masentaa..

[Kottonmouth]

Kaipa se, ettei tunnu pahalta, on jo yksi ilon aihe.

[doof]

Mä en ymmärrä miks immeiset ei pidä siitä "zombiolosta"??? Siinä vaihees ku päivän kohokohta alko olee nukkumaanmeno ja ajatukset pyöris aamust iltaan ittensä tappamisessa, niin se zombiolo oli ku taivaan lahja.

[Mushru]

Mä en ymmärrä miks immeiset ei pidä siitä "zombiolosta"??? Siinä vaihees ku päivän kohokohta alko olee nukkumaanmeno ja ajatukset pyöris aamust iltaan ittensä tappamisessa, niin se zombiolo oli ku taivaan lahja.

Mmmh toiset viihtyy ja toiset kokee paskemmaks oloks.

Silloin ees tuntee olevansa elossa vaikkei haluais olla,siis ilman zombioloo.
Zombiolos silti on tääl paskas mestas vaikka tuntuu ettei eläis. Emmä tiiä,en mä diggaa zombiolost ku mikää ei tunnu miltää.
Kyllä mä ainakin välitin asioita vaikka suunnittelin kaiken aikaa mistä hyppään. Tunsin välillä iloa.

Sekin on vissiin niin henkilökohtanen kysymys kumpi on sitä missä pärjää paremmin.

Sikäli joo,zombiolon takia moni on varmaan hengissä mut ei sitäkään oloa kestä kovinkaan pitkään ja nopeesti
ajatukset palaa siihen että tahtoo pois täältä,kun kyllästyy siihen ettei jaksa välittää,iloita tai murehtia.

Ja no,zombiolon aikana löys sitten niitä syitä jatkaa täällä ja sitten kun lopettaa lääkkeiden syömisen huomaa kuinka mahtavaa elämä on.

Et sikäli joo,on se zombiolo ok jos vaan ettii tiensä pois masennuksesta ja itsetuholta,hankkii itselleen aikaa.

Ainiiiiii ja kaikki jotka syö nuit lääkkeit ja saavat zombiolon EIVÄT OLE ITSETUHOISIA tai välttämättä edes masentuneita.

Eli............

[C0H0]

Mä en ymmärrä miks immeiset ei pidä siitä "zombiolosta"??? Siinä vaihees ku päivän kohokohta alko olee nukkumaanmeno ja ajatukset pyöris aamust iltaan ittensä tappamisessa, niin se zombiolo oli ku taivaan lahja.

Jos ei paremmasta tiedä niin sitten kai siitä on mahdollista pitää.

[BrokenFinger]

Zombiolo on kaikkein pahinta. Se tulee jopa äärimäisen masentuneenakin. Sitten kun tuntuu tarpeeksi pahalta niin kaikki vain loppuu tuntumasta miltään. Se on _paljon_ pahempaa kuin pahalta tuntuminen. IMO.

Suurin osa masentuneiden itsemurhistakin tehdään juuri lääkkeiden aloituksen jälkeen. Tämä siitä syystä että ensin palautuu toimintakyky jossain määrin, ja vasta ~viikkoja myöhemmin mieliala muuttuu. Siinä välissä sitten täysin maassa hieman aktiivisempana kuitenkin kun pääsee sieltä peiton alta sikiöasennosta pois moni päätyy narun jatkeeksi.

"I feel like shit. But at least I feel something."
-Disconnected

[doof]

Zombiolo on kaikkein pahinta. Se tulee jopa äärimäisen masentuneenakin. Sitten kun tuntuu tarpeeksi pahalta niin kaikki vain loppuu tuntumasta miltään. Se on _paljon_ pahempaa kuin pahalta tuntuminen. IMO.

Suurin osa masentuneiden itsemurhistakin tehdään juuri lääkkeiden aloituksen jälkeen. Tämä siitä syystä että ensin palautuu toimintakyky jossain määrin, ja vasta ~viikkoja myöhemmin mieliala muuttuu. Siinä välissä sitten täysin maassa hieman aktiivisempana kuitenkin kun pääsee sieltä peiton alta sikiöasennosta pois moni päätyy narun jatkeeksi.

"I feel like shit. But at least I feel something."
-Disconnected

Varmaan tehdäänki, mut sen yli ko kestää ni on parempi olla, jos lääkkeet ylipäänsä toimii. Mulla masennus meni pahemmaks ekan viikon aikan, eikä toimintakyvyst ollu tietoakaa, mut sen jälkee helppas tosienemmä. Pamejakin sain em. takia kysymättä.
Makuasia, mistä kukaki tykkää

[LeeviON]

Elämä itessään on jo aika voitto.

Totta

[testeri420]

Masennukseen auttaa lähtemällä vaikka tekemään jotain mielekästä.
Kaupungista pois lähteminen voi olla jo jollekkin pelkkää positiivista.

Itse koen kaupungissa olevani pelkkä rapu joka yöksi sulkeutuu kuoreensa.

Saahan niiltä lääkäreiltä avun. Mutta jutella kun pitäis nii ei siinä oo ku tunti aikaa josta se käyttää tietokoneen naputteluun sen puolet ajasta.
Suosittelen itse puhumista asioista edes jollekkin. Joku tuolla minua viisaampi sanoikin sen.
Mutta toistan asian koska puhuminen on auttanut enemmän kun lääkitys.

[pezeri]

Masennukseen auttaa lähtemällä vaikka tekemään jotain mielekästä.

Tämä!

Mul kans pari kuukautta vaivannu ärsyttävä masennus, koton ku on ni ei pysty tekee mitää oikee.. Ei jaksa siivota, tiskata, ei mitään! Sit ku ressaa viel kaikki raha asiat sun muut siihe päälle ni banggg! Noh onneks koht on kesä. =)

[Hitler]

^Katos ikkunasta man. Kesä on joskus vuosien päästä ja sillon lähtee henki.

[Jussi]

Valui vesi silmistä, virran mukana itsekin.

[jungelz]

Itsekkin vaikeaa masennusta sairastan ainaki lääkärin mukaan. Terapia on jees, lääkkeet auttaa pahimman yli muttei poista ongelmaa. Alota pienistä asioista: siivoa esim kämppä, käy ulkona syömässä hyvän ja mielellää vanhan frendin kaa, käy bissellä, älä päihteile liikaa, tapaa ihmisiä, lopeta itsesyyttely, kitke pois ylpeys ja marttyyrius. Myöskää muita on turha syytellä. Elämä on mitä on, ja itessään siitä tekee joko ikävää tai miellyttävää. Kaikille meille kuitenki ennemmin tai myöhemmin löytyy se oma juttu, josta pitää. Esim. itse tapasin kerran tytön ja lopetin subun ku seinään, ihan itestään, koska oli mukavampaa hengailla sen kaa ku säätää epämäärästen hörhöjen kaa rompetta.

Paikanna ja tiedosta ne asiat mitkä sun elämästä tekee paskaa, jos et voi joillekki asioille mitään niin anna niiden olla. Ei kannata ottaa maailman taakkaa niskoille vaikka tää pallo niin viturallaan onkin. Sopeutumiskysymys. Alota joku harrastus, esim. käy kalastaan, kirjota tarina, käy sukulaisten luona ja lopeta tekemästä pahoja asioita (ei sillä että niin välttämättä tekisitkään). Pitää olla rehellinen itelle ja rakastaa itseä ja antaa anteeksi muille ja itelle. Pelko on aina ihan turhaa, ja se todellaki johtaa pimeälle puolelle niikö George Lucas asian hienosti ilmas. Jos oot yhtään luova tyyppi, niin alota joku luova harrastus. Kämpillä kökkiminen yksin neljän seinän sisällä pahentaa tilannetta... Tripit voi jeesata niikö monesti itelläki tehny, mutta se voi olla aika rankkaa. Samat kelat saa päähän myös meditoimalla ja kuuntelemalla fiksumpia. Ite sitä masentuneena/katkeroituneena ei nää asioita kovin valosalta kantilta. Mutta voimia, koita jaksaa ja muista että elämä voittaa! Ja muista: "sinä siinä riität just semmosena ku oot"

edit: Ja muista että susta välitetään, vaikkei lähipiiriltä aina rakkautta saiskaan, niin ees me virtuaali-ihmiset välitetään.

[frapathea]

Mä en ymmärrä miks immeiset ei pidä siitä "zombiolosta"??? Siinä vaihees ku päivän kohokohta alko olee nukkumaanmeno ja ajatukset pyöris aamust iltaan ittensä tappamisessa, niin se zombiolo oli ku taivaan lahja.

Koska se piste, jossa kaikki on vaan ihan vitun pohjatonta tuskaa on yks intensiivisimmist fiiliksist, mitä oon kokenu. Menee samoille leveleille sellasen rakastumisen kans, ku pyörtyy pelkäst toisen kattomisest.

Mä en ymmärrä, miksei immeiset pidä siitä ku on niin auttamattoman vitun elossa, ettei tahdo enää mitään muuta ku kuolla. Se ei oo ku taivaan lahja. Se on taivaan lahja. Ei Saatanaa ilman Lusiferii, eikä valoa ilman tulta.

Voi kulta.

[Touchet]

Mä en ymmärrä miks immeiset ei pidä siitä "zombiolosta"??? Siinä vaihees ku päivän kohokohta alko olee nukkumaanmeno ja ajatukset pyöris aamust iltaan ittensä tappamisessa, niin se zombiolo oli ku taivaan lahja.

Koska se piste, jossa kaikki on vaan ihan vitun pohjatonta tuskaa on yks intensiivisimmist fiiliksist, mitä oon kokenu. Menee samoille leveleille sellasen rakastumisen kans, ku pyörtyy pelkäst toisen kattomisest.

Tunnut puhuvan enemmän rajatilaisuudesta (eli sisäisen koherenssin puutostilasta elikkä mielialojen ailahtelevuudesta) kuin kroonisesta masennuksesta (jossa on kyse pitkäkestoisesta elämän mielekkyyden kaikkoamisesta). Ainakin tässä:

Jep jep.
Mä meinasin eilen hirttäytyy, mut katos olevas koukus luki, et
MAX15KG
ni en sit jaksanutkaan.
Tänää olin iloinen ja kävelin käsikädessä elämäni rakkauden kanssa auringonpaistees ja kahlasin meressä.
Sellast se o.

Pystytkö käsittämään, että jollakulla tietty tunnetila voi jatkua päivästä toiseen?

[frapathea]

Tunnut puhuvan enemmän rajatilaisuudesta (eli sisäisen koherenssin puutostilasta) kuin kroonisesta masennuksesta (jossa on kyse elämän mielekkyyden pitkäkestoisesta kaikkoamisesta).

Öö no, mä ny vaa vastasin viestiin. Vuit lukea sen tuosta lainauksesta. Siinä ei tarkemmin määritelty.

Mun ensikosketus mielenterveyden järkkymiseen ja ennen kaikkee tuskaan oli se, ku vietin ison osan yläasteiästä eristäytyen hiljalleen kaikesta ja kaikista, kommunikoiden ahtaimmissa vaiheissa pelkillä tyhjillä eleillä ja käsimerkeillä jos ollenkaan, maaten tunteja pimeen kylppärin lattialla alasti vasten viileetä laatoitusta, ihmetellen miksen pysty itkemään, ja päättäen sessioni jääkylmiin suihkuihin, koska pakko täs on jostain kostuu. Maaten yöt läpens unettomana, tein vatsalihasliikkeitä hämäräs pedissäni maatessa, nousten yks kaks kolmesataa neljäsataa katsomaan kerta toisensa jälkeen jalkopään peilistä kaljua päätäni ja tyhjiä kasvojani ja vittu avaruus loppuu tyhjyyteen, eikä kukaan siltikään ole tullut hakemaan mua täältä pois.

Miten vitussa hiljaisuus voi olla näin totaalisen upottavaa?

(Lopult aloin douppaa ja meiningist tuli ainaki vähintäänki intohimosempaa. Peelompaa.)

Luonnollisesti teet johtopäätöksiäs kohtaamistemme perusteel, mut sä oot nähny vaan, mitä must on ollu jäljellä LSD:n ja rakastumisen jäljiltä. Mutku sitä edels monen monituista kumman monimuotoist vuotta. Enkä mä siltikään koskaan, ikinä, hetkeekään oo epäilly yhdenkään tuskan, mielettömyyden, paskan ja vitun homokullipersevitunOLEMASSAOLON ilmenemismuodos olevan mitään muuta ku antautumist odottavaa autuutta. Tyyntä, myrskyy, tyyntä myrskynsilmää, kuristavaa kevätaurinkoo, märkää limast syysiltaa, harmaat hallaa, talviöitten punast taivasta, väliäkö sillä. Sama käsi se on olalla, samat riipivät taikka sit hiljaa kalvavat ja hiertävät kynnet painautuu nahkaan ja sama ääni hönkii korvan juurella: MÄ EN ANNA SUN UNOHTAA, KUINKA VITUN KAUKANA OOT TOTUUDESTA.

Emmä kaikkee takas ottais. Mut ei se oo koskaan päässy vaikuttamaan siihen, kuinka kiitollinen oon jokasest pisarast kärsimystä, tyhjää, tuskaa ja vitun vittua.

[Touchet]

Ymmärrän. Kirjoitit nyt todella kauniisti ja näen kertomuksessas monia yhtymäkohtia omaan elämänkokemukseeni sekä monien muiden asiaansa avanneiden kertomuksiin.

Tulin tuossa itsekin pohtineeksi, että teini-iässä koettu eksistentiaalinen kriisi ja siitä poikinut hukassaolo välttämättäkin johti persoonallisuuden epävakauteen, mikä tietenkin on sittemmin uusien hallintakeinojen ilmentyessä johtanut siihen, että olen aikuisuudessani äärimmäisen tehokas metaohjelmoija, joka kokee kaikenlaiset mielentilat mielekkäinä. Sisäisessä koherenssissa ei tunnu olevan mitään puutosta, vaikka mielialat toisinaan heittelevätkin laidasta laitaan; meditaatiossa istuva ydinpersoona on seuraamassa tätä tunteiden pallottelua kuin apaattinen tennispelin erätuomari.

Olen kyllä vitun kiitollinen siitä, että psykedeelien ja mytogeneettisen pariutumisen kautta olen voinut kokea henkilökohtaisen narratiivini muuttuvan täsmälliseksi ja kaikenkattavaksi kosmologiaksi. Selitteitä löytyy joka lähtöön.

[Joumän]

Miltä masennus mielestäsi tuntuu? Miltä se juuri sinussa tuntuu? Ja miten arvioit mikä sen on aiheuttanut?

Siis tottakai lähdetään siitä että niin paljon on masennuksia kuin on ihmisiäkin. Minkälainen on sinun masennuksesi? Mitä oireita koet? Tiettyjä diagnostisia kriteerejä tietynlaisiin tyypillisiin masennuksiin tietenkin on. Kaksisuuntaiset, psykoottiset ja nämä. Itsellänikin oli diagnosoituna masennus muutama vuosi takaperin. Lääkitykseksi sain sitalopraamia ja ketiapiinia.

Koko hommahan siis lähti myöhäislapsuudesta kun kasvatettiin kovasti häpeämään. Koulussa ja kotona kiusattiin. Ja narsisti vielä isänä. Mikään tekeminen ei oikein ollut hyvin ja sitten kun eristäytyi tuon takia niin siitäkin moitittiin. Vähäteltiin tekemisiä, ei koskaan mitään kehuja. Vaivaantuneita huokailuja vaan kun yritti tehdä jotain oikein. Kieroonhan ihminen tuollaisesta kasvaa. Itsetunto nollissa istuin monta vuotta vain kotona. Perinnöllinen alttius löytyi myös. Kun tähän soppaan lisätään myös omilleen muutto ja siitä alkanut runsas alkoholin ja muiden päihteiden käyttö niin homma alkoi olemaan kylvöä vaille valmis. Kun tyttöystävä vielä jätti niin kuminauha katkesi, oli pakko irtautua häpeästä ja hakea apua.

Vieläkään en koe oikein olevani täysin terve. Tietynlaiset sosiaaliset tilanteet ahdistavat edelleen. Ja joskus tottakai masentaakin mutta olen pyrkinyt elämään sen kanssa. Keskustelu kavereideni ja mieleni kanssa on avannut solmuja. Jossainvaiheessa kyllä alkoi tuntumaan siltä että hei kaikki taitaakin olla ihan ok, oon oppinut tästä paljon. Ryhmässä toimimisen jälkeen oireet alkoi jokseenkin lieventyä. Sitten sanoin auttajille että moro ja kiitti vaan, tää oli mun osalta tässä. Purin lääkityksen asteittain ja koin viekkarit. Pudistelin pikkukaupungin pölyt vaatteista ja aloin taas elämään. Sellanen keissi. Onneksi koin ton koska oisin muuten eri ihminen kun nyt. Löytyy aika vitusti enemmän perspektiiviä elämään meinaan tuon jälkeen.

Oma kuvaukseni masennuksestani menisi jotenkin näin. Ehdottomasti kävin jonkunasteisen prosessin siis tuossa läpi. Kun aivot joutuivat tuohon tietynlaisen kehämoodiin ympäristön vaikutuksen takia niin se tappaa motivaation, suunnan ja mielekkyyden kokemukseen. Niinkuin eläin joka huomaa että eipä tässä yrittämisellä mitään saadakkaan aikaan. Sitä yrittää kuitenkin hampaat irvessä vaan kärvistellä ja kärvistellä kunnes sitten saavuttaa pisteen jossa huomaakin että joku iskee sulle nokan eteen game over kortin. Ei sitä kärvistelyä olisi kannattanut alkujaan aloittaakkaan. Siitä alkaa tuo kehämoodi ja totuttautuminen uudenlaiseen suhteeseen ympäristön kanssa. Tuo aivojen kehä-ajattelu sitten johtaa siihen että putoaa kehityksen kelkasta. Kuluu aikaa ja huomaakin sen jäätävän kontrastin joka on sinun ja terveen ihmisen välillä. Se aiheuttaa lisää masennusta joka sitten johtaa siihen että alkaa vituttamaan ja oikein kunnolla. Tässävaiheessa yleensä tulivat mieleen ajatukset itsemurhasta. Kun aikansa vituttaa niin siihenkin väsyy. Sitten alkaa varsinainen depressio isolla deellä. Jaksa en ees itteeni tappaa.

Masennus on sitä kun tajuaa että voi vitun vittu.

[frapathea]

..

Ah. Allekirjoitan kaiken.