan älyttömiä. Kaikki puheemme oli normaalia ymmärrettävää asiaa mutta samalla jotain mitä ei koskaan kuule (Jonkun muun ongelma(TM)).
Hissi.
Ovi.
Taas uudella sohvalla.
Matto temppuili eikä meinannut millään olla aloillaan. Maton pienet langanpalat matkustivat mattoa ympäriinsä.
Seinät heiluivat. Verhot lepattivat.
Matto kiinnitti huomioni uudestaan, tällä kertaa antaen aivan uusia ulottuvuuksia kaksiulotteiselle asialle. Matto alkoi syventyä, kaikki maton reunat ja kuviot kulkivat omaa hienoa rataansa ympäriinsä ja matkustivat alaspäin, kohti pohjaa mitä ei voinut nähdä.
Mattoa tuijoteltuani niin kauan että se menetti mielenkiintonsa, siirryin katselemaan seiniä. Tapetit tekivät saman kuin matto, muuntuivat niin normaalista tasaisesta pinnasta kolmiulotteiseksi asiaksi. Tapetin minimaaliset urat temppuilivat ja yrittivät irrottautua seinän pinnasta. Ne onnistuivat.
Uudet hienot ei niin minimalistiset värikkäät urat matkustelivat joka suuntaan seinää pitkin. Ne kietoutuivat toisiinsa kuin maitopisara veteen tiputettuna. Erittäin hienoa ajattelin.
Ilmeisesti makasin sohvalla tällä hetkellä, kroppani oli kadonnut, en enää tuntenut sitä, oli vain pää ja tietoisuus.
Kaveri sanoi jotain käärmeistä, jostain hänen näkökenttänsä käärmevääristymästä.
Suljin silmäni ja katselin hienoja fraktaaleita.
Korvistani tuli näkökenttääni pisteitä jotka äänen taajuden mukaan väritettiin, nämä pisteet lensivät näkökenttäni sivuista keskelle palloksi. Olin sikiöasennossa pallon keskellä, harmaana, tummana hahmona. Pisteet venyivät ja jatkoivat matkaansa uusiin ulottuvuuksiin. Seurasin pisteitä joiden sekaan oli jostain ilmestynyt äärettömän yksinkertaisen hieno käärme. Käärme oli näöltään aivan kuin asteekkien maalauksista.
Pisteet tekivät omaa matkaansa ja käärme seurasi niiden välissä kiemurrellen.
Avasin silmäni.
Pelasimme korttia. En ymmärtänyt kortin pelauksen logiikkaa, miksi pelata korttia juuri nyt? Itse katselin kortteja pöydällä jotka joka toisella silmäyksellä vaihtoivat paikkaansa ja jotkut niistä hävisivät. Voitin kaverini joka sanoi minua huijariksi kun olin kuulemma pimittänyt korttia. Todellisuudessa en vain nähnyt kortteja pöydällä. En maininnut siitä.
Takaisin sohvalle miettimään syvellisempiä asioita.
Mietin tämän vahvan molekyylin toimintaperiaatetta ja sitä että miksi kaikki tämä voi olla kiedottu niin pieneen tilaan. Miten tämä kaikki voi olla mahdollista?
Pitkään tätä pohdittuani päädyin lopputulokseen että aivomme ei oikeasti toimi näin. Tämä nauttimani molekyyli saa aivoni toimimaan väärin. Tämä aivotoiminnan vääreymän tulos on kuin atomipommi aivojen sisällä. Alitajunta tiesi että aivot eivät toimineet oikein ja yritti tapella molekyyliä vastaan nostamalla kehon lämpötilaa.
Tai sitten alitajunta oli aivan yhtä tutkalla kuin itsekin olin ja kehon lämpötila-anturin antoivat alitajunnalle sekaisia viestejä kuten hepoa vetänyt aasi juoksee makkaran päällä kehää.
Naurahdin että "Hei tää on bugi! Ihan helvetin siisti bugi!"
Puhuimme kaverin kanssa joutavia, en niistä muista paljoakaan mutta kaverin lauseen jälkeen tapahtui jotain odottamatonta.
Lensin ulos aivoistani, huoneen ulkopuolle johonkin suureen keltaiseen punareunaiseen. Sieltä katselin huonetta jonka näin jakautuvan kahteen osaan kuin venyttäisi purukumia kunnes se katkeaa.
Lensin ympyrän muotoista kehää kiihtyvällä vauhdilla josta päädyin lentäen kuin raketti takasin nyt klooniksi huomaamaani todellisuuteen. Rävähdin nauramaan "Siistiä!"
Tämän jälkeen ei tapahtunut paljoa, ympäristö leikki omaa hyllyvää leikkiään joka ei enää minua niin paljolti kiinnostanut. Aivot alkoivat tuntua todella puhkikulutetulta joten päädyin mietiskelemään sohvan pohjalle.
Suumme kävivät laukkaa kuin kiimainen ori kuutamoyönä nähtyään narttuhevosen silhuetin kukkulan päällä.
Sen pituinen se + Laskut.
saiskin jotain yleisboosteria joka sopii kaiken kanssa mutta ei tee mitään yksinään.
anteeksi ahab ennenkin maininnut asiasta tai luulen että, kijoitus virheitä o 
