Sosiaalisten tilanteiden pelko

[wRRa]

Onko täällä muita kyseisestä pelosta "kärsiviä"? Tuntuu että douppipäistä tosi monet on yrittäneet juuri tätä ongelmaa lääkitä huumeilla, esimerkiksi bentsot, opiaatit ja stimulantit usein auttavat ainakin akuutisti sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Ne tekevät välinpitämättömäksi tai sitten lisäävät itsevarmuutta, jolloin on helpompi olla sosiaalisissa tilanteissa.

Mistä teidän pelkonne johtuu?

Itselläni on takana esimerksiksi se, että olin ala-asteikäisenä syrjitty. Jostain syystä minulla on aina myös ollut kova tarve tuntea itseni hyväksytyksi, ja olen asettanut riman ylemmäs kuin muilla. Minun on siis pitänyt olla muita "parempi" (parempi koulussa/harrastuksissa/paremman näköinen, mitä vaan), että olen voinut hyväksyä itseäni lainkaan. No, kuten arvata saattaa, aina ei voi olla porukan paras ja tämä on aiheuttanut aika paljon itsetunto-ongelmia.

Jos koen etteivät kaikki porukasta ole jotenkin innoissaan minusta tai ihaile minua, minulle tulee helposti sellainen olo, että he vihaavat minua. Aika mustavalkoista, heh? Tämä siis on tosi alitajuista eikä mitenkään tarkoituksellista ajattelua. Esim. en uskalla mennä välttämättä puolituttujen luokse juttelemaan, koska pelkään että he kokevat minut ylimääräiseksi tunkeilijaksi.

Välillä kun iskee sellainen olo, että kaikki vihaavat minua/pitävät minua nolona/en ole yhtä hyvä kuin muut/kukaan ei kuitenkaan halua tutustua minuun, niin tekee äkkiä mieli lähteä pois kyseisestä tilanteesta tai välttää kyseistä tilannetta. Tämä on aiheuttanut ongelmia esimerkiksi opiskelujutuissa, sillä on ollut vaikea tutustua muihin tämän vuoksi. Olen huomannut että on helpompaa tutustua ihmisiin, joita ei joudu enää koskaan näkemään, kuin sellaisiin ihmisiin, joista ei pääse niin helposti eroon (kuten koulukaverit).

Olenko ainoa vaivani kanssa vai löytyiskö täältä muita? Jaetaan kokemuksia Millasissa tilanteissa teillä iskee tuo ahdistus päälle? Miten toimitte silloin?

[frapathea]

Aivan varmasti monilla esiintyy tätä. Kuten mainittu, monet lääkitsevät vaivaa esim. bentsoilla, ja lääkekoukku taasen saattaa vuorostaan pahentaa ongelmaa...

Itse olin myös nuorempana kiusattu ja syrjitty, mikä aiheutti itsetunto-ongelmia ja sen kautta eristäytymistä. Ja bentsoillahan mä aloin siihen ja yleiseen ahdistuneisuuteen kuosaamaan yläasteikäisenä. Siitä tää koko harrastus lähti.

Nykyään tuntuu vaikeelta sanoa tarkalleen, kuinka paljon kyse on introversiosta ja kuinka paljon siitä, että koen itteni epämiellyttäväks, tylsäks ja vittumaiseks ihmiseks. Tavallaan koen, ei oo siitä kiistäminen, vaikkakin nykyään pyrin mieluummin kohtaamaan ongelman ja ottamaan opikseni sosiaalisesta mokailustani. Jätän toisinaan ottamatta ihmisiin yhteyttä, koska pelkään olevani kuin inisevä hyttynen tuttavilleni. Mutta toisaalta oon myös aina ollut todella sosiaalisesti vetäytyvä valtaosan ajasta, että kaipa se on myös osittain ihan vaan sisäänpäinkääntyneisyyttä.

Sosiaalisesti ahdistuneiden mielenmaisema tuntuu joskus ehkä hivenen vääristyneeltä. Tai siis voihan olla, että mua jotkut pitääkin urpona kusipäänä – ja pitääkin – mutta aika usein sosiaalinen ahdistuneisuus tuntuu kiteytyvän äärimmäiseen itsekeskeisyyteen. Tulee mieleen yks tilanne vuosien takaa, kun yks tyttö koki jatkuvasti, että tuomitsen sitä painon perusteella, ja esim. ku sanoin sille, että "ota riski", se kuuli mun sanovan "vitun läski". Se tuli puhumaan asiasta, ja sanoin sille ihan suorilt käsin, ettei mun ajatukset juurikaan pyöri siinä ja sen painossa. Liiallinen itsekriittisyys johtaa harhaisuuteen siitä, että muutkin jaksais hössöttää just sun ympärillä. Jos on ollut vaikkapa kovin koulukiusattu, niin tietty se silmätikkuna olemisen olo voi kulkea elämässä myöhemminki mukana. Tuntuuki vaativan ihan helvetin tarkkaa silmää, lujaa mieltä, tyyntä lähestymistapaa ja äärimmäistä rehellisyyttä, mikäli haluaa oppia tarkastelemaan ihmisten reaktioita mahdollisimman vähän biasoituneista lähtökohdista.

[Aesma]

Joo. <--- Voiks sanoo vaan noin jos ei jaksa/halua sanoa sen enempää?

Tai ehkä ei sittenkään. Tai ehkä joskus.. Vähän.. No ehkä välillä vähän enemmänkin..

Mut ei se kyl mitään..

Nii ainii.. Itelläni se on usein vähän sellasta et koen ja näen itseni jotenkin hyvin epänormaalin outona, välillä jopa rumana ja pelkään et muut näkee mut jotenkin hulluna tai jotenkin epämiellyttävällä tavallaan sairaana tai jotain sellasta.

Jotenkin tästä maailmasta vieraalla tavalla outona ja rumana. Ja hulluna. Epätavallisen outo. Vieras. Failure. Epätäydellinen. Hajanainen. Tyylitön. Järjetön. Nonsense. Epämiellyttävä. Ruma.

Jäätävä jätkä.. Ihan outo. Ja ei millään hyvällä tai hienolla tavalla. Paskaa energiaa.. Ei kai toi oo tarttuvaa? Hyi.. Yöäk...

Jotakin tollasta se kait on.. Mut onneks sen kans on oppinu elää ja ei se kai oo niin epätavallista kokea jotain vastaavaa omalla tavallaan tietysti..
Elämä on silti ihanaa & mielenkiintoista ja ihmeellistä ja nautin siitä.. Ja onhan se tietysti ihan hirveetä ja kauheeta paskaakin..

Kaikki menee ja antaa mennä vaan Niin ja antaa mennä myös ei anna mennä...

Niin ja ei näitä tunteita onneks aina oo, ainakaan pinnalla.. ja uusiin ihmisiin tulee kuitenkin tutustuttua ja tulee sosialisoitua vaikken mitenkään sieltä aktiivisimmasta päästä oo..
Mut sillon ku ihmisten ilmoilla oon niin kyl aina juttelen randomienkin kaa ja tutustun niihin ym.. Mielenkiinto ym. voittaa ton ahdistuksen ja noi ajatukset/tunteet.

Ja tosiaan useimmiten noi on semmosia alitajuisia tuntemuksia/ajatuksia jotka vaikuttaa vähän silleen taustalla...

http://www.youtube.com/watch?v=UXH3YKOUeC8
http://www.youtube.com/watch?v=ciidn3nEoiE

On mullakin jotain historiaa ja menneisyyttä mut ehkä siitä sit myöhemmin.. Kuitenkin.. Tässä kontribuutioni tähän ketjuun....

Niin ja vielä on lisättävä sekin, että kyllä noita asioita voi olla ajattelemattakin kun vaan "heittäytyy".. Ei vaan ajattele noita asioita.. Luopuu niistä.. Sekin on ihan mahdollista ja sitäkin tulee tehtyä
Antaa mennä vaan

Kiitos muuten hyvän ketjun pystyttämisestä =)

☯

[zero]

kyllä,

kiusattu koko elämä lähinnä 3 luokasta lähtien. koulussa joka päivä, vähän väliä. itsetunnosta ei tietoakaan, lähinnä hävettää olla täl pallolla ja vihaan suurinta osaa ihmisistä. sosiaalinen ahdistus sitä luokkaa että joko oon selvänä himassa vaan missä onnistun olemaan max sen 2 päivää, tai sitten kuosaamassa. mutta tykkään sosialisoinnista (en parempaa sanaa keksiny, kuulemma väärä sana toi) ihmisten kanssa, kuhan ei ahista, ts. on sopivissa kuoseissa. ja joo, kuosaamisen kautta pahentunu ja tullu muitakin psyykkisiä ongelmia vuosien mittaan. miten oon käsittäny kattelemalla ihmisiä ja kuuntelemalla, todella harva haluaa kuolla oikeasti jos on vähääkään toivoa. ite lähinnä ei vaan uskalla tappaa itteä, kuhan vetää vitullisia komboja jatkuvasti, väliäkö sillä jos henki lähtee, parempi vaan.

mutta takaisin asiaan, 17 vuotiaana tää alko ja piti lopettaa sillonen koulu ja hatsin poltto ku psyyke ei enää kestäny ja opiskelusta ei tullu mitään ku keskitty vaan ahistukseen, niin kauan siitä on aikaa kun on elänyt tällästä ja tottunut tälläseen elämään että halveksin jopa kouluja ja töitä nykysin, tai siis pitkään ollut. mutta blaah, toivoa ei ole, hoitoa ei saa, viimeks viime yönä sairaalassa, päästäis joskus jo pois täältä..

jaksa enempää miettiä nyt ja avautua. jatkakaa.

[frapathea]

Just for the record: tästäkin, kuten monesta muustakin ongelmasta, on ihan mahdollista parantua. Kovaa halua ja työtä se vaatii, ja takapakkeja tulee, mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että kaikin puolin sen arvoista.

Onko täällä muita, jotka ovat kokeneet nousseensa sosiaalisten tilanteiden kammosta ja mahdollisesti siihen liittyvästä huonosta itsetunnosta paremmalle alustalle? Miten se on tapahtunut? Mitkä asiat ootte kokeneet tärkeimmiksi parantumisen kannalta?

[zero]

Just for the record: tästäkin, kuten monesta muustakin ongelmasta, on ihan mahdollista parantua. Kovaa halua ja työtä se vaatii, ja takapakkeja tulee, mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että kaikin puolin sen arvoista.

tää tuntuu vaa niin utopistiselta kuvitelmalta, 8kk aikana tossa kusin kahet positiiviset ja kerran puhalsin 0.16. psyk. hoitajalla kävin tossa ja ne päätti että mun hoito kuuluu a-klinikalle, ei mua huolita avohoitoo. toisin sanoen ne ei nää järkeä hoitaa mua kun mulla on sen verran paha päihdehistoria että yhteiskunta musta enää mistenkään hyötyisi. 7 vuotta juoksin klinikalla ja yritin.. turhaan. pakko tossa keskiviikkona soittaa potilasasiamiehelle, ei tää reilua oo eikä tän ny näin pitäis mennä, oli ihminen sitte minkälainen vaa.

edittiä: ja kun ne psyykkiset ongelmat (niin, fyysiset ongelmat vielä päälle) ei rajotu pelkästää sos. tilanteiden pelkoo, sen verran paskaks tässä menty on.

[frapathea]

No eipä sitä tietenkään parannu, jos luovuttaa kesken kaiken tai ennen kuin edes yrittää. En mä oo koettamassa käännyttää ketään; parantumisprosessiin ryhtyminen on aina oma päätös ja sen eteen joutuu myös työskentelemään itse. Jos haluu mieluummin olla parantumatta, niin sitten ei varmaan parane. Jokainen tehköön kuten parhaaks näkee.

[Landmark]

Mä aloin lääkitsemään buprenorfiinilla mun sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja tuntuu että se ei oo muuta kun pahentanut asiaa.
Mä alan aina sosiaalisessa tilanteissa ajattelemaan "liikaa" mikä johtaa usein siihen etten saa mitään loppujen lopuksi sanottua. Jään vaan monttu auki tuijottamaan ja änkyttämään jotain. Koulussa käynti ahdistaa,tuntuu vaan että kaikki puhuu ja haluu mulle pahaa mut onneks sieläkin on pari tukipilaria jotka pitää minua vähän järjissään. Tiedostan itsekkin miten vainoharhasilta mun ajatukset kuulostaa mutta sitten iskee se, että mitä JOS ne ajatukset onkin totta? Ja varmaan sanomattakin selvää että itsetuntoa ei myös juurikaan ole.

Oon yrittäny skarpata tän asian suhteen ja kyl mä uskon että mä vielä "paranen" tästä. Mun äidilläkin on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja pahimmillaan se ei uskaltanut lähteä edes kauppaan, mutta nyt parin vuoden aikana muutos on ollut huomattava,sen näkee jo ulkoisesta olemuksesta ja siitä kuinka sen itsetunto on parantunut ja tää tuo lohtua mullekkin.

[Retiisi]

Harvinaisen tuttuja keloja tässä topicissa, pystyn samaistumaan. Ihmisten seurassa oleminen herättää monesti ahdistusta ja saan helposti överit ihmisistä, jolloin vetäydyn omiin oloihin ja kuvitelmiin turvaan. Pystyn kyllä psyykkaamaan itseni toimimaan todella hyvinkin sosiaalisissa tilanteissa. Se toimii, mutta tuntuis toimivan melkein yhtä väliaikasesti kuin päihteet tai sitten pitäis olla koko ajan psyykkaamassa itseään. Mieluummin löytäisin kyllä syyn siihen mikä siellä on taustalla

Hyväksynnän tarve? Ja että muilta pitäis saada se hyväksyntä. Miksi muiden pitäisi hyväksyä minut, jotta voisin tuntea olevani tarpeeksi hyvä? Koska lapsena on opetettu, että en ole koskaan riittävän hyvä, ellen muuta jotain itsessäni. Ja tämä "jokin" tulee usein yllätyksenä jonkun itseäni "paremman" ihmisen suusta, joten on koko ajan oltava varuillaan, että mihin kuvitelmaan seuraavaksi on mukauduttava. Kulttuurisidonnaista ohjelmointia vanhempien ja koulun kunniallisesti aloittamana. Tai siis jatkamana. Kiitoksia vaan kun tällainen kaava seuraa joka paikkaan. No, enpähän ole ainakaan yksin ja taas yksi syy meditointiin ja muihin itsensä uudelleenohjelmointiharjoituksiin.

Muutamien vuosien aktiivinen pajautus vaikutti aluksi toimivan tähänkin vaivaan (niinkuin kaikkeen muuhunkin), mutta lopulta herkisti niin paljon, että sosiaaliset tilanteet ovat hyvinkin intensiivisen tuntuisia nykyään. Kannabis ei ole todellakaan ainoa päihde, joka tähän on mulla vaikuttanut. Muutamat traumaattiset psykedeeli + kannabis -yhdistelyt toivat tämän pelon vielä paremmin näkyvälle. Ja sitten nuo sosiaalisuutta edesauttavat päihteet, kuten vaikkapa alkoholi, bentsot tai amfetamiini jotka auttavat hetkellisesti, pitemmällä aikavälillä tuntuvat haittaavan juuri sitä mihin ne ensin auttoivat. Pitänee syventyä tutkimaan aivojen välittäjäaineiden tasapainoon saattamista muilla keinoilla kuin päihteillä.

Epärealistisia kuumottavia ajatuksia herää usein varsinkin juuri puolituttujen seurassa. Kuumottavia ajatuksia. Siksi poikkeuksen tekee tähän nonsenseen yllättäen tulevat sosiaaliset tilanteet, joita en ole ehtinyt ajatella/kuumotella etukäteen, kuin myös sellaiset tilanteet joissa keskityn intensiivisesti aistien kautta tulevaan informaatioon. Jotenkin sitä vielä tulee kuitenkin lipsuttua tästä ja nyt:stä ja joskus saatan vaikuttaa muuttuvan yhtäkkiä joksikin zombiksi. Sailing away.

Kai se ylenmääräinen itseensä keskittyminen on kanssa suuri sosiaalisten tilanteiden pelon aiheuttaja. On hieno huomata välillä, kun suhteellisen tyynenä pystyy olemaan ihmisten seurassa ja tarkkailemaan, kuinka muiden ajatukset eivät pyörikään mun ympärillä.

Oon lukenu tommosesta mielenkiintoisia kokemuksia sosiaalisen kuumottamisen vähentämisen apuvälineenä:
http://www.erowid.org/smarts/phenibut/
Tämäkin on tietenkin yksi niistä väliaikaisista "ratkaisuista". Meditaatio, itsetutkiskelu ja ennen kaikkea siedätyshoito (ihmisten seuraan jatkuvasti hakeutuminen) ovat parempia, pitkän tähtäimen ratkaisuja.

Pää jotenkin jumissa, tuli aika paksua selitystä, mutta samapa tuo.

[frapathea]

saan helposti överit ihmisistä,

Tästä tuli mieleen, että ehkä osa monien "ongelmaa" on se, että ekstroverttiutta pidetään jonkinlaisena normina. En väitä, etteivätkö ekstrovertitkin voisi kokea sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kuitenkin monesti tuntuu siltä, että koska tykkään viettää aikaa yksin enkä pidä etenkään isoista ihmismassoista (ts. en käy tapahtumissa, baareissa tai bileissä kovin usein) jotkut olettaa automaattisesti, että olisin jotenkin "komeroitunut" sanan haitallisessa merkityksessä. Tietenkin, jos itse kokee sosiaalisen eristäytyneisyyden ongelmalliseksi ja toivoisi enemmän kontaktia muihin ihmisiin, kannattaa ongelmaa lähteä hoitamaan jotenkin, mutta ei kannata otaksua, että kyseessä on väistämättä ongelma, mikäli ei yksinkertaisesti koe oloaan mukavaksi pitkiä aikoja isoissa ihmisryhmissä tmv.

[Retiisi]

saan helposti överit ihmisistä,

Tästä tuli mieleen, että ehkä osa monien "ongelmaa" on se, että ekstroverttiutta pidetään jonkinlaisena normina. En väitä, etteivätkö ekstrovertitkin voisi kokea sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kuitenkin monesti tuntuu siltä, että koska tykkään viettää aikaa yksin enkä pidä etenkään isoista ihmismassoista (ts. en käy tapahtumissa, baareissa tai bileissä kovin usein) jotkut olettaa automaattisesti, että olisin jotenkin "komeroitunut" sanan haitallisessa merkityksessä. Tietenkin, jos itse kokee sosiaalisen eristäytyneisyyden ongelmalliseksi ja toivoisi enemmän kontaktia muihin ihmisiin, kannattaa ongelmaa lähteä hoitamaan jotenkin, mutta ei kannata otaksua, että kyseessä on väistämättä ongelma, mikäli ei yksinkertaisesti koe oloaan mukavaksi pitkiä aikoja isoissa ihmisryhmissä tmv.

Aivan, kyllä taitaa tämä bias osittain vaikuttaa, mutta samalla toivoisin enemmän sujuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Toivominen tuskin paljon auttaa Taidan vaatia iteltäni liikaa ja että se liian vaatiminen hankaloittaa sosiaalisuutta(, luovuutta, kunnon kehittämistä, opiskelua...) Ettäkö koko ajan pitäisi olla täydelliset sosiaaliset taidot. Kun ideaalit on liian kaukana todellisuudesta, tulee pettymään jatkuvasti ja harvoin tuntee olevansa hyvä sellaisena kuin on. Noniin, tarpeeksi vuodatusta tähän väliin

[fastnbulbous]

Just for the record: tästäkin, kuten monesta muustakin ongelmasta, on ihan mahdollista parantua. Kovaa halua ja työtä se vaatii, ja takapakkeja tulee, mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että kaikin puolin sen arvoista.

Onko täällä muita, jotka ovat kokeneet nousseensa sosiaalisten tilanteiden kammosta ja mahdollisesti siihen liittyvästä huonosta itsetunnosta paremmalle alustalle? Miten se on tapahtunut? Mitkä asiat ootte kokeneet tärkeimmiksi parantumisen kannalta?

Ahdistuksen kanssa kamppailusta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta pähkinänkuoressa: pikkuhiljaa aloin näkemään ihmisissä hylkivimpien puolien sijaan niitä mielenkiintoisempia, ja mikä tärkeintä, annoin itselleni aikaa kehittyä. Itämaisella filosofialla ja psykedeeleillä on ollut osuutta asiaan. Eihän minusta ikinä mitään suupalttia myyntimiestä tule, mutta täytyyhän täällä olla meitä, jotka kuuntelee.

Mikä tässä tuntuu kaikista järisyttävimmältä on se, että ahaa-elämys huolettomasta elämästä tuli loppujen lopuksi selvän pään sisältä ja on niin yksinkertainen tunne, ettei sitä kannata aloittaa edes kuvailemaan sanoin.

Vielä musiikkinumero perään:

http://www.youtube.com/watch?v=8KUXdMbYBZM

[plöks]

Itsellä joskus ollut tosi paha sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on ilmentynyt lähinnä vaan kaikkia "virallisia" asioita hoitaessa, varsinkin puhelimessa puhuminen oli joskus täysin sula mahdottomuus itselle ja esimerkiksi lääkäriajan varaaminen jäi hyvin monesti tekemättä tämän takia. Naamatusten oli helpompi hoitaa asioita sossun/lääkärin tiskillä, mutta monesti niitäkin tilanteita jännitti jo hyvissä ajoin tosi paljon. Uusien ihmisten kanssa oli myös vaikeahkoa olla/ilmaista itseään, mutta kuitenkin tutustuminen muihin ihmisiin onnistui ja itsellä oli enemmänkin esiintymispelkoa ja sitä kautta sosiaalisten tilanteiden pelkoa kun pelkästään tuntemattomien ihmisten juttelemiseen liittyvää pelkoa. Pahimpana siis kai kaikissa virastoissa asioiminen ja ajanvaraukset ja tälläiset.

Ironista mutta tällähetkellä työnkuvaan kuuluu päivittäin useiden kymmenien, jopa satojen puheluiden ottaminen ja jonkunverran myös ulospäin soittelemista, itsellä kai asteittain alkoi pelkotilat parantumaan altistumalla näihin tilanteisiin. En sitten tiedä mistä sitä rohkeutta löytyi aloittaa se, että otti vaan sen hiton puhelimen käteen ja hoiti asiat. Siihen sitten kai vaan tottui ja huomas ettei siinä mitään jännitettävää oikeastaan ole. Nykyään silti vielä jossain määrin jännitän puheluiden soittamista ja jostain syystä tulee jonkulainen adrealiinipiikki aina kun painaa luurin kuvaa puhelimesta, mutta nopeesti se menee ohi. Eli siis kokonaan tästä en ole eroon päässyt.

[King Ink]

Taidan vaatia iteltäni liikaa ja että se liian vaatiminen hankaloittaa sosiaalisuutta(, luovuutta, kunnon kehittämistä, opiskelua...) Ettäkö koko ajan pitäisi olla täydelliset sosiaaliset taidot. Kun ideaalit on liian kaukana todellisuudesta, tulee pettymään jatkuvasti ja harvoin tuntee olevansa hyvä sellaisena kuin on.

Joo. Sosiaalisista tilanteista kärsiminen ja niiden pelkääminen loppuivat itselläni osittain kun osasin hyväksyä sen, että meitsi vaan on vähä palikka. Ku alko aattelee, et saan olla hiljainen tyyppi, niin siitä ei enää ottanut niin kovii paineita, et saako sanaa suustaan. Osas ruveta nauttimaan siitä kuuntelijan roolista, ja sitäkautta pikkuhiljaa myös sanomaan jotain joihinkin tilanteisiin, koska osas rentoutua. Ei kannata yrittää laittaa itseään rooliin, missä ei osaa olla. Paitsi tottakai jos haluu jotain edistystä asiaan.

Viime viikonloppuna oli Helsingissä keikka pikkupunkkifestareilla, siellä oli paljon kuosista punkkariporukkaa. Istuin koko päivän autossa venaten meidän vuoroo, kun tuntu niin mahdottomalta ajatukselta mennä ja joutua mahdollisesti sanomaan jollekkin jotain.

Tuntuu mahdottomalta ajatukselta, et joskus osaisin mennä ja puhua tuntemattomille ihmisille. Osaan ja nautin vastailla kysymyksiin, ja jollain tapaa pakotettuna sosiaalisena olemisesta. Mut se, et itse menis ja alkais tutustua johonkin tuntemattomaan, tuntuu tosi ylitsepääsemättömältä. Oon kai ollu lapsesta asti aika ujo, vaik jossain vaiheessa epäilin paria hajottavaa happo+kannabiskokemusta ja liiallista dekstrometorfaanin vetämistä syynä miun vaikeuteen luoda uusia ihmissuhteita. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut, kun osaan olla puolituttujen seurassa stressaamatta. Osaan myös hyväksyä epäsosiaaliset puolet itsessäni, enkä pidä sitä vääryytenä, vaan asiana, mikä on osa minua.

Ihmismassoja tai pakollista asioiden hoitamista en pelkää. Kelan tädille on helppo puhuu, ku tiedän mistä sille puhua, ja massassa on helppo olla, ku kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota.

[Mushru]

Osaan myös hyväksyä epäsosiaaliset puolet itsessäni, enkä pidä sitä vääryytenä, vaan asiana, mikä on osa minua.

Ihana. ^^

Mulla on vähän samoja keloja ollut nyt. Oon ollu aika fiiliksissä et oon jutellut ihmisten kaa,tuntemattomien ja koittanut ehkä vähän sillein tutustua.
Kyl mä edelleen kelaan välil et emmä viitti avata suutani,en mä oo mielenkiintonen eikä kukaan halua jutella mulle.

Mut positiiviset kanssakäymiset saa mut kelailemaan tollasia vähemmän,varsinkin jos joku ihan oikeesti juttelee mun kans.
Kivaa. Oikeesti! Omal taval vähän pelkään et tulee niit huonoi kokemuksii,mut ehkä mä oppisin samalla suhtautuun niihin paremmin.

Koitan vaa tsemppaa joka päivä ajatellen,et ei noilla ihmisillä oo mitään syytä inhota mua. Niin sit on aika rento fiilis.

Mä en ite kuitenkaan ole erityisen hiljainen tai ujo,niin kiva sit olla ihan itsenään. Tsihih.

[boost]

Mä olin ennen niin epäsosiaalinen ihminen, että en edes uskaltanut kaupungin läpi kävellä, kun mm. joku suojatien ylittäminen tuntui niin häiritsevältä, kun en vaan jostain syystä kehdannut seisoa siinä tien reunalla ja katsoa, että antaako autoilijat mennä tien yli.

Olen luonnostaankin aika hiljanen tyyppi ja tykkään sosiaalisissa tilanteissa mielummin kuunnella, kuin puhua ja sitten joskus ala-asteella se vaan "paheni", kun oli muutto lapsuuden kaupungista toiseen paikkaan ja jotenkin sitten päätin olla puhumatta kenellekkään uudelta paikkakunnalta....jotain sen ikäsen kapinaa se varmaan oli vanhempia vastaan.
Sen takia kaikki alkoi varmaan pitää mua outona tai jtn ja sen seurauksena jotkut alkoi kiusaamaan ja sen myötä itsetunto, itsevarmuus ja viimeisetkin rippeet sosiaalisuudesta lähti.

Myöhemmin sitten löysin hiisaamisen ja muun douppaamisen ja sen takia mulla oli ensinmäistä kertaa kavereita johonkin 8 vuoteen. Aloin taas löytämään itseäni ja tajusin, millainen mun todellinen ja luonnollinen persoona on.
Eka mä olin aika pettynyt siihen, että en ollutkaan sellainen, millainen olisin vuosia halunnut olla, mutta jotenkin sitten opin hyväksymään itseni sellaisena, kuin mä oikeasti olen ja aloin taas pitämään itsestäni yhtä paljon, kuin muista ja sen myötä pääsin masennuksesta+muistakin keloista eroon, kun tajusin, että totuus ja hyväksyminen ovat ne avain sanat muutokseen.

Nyt, kun oon päässyt noista keloista eroon, niin oma epäsosiaalisuus ei tunnu enää miltään heikkoudelta, vaan jos olen vaikka töissä muiden kanssa rööki tauolla, niin hyväksyn sen, että olen paljon hiljaisempi, kuin muut, enkä pelkää ja ajattele sitä liikaa. Ja jos joku pitää sitä jotenkin outona, niin nykyään se on aivan sama mulle.

[Musta8]

Olen kärsinyt tästä ala-aste iästä asti.

Bentsot ei auta tähä ongelmaan, päin vastoin. Ne auttaa hetken mutta paniikki tulee aina pahempana takaisin. Olen nyt ilman bentsoja ollut pitkän tovin, eikä näytä mikään tepsivän. Ilman subutexiä en osaa vielä olla vaikka yritys on helvetin kova, vaikka ei ehkä tarpeeksi kova kun en kerta irti ole päässyt.

En tiedä mitä teen tämän ongelman kanssa, ja ongelma menee näin:

Ennen sosiaalista tilannetta minulla on todella paljon perhosia vatsassa ja sydämmestä puristaa. Se pahenee siihen hetkeen asti kunnes tapaan kaverin/kavereita/sossutanttoja tjsp. Siitä se sitten häviää kun tilanteeseen tottuu paitsi tuntemattomien kanssa. Lääkitsen tuon tunteen aina pois ennen sosiaalisia tilanteita jos vain mahdollista (huumausaineiden hakua en ahdista lähellekkään niin paljoa jos edes ahdistaa ollenkaan)

Välillä en edes uskalla kotonta poistua.

Onko tämä täysin normaalia että on näin paha jännitys ennen näitä tilanteita. Olen kuitenkin koulussa ollut se luokan maskotti. Olen ollut koulukiusaaja että myös koulukiusattu.

Päihdeongelma ei tosin johdu näistä, se johtuu siitä etten ole tiennyt yhtään mitään siitä mitä olen ruvennut tekemään puoli vuosikymmentä sitten kun ekan kerran piikkiin tartuin. Tosin nykyään käytän päihteitä pelkästään tämän paniikkihäiriön takia. Tämä polkee itsetuntoani todella paljon kun en osaa käsitellä tätä asiaa kuin normaalit ihmiset. Tykkään todella paljon olla omissa keloissa ja oman pään sisällä. Nyt olen vain oman mieleni vanki eikä omassa mielessä ole ollenkaan enään kiva olla. Minulla on KH ehkä tässä alkamassa ja tälle ongelmalle on pakko tehdä jotain. Sanokaa mistä minä aloitan tämän? Onko minun pakko altistaa itseni sosiaalisille tiloille? En todellakaan halua enään vanhassa kaveripiirissä pyöriä, ja lippatukkien pariin en ollut menossa, eikä minua huolitakkaan sinne koska olen tässä kaupungissa saanut leiman otsaani jo sen perusteella, että asun vähän rauhattomassa kaupunginosassa. Lukuunottamatta sitä että otsassani lukee (ITUHIPPI/NISTI). Joku joka kärsii tästä voisi vähän neuvoa.

Kiitokset etukäteen!!!

[zero]

Ennen sosiaalista tilannetta minulla on todella paljon perhosia vatsassa ja sydämmestä puristaa. Se pahenee siihen hetkeen asti kunnes tapaan kaverin/kavereita/sossutanttoja tjsp. Siitä se sitten häviää kun tilanteeseen tottuu paitsi tuntemattomien kanssa. Lääkitsen tuon tunteen aina pois ennen sosiaalisia tilanteita jos vain mahdollista (huumausaineiden hakua en ahdista lähellekkään niin paljoa jos edes ahdistaa ollenkaan)

Välillä en edes uskalla kotonta poistua.

Onko tämä täysin normaalia että on näin paha jännitys ennen näitä tilanteita.

täysin samat fiilikset itellä, ja ei, arkuus, tai jos hienosti halutaan sanoa, sos. tilanteiden pelko ei ole "normaalia", jos nyt verrataan enemmistöön. itellä alkoi 17 vuotiaana elämää jatkuvasti häiritsevä sos. ahdistus ja siitä se on vaan pahentunut, joten nykyään oon joko yksin kotona vaan tai sitten kuosaamassa jonkun kaverin kanssa, koska tykkään "sosialisoida" enkä pysty istumaan koko elämää vaan kotona hoitamassa välillä vaan pakollisia asioita, mikä pointti tässä silloin olisi, kun ei muutenkaan tunnu olevan? mutta oon hyväksynyt tän tilanteen, ja nykyään alkanut pakko alkaa hyväksyä että mut on laitettu ö-mappii psykiatrisen hoidon suhteen jo vaikka oon vasta 25v. mutta jeps, eihän tämä kivaa ole.

[Neste]

Lukion alussa kehitin itselleni sosiaalisten tilanteiden pelon ja sitä kautta änkytyksen, mutta pääsin lopulta niistä eroon kehittämällä itsetuntoa mm. ajattelemalla/järkeilemällä (terve itsekritiikillä!) ja vain olemalla niissä tilanteissa.

Itsetunto (ja -luottamus) on mielestäni se kaikkein merkittävin asia tästä ongelmasta selviytymiseen.

Miettisin miksi niitä tilanteita ylipäätänsä pelkää. Sitten laajemmin itsetuntoon liittyen miettisin kaikki mahdolliset tavoitteet, motiivit, haaveet/unelmat, mieltymykset ja inhokit, missä olet hyvä ja huono, moraalin jne. Noiden asioiden eteen joutuu oikeasti tehdä työtä joten ne eivät tule selviämään missään yhdessä illassa - älä siis heti luovuta ja vajoa sinne angstiselle "en tykkää mistään, mulla ei oo mitään haaveita" jne. tasolle. Älä kuitenkaan ota turhaa stressiä tai muuten ruoski itseäsi - kyllä ne asiat sieltä lopulta pulpahtaa kun jaksaa yrittää tarpeeksi pitkään. Itsekritiikistä tuossa jo mainitsinkin, käytä sitä terveellä tasolla!

Käykö teistä kumpikaan terapiassa asian suhteen?

Kun itsetunto alkaa parantua voi lähteä hakeutumaan lisää niihin sosiaalisiin tilanteisiin. Tässä taas ihan sama juttu kuin aikaisemmin - älä ota suorituspaineita ja älä ole itsellesi liian ankara jos tilanteet eivät suju niin hyvin kuin toivoit. Muista myös kehua itseäsi kun onnistut!

[zero]

itsetunto on pahasti miinuksen puolella, terapiaan ei pääse, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan hoitoon. joten oon nähnyt että jos muutosta haluaa, KUKAAN muu ei siinä voi auttaa kuin itse, oon yrittänytkin tässä lähiaikoina, hommata tekemistä, kuumotella kavereit harrastaa jotain jne. se on vaa vitun vaikeeta yksin, ilman apua ja toivoa. olisi edes se kontakti psyk. polille niin sekin antaisi toivoa ainakin jos ei muuta..

joten mitä tässä? levy 150mg lyricoita naamassa, pakollinen klinikalla käynti ja bisseä juomaan kaverille.

[wRRa]

terapiaan ei pääse, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan hoitoon.

Etkö pääsisi päihdehoidon kautta terapiaan?

[zero]

terapiaan ei pääse, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan hoitoon.

Etkö pääsisi päihdehoidon kautta terapiaan?

viimeset 7v juossu a-klinikalla eli ei, en pääse. onnistuin tossa jopa yli 6kk kusemaan puhtaat seulat ja puhaltaa nollat, ei natsannu siltikää.

[Neste]

Todella ikävä kuulla, ei taida olla mitään kovin harvinaista että apua ei saa vaikka haluaisi

Tsemppiä nyt kuitenkin.

[doof]

Mua oli pitkään ahdistanu ihmiste kans olemine ja juttelu, tai enimmäksee puhumine tuntus perseeltä.. Ahdisti se kun ei saanu sanoja suusta. Välttelin ihmiste kans olemist, eikä oikeen "kehdannu" mennä esim vaateostoksille ku myyjähä voi tulla kyselee jotai! mut hyvin mä pärjään näil vaatteil mitkä hommasin 3-4 vuotta sitten

Tossa vuodenvaihtees totesin että mä vaan olen tosi introvertti, eikä mun tarvi pälpättää turhanpäiväsiä. Pakkotoistoa lueskelen ja siellä oli topic "yksin salilla", ja sielä monet kertos et yksin salilla on parasta, eikä ne jaksanu kavereita edes nähä, vähän niinkö mä. Tuntu siltä et se ois joku velvollisuus ja pakko olla kokoajan yhteyksis.

Enää ei ahdista ja hävetä toisten kans puhuminen, jos on jotai puhumista. Juttelen silti tosi vähä. Se, et tajusin olevani noin introvertti ja et "terveetki" ihmiset viettää aika paljo aikaa yksi sai mut hyväksymää vähäpuheisuude.

[psychiCNoob]

Mua oli pitkään ahdistanu ihmiste kans olemine ja juttelu, tai enimmäksee puhumine tuntus perseeltä.. Ahdisti se kun ei saanu sanoja suusta. Välttelin ihmiste kans olemist, eikä oikeen "kehdannu" mennä esim vaateostoksille ku myyjähä voi tulla kyselee jotai!

Hmm, sama homma ollut minullakin joskus. Kun joutui sosiaalisen tilanteeseen niin hikeä pukkaa, hengitys lamaantuu, ei keksi sanoja, änkyttää yms. Jotenki tosi niheetä oli silloin.

Voisin syyttää tästä melkeinpä täysin THC-pitoista kannabista ja itseäni, kun sitä päivittäin ylikäytin. Sanavarasto tuntui jotenkin vaan kumittuvan, kyky artikuloida hävisi täysin ja tunteiden ilmaisu ei enää onnistunut niin kuin ennen. Tämä nyt sitten tietenkin johti siihen, ettei halunnut puhua ihmisten kanssa. Just joku kaupassaki käynti tuntu sellaselt suurelt operaatiolt. Kaikki mahdolliset tilanteet, joissa joutuisi käymään kanssakeskustelua suuniteltiin tarkkaan; mietin että miten tervehdin kassaneitiä, miten kiitän ja miten sanon näkemiin jne. Teen tätä vieläkin, mut todella vähän verrattuna noihin aikoihin. Yritän kitkeä sitä pois musta.

Nyt tilanne täysin eri, kun kaikki esteet on raivattu tieltä pois. Oon periaatteessa joutunu opettelmaan kaikki sosiaaliset taidot tyhjältä pöydältä, opettelmaan eleitä ja sanoja toisilta ihmisiltä kuin pieni lapsi, kun he keskustelevat ( kuullostaa aika hemmetin oudolta vai mitä? ) Vaikka oon aika introvertti kaveri niin tykkään joskus puhua ihan vaan niitä näitä, mut juoruamaan tms. en vain kykene. Eli joskus oon mielelläni ihan hiljaa.

Tsemii kaikille, jotka painii tän ongelman kanssa, tää on vaa jotenki sellain niin monimutkanen juttu, et sen purkaminen ei mitää helppoo hommaa. Niin ku joku mainitsi ku tuol, et terve itsekritiikki auttaa, sekä asioiden myöntäminen ja tadaa niistä puhuminen. Näähän nyt on ihan selvii juttui mitä mie tääl kuulutan. Hiiohoi