C0H0 wrote:Ei millään pahalla, mutta mielestäni melko turhaa ja vahingollista rypeä itsesäälissä vuodesta toiseen ja pohtia kuinka kurjaa on käyttää päihteitä. Onhan se helpompi jatkaa kuin lopettaa. Vähemmän puhetta, enemmän tekoa. Tai jos ei onnistu just sil hetkel, niin sit hyväksyy asian eikä märehdi sitä jatkuvasti.
Emmä itsesäälissä ryvety.. Vaikka saatankin välillä sellaisen kuvan itsestäni antaa.
Emmä vaultissa ole sama ego kuin irl.
Vaultissa mä lähinomaa keskityn pohtimaan, syventymään ja tuoda esille, ehkä nimenomaan itselleni, niitä epäkohtia, missäkohti aina kompastelen.
Mulle päihteiden käyttäminen on elämäntapa.
Mussa on kolme persoonaa ja minä..
Pohdin niiden välisiä konflikteja.
Nautin elämässä monistakin asioista.
Päihdeongelma on kieltämättä mulla se daemon.
Mut ei ne päihteet silti ole mun koko elämä.
Vaultti on mulle tapa purkaa ajatuksiani.
Ja ilmeisesti, ehkä alitajuisesti tuon esiin suureltaosin niitä negatiivisia puolia.
Vaikka kaikella on aina se kaksi puolta.
En mä päihteitä käyttäisi jossei niissä olisi paljon hyvääkin.
ja kokoaika enemmän ja enemmän oppinut niiden käyttöä hallitsemaan.
Ehkä mä en vaan osaa valita puoltani... tai ehkä nimenomaan..
Joku ehkä voisi kysyä, miksi mä sit ylipäätään enää vaultissa pyörin jos mulla on asiat ihan hyvin, ja elämä rullaa eteenpäin.
Tää on mun tapa ilmaista itseäni päihteisiin painottuvalla foorumilla.
Ei mulla ole mitään hätää.
Emminätiedä..
Tavallaan olet myös ihan oikeessa.
Mut tarkotan vaan, että ilmeisesti olet saanut vallan väärän käsityksen mitä mä tunnen sisällä pään.
Ja mitä mä oon todellisessa elämässä.
Ja noh.. tää topicci.. mitä se itse kullekin merkitsee.
Harva tällä tuntuu avautuvan, ylipäätään pohtimaan mikä on se syy käyttää päihteitä. Välillä ihmettelen sitä.
Siinämielessä että en koe kovin rakentavaksi keskusteluksi (monologiksi) et päihteet jeejee.. nyt päriseee..
siinä ei tunnu olevan enää mieltä. Ne on jees ja piste. Mut niillä on myös se nurja puoli.
Ainakin mulla aineiden käyttöön tuntuu liittyvän olennaisena osana, että pohdin syitä ja seurauksia, en itse vaikutusta.
Itse vaikutus kun on vain kokemus.. vasta kokemus on se joka vie eteenpäin.
tai jotain sinnepäin.. melkein ehkä, tavallaan jopa varmaan..
Mut oon jo tottunut omiin monologeihini.
Dexma wrote:Niin en tiiä.
Musta tässä topikin ideana on just se pohtiminen ollut. Ja ne "helvetin hyvät syyt". Joskus tulee kyllä ite huomattua, kauheeesti näitä.
Hmm, kaks tuntia sitten ~600mg dexmiä annosteltuna. Eipä silleen tunnu perus fyysisen euforian lisäksi muuta kuin pieni dissosiaatio ja histamiinireaktio tietty. Tolerance is a bitch. Ei sellasta täräytystä kuitenkaan niinkun joskus ennen.
Mitä tulee mieleen tuosta itsesäälissä rypemisestä, niin en näkisi sitä millääntapaa itseään säilyttävänä elämäntapana tai asenteena. Tuo tunne tuottaa sairaudentunteen josta pyristelee keinoilla millä hyvänsä pois ihan automaattisesti, luonnollisesti. JOS itsesääli kumpuaa just siitä että ei ole ollut tietoinen, että kuinka myrkyllistä on pyöriä vapaaehtoisesti sellaisten ihmisten ympärillä jotka eivät haluu olla myötätuntosia ja vilpittömän aitoja sua kohtaan. Se jos mikä on ittensä nussimista. Siis pyöriä sellasten tyyppien seurassa vapaaehtoisesti.
Ja toisaalta. Jos se itsesääli johtuu siitä päihteidenkäytöstä. Päihteet on kuin huijauskoodeja nykyisen yhteiskunnan tehtailemia "loppuvastuksia" vastaan. Jos niit haluu käyttää niin sit käyttää. No big deal. Paitsi et jos niitä käyttää liikaa ja aikana jolloin ei saa olla päihtynyt niin ne vaarantaa terveyden. Ja paljon muutakin. Jotkut niistä avaa ovia. Jotkut antaa lisää voimaa. Jotkut nopeutta. Valinta on oma mitä tuntee noiden käyttämisen jälkeen. Lopputulos kuitenkin on tärkein. Pahin asia varmaan on sosiaalinen leimautuminen, joka saattaa vaikeuttaa elämää. Riskin otat sinä. Päihdeaddiktio yleensä mun mielestä juontaa vain siitä että koko elämä ei ole millääntavalla reilassa, ei muusta. Eihän se todellakaan mitään siistiä ole. Siis päihteiden vetäminen. Heikompaa luonnetta sillä vain osoittaa. Mutta kun kaikille ei ole jaettu samoja kortteja alusta alkaen. Ja jotkut on alottanut pelin vasta toisten pelattua sitä kauan. Niin se sykli kulkee. Päihteet tuottavat ehdottomasti kyllä siistejä ja hienoja kokemuksia, ja joita kannattaa arvostaa. Mutta eivät välttämättä liikuta kohti sitä päämäärää joka on tarkoitettu, kai. Emminä tiiä. Mulla on vaan tää intuitio.
Psyykkeen toksikaatiolla tuotettu kontribuutioni.
Ja laita eteen mitä vaan, jos se tuskaa helpottaa niin kyselemättä nappaan
Ristiriidat usein ratkeavat muuttamalla toimintatapojaan.
Mutta jos jo itse toiminta on se ristiriita.
Elää tätä elämää, tajuten sen luonteen.
Mun mielestä itsesäälissä piilee kasvun mahdollisuus.
Se antaa voimaa ja pontta kurottaa vielä korkeammalle.
Korkeammalle ja korkeamalle kun kapuaa, jossainvaiheessa tipahtaa.
Maanpinnalle.
Realiteetteihin.
Tuntoihin.
Miks mä toimin näin, kun voisin tehdä toisin.
Mutten halua tehdä asialle mitään.
Haluaisin sanoa etten voi.. Mut voi voi.
Simppelii se ei ole.
Kaiken yksinkertaisuushan olisi elää omien arvojensa mukaisesti.
Ennenkaikkea omien tuntojensa.
Mutta kun aina tunne ei kohtaa olevaa..
Vallitsevaa olotilaa kun ei harteiltaan voi karistaa.
Aina voi juosta pakoon.
Aina voi olla kelaamatta.. Aina voi turruttaa ja tukahduttaa sisäisen äänen.
Mulla se ei ikin ole ollut helppoa.
Mulla se ristiriita juuri lieneekin siinä, et mä kelaan jokaista siirtoani.
Mutten riittävästi osaa hallita mielen tekojani.. Saatika tuntojani.
Taivas ja helvetti. Samaa paskaa.
Siinä se ristiriita.
Kun ei kumpikaan ole paskaa.
Elämä ilman kontrasteja olisi kuin päivästä toiseen pilvisen harmaata..
tai pikemminkin porottavaa paahdetta.
Pilvet ne kontrastit luo. Mutta harmaus latistaa.
Aurinko paistaa..
Kuussa on mystistä vetovoimaa.
Universumissa kaikkeus.
Miten vitussa elää elämää joka on syvä ristiriita.
Drugsit on mulle sopeuma.. Mutten sopeudu siihenkään ajatukseen.
Chemeis on voimaa.
Mä oon heikko.
Mut silti tarpeeks vahva pitääkseni pääni pinnalla
Myrskyistä huolimatta säilyttää tyyneyteni.
Aallokko rauhoittaa mielen. Siihen voi myös hukuttautua.
Kirjoitan kryptiikkaa..
Rivit eivät lue sanojeni välissä.
Virkkeet katkaisen tylysti runolliseen muotoon.
Mä tiedän et mä en ole ainoa joka kamppailee samankaltaisten ristiriitojen kanssa.
Mä opin jo aikojen alussa sen helppouden, tukahduttaan sen mitä mä olen.. ollakseni jotain hyödyllisempää.
Täyttäen odotukset ja suoriutuakseni elämässä.
Mut se on liian helvetinmoinen ristiriita elää elämäänsä joka ei ole omistettu itselle.
En mä ainakaan täällä pelkästään itseäni varten elä..
En myöskään parhaallakaan omallatunnollani voi väittää etteikö chemeistä olisi ollut hyötyäkin..
Kuin myös iloa, rauhaa ja rakkautta.
Muttei aitoutta.
Mä pyrin aitouteen.. Kätken sen suojamuurein sisääni.
Mä koen aitouden vilpittömänä voimavarana.
Mut siinäkin voi mennä harhaan.
Kun ympärillään näkee vaan kangastuksia..
Ei enää osaa erottaa onko keidas todellinen.
Ennenkuin sen kokee.
Silmist sen näkee.
Täydellisyyden harhaan kompastuin..
Oivalsin sen.. enkä sitä harhaa enää saa kätkettyä.
Mä olen myös itsetuhoinen..
Emmä sitä muille kerro.
Enkä näytä.
Mä patoan kaiken.
Kanavoin sitä kaikintavoin.
Mut se muuri.. ku se vaan alkaa olla liian hauras.
Mulla on tää elämä elettävänäni.
Teen siirtoni..
Jokapäiväisen valintani.. .
Tiedän kelaavani liikaa.
Ainoita asioita mitä voin sanoa tietäväni.
Mut voiksmä silti sanoa tietäväni mistään mitään.
Kun en tiedä sitäkään.. et mikä mun päämäärä oikeastaan edes on.
Kroonisesti hukassa.
Tää matka mun on tehtävä yksin.
Mä uskon ettei kukaan, joka ei päihdeongelmaa ole kokenut, voi sanoa siihen mitään viisasta.
Mä tiedän sen jo.
Moralistit on yhtä pahoja kuin nistit. Kompastuu omaan nokkeluuteensa.
Nipahtaneena voi kun vaan todeta, et päihteet on eri asia kuin ongelma.
Ja siinä vaiheessa kuin päihteet on osa sitä ongelmaa, ollaan jo aika syvillä vesillä.
Enkä puhu nyt pelkästään päihdeongelmasta. Kun ei se ole se ongelma.
triphip wrote:Ainakin mulla aineiden käyttöön tuntuu liittyvän olennaisena osana, että pohdin syitä ja seurauksia, en itse vaikutusta.
Itse vaikutus kun on vain kokemus.. vasta kokemus on se joka vie eteenpäin.
tai jotain sinnepäin.. melkein ehkä, tavallaan jopa varmaan..
Mä olen päätynyt siihen ettei liiallinen päihteidenkäyttö ole syy vaan seuras. Miks mä käytän päihteitä impulsiivisesti, mitkä tilanteet saa mut päihteiden pariin? Silti. Pohdin juu että tyhjyyteen ja sosiaaliseen fobiaan käytän päihteitä, mut siitäkin pohtimisesta tasan 0% on ollut hyödyksi. Käytän koska ei ole löydy muuta pakokeinoa. Silti näen paremmaksi keskittyä silloin muihin asioihin kuin siihen perimmäiseen asiaan, mikä kehittää vaan enemmän ongelmia.
En kestä stressiä tai turhautumista
enkä kohdata sielun tyhjyyttä..
Sen enempääkään kuin mitä kaikki on todellista.
Must ihan mielenkiintosta tsiigaa tätä meininkii..vaik ihan vaan läpällä.
..Aina pyrkii oleen sillai sopivasti hyvis.. ikiöis..
..sit toisinaan silta romahtaa..
..tavottelen jotai ihme zen tilaa.. mut ei sekään varmaan nappais..
Tää on mun elämäntapa.. mut oks tää sit se tapa miten haluun elää..
Ehkä se on se vaikein kysymys.
Ei oo olemassa oikeeta tai väärää.. ei oo olemassa olematontakaan.
Polun luo ihminen itse.. takasinpäin ei pääse kääntymään.. tai aina voi tsiigaa eiliseen peilin ees.
Mut sit alkaa taas miettiin liikaa tulevaa.
Tasapainoiluahan tää.
Välil sitä saattaa kuukausii olla hyväs putkes.. sit alkaa vähintäänkin tympiin.
Sit vaihtaa toiseen drugsiin.. tai riippuvuuteen... ja sitärataa.. ei siin sinällään.. ku et pahas luupis.
triphip wrote:Välil sitä saattaa kuukausii olla hyväs putkes.. sit alkaa vähintäänkin tympiin. Sit vaihtaa toiseen drugsiin.. tai riippuvuuteen... ja sitärataa.. ei siin sinällään.. ku et pahas luupis.
Asenteel..
..ku aina muistaiski..
..et ei tää nyt niin vakavaa oo.
Tuttua tuo toiseen riippuvuuteen vaihtaminen. Loppujenlopuksi sillä ei ole väliä onko se päihde vai jokin muu toiminta joka täyttää tuon ammottavan tyhjyyden. Kaikki toiminnat jotka täyttävät jonkin tyhjyyden ovat pahasta. Ehkä se on ihmismieli joka saa ihmisen siihen tilaan että tuntee tyhjyyttä. Kun miettii, niin loppujenlopuksihan nimenomaan liika ajattelu aiheuttaa ongelmia. En ole tarpeeksi hyvä, miksi olen tällainen, mun tarvii saada tuo tai sellainen. jne. Siitä hiljentyminen on yksi vaikeimmista puuhista. Ihminen on tottunut tekemään ja ajattelemaan jatkuvasti, vuosituhansia. Tai sit yleistän liikaa... Mut haluaisin vaan olla rauhan tilassa, missä en kaipaa mitään, en ajattelee mennettä tai tulevaa, olen tyytyväinen siihen mikä on ja toimin siinä tilassa tapahtuvien asioiden kanssa.
emt. ehkä paskaa kelailua.
Mut siis kyl mä tajuan sua tavallaan tai ehken tajua, sitä ei voi selvittää. Mut omissa keloissa on tyydyttävää olla. Kun mieli luo tietynlaisen kuvan maailmasta, niin se on turvallista. Näin omalla kohdalla, en voi yleistää.
C0H0 wrote:.. Siitä hiljentyminen on yksi vaikeimmista puuhista. Ihminen on tottunut tekemään ja ajattelemaan jatkuvasti, vuosituhansia. Tai sit yleistän liikaa... Mut haluaisin vaan olla rauhan tilassa, missä en kaipaa mitään, en ajattelee mennettä tai tulevaa, olen tyytyväinen siihen mikä on ja toimin siinä tilassa tapahtuvien asioiden kanssa.
Todellakin ja nimenomaa.. mielenrauha.. sielunrauha..
ku vaan oppis.. taiku ottais opiks"
DMT ja huasca on antaneet mulle ehkä sen elämän opit.. Just samankaltaisessa tilassa mitä kuvailit.
Opin luottamaan elämän kantavaan voimaan.
Voi se jonkun mielestä olla uskoon tulemista.. mut se on vaan asennetta, et vittu jos mä muka oon melkeen tavalllaan oo valmis tappaan itteäni, ni mitä perkelettä mä sit pelkään.. Yrittää.
Tai lakata yrittämästä. kiskomal lakkaa.
Se on kans loukku sinällään,.
Mieli on sielun yksi kieli..
Ilmentää persooonaaa.
Mut sitku siel ukkostaa ja myrskyää.. elämä on ihan kaaosta.
Hukkaa ittesä fragmentiaan.. abstraktiseen harmoniaan.
taiteelliseen sielun-tuskaan.. rappionromanriikkaan..
Mut se.........
Se kun vapautuu kaikesta elämän huolesta ja tuskasta.. muttei halua vielä antautua harmoniaan.
Se on suoraansanottuna kauneinta mitä olen kokenut.
Melkein jopa diipisti sanottuna pelottavalla tavalla houkutti kuolema.. pelottavalla tavalla sitä myös pelkäsin.. Mantrasin itselleni etten ole vielä valmis lähtemään... en ole vielä valmis jättämään.
Luoppumaan.
Kyl se sielu meissä sitkeesti asuu.
Mut sit mieli pukee sitä eri kaapuihi
ja kaavun sisäs voi paeta satuihin
Mut joskus sieltäkin luolasta on vaellettava primitiivisille tarpeille.
Ruokaa, vettä ja suojaa..
tai rommii vettä ja ruokasoodaa.
Kevät tulee,, luonto herää eloon..
Mäkin herään kevään psykedeliaan..
Se on tajuttoman hienoa ja kaunista.. maagista kasvua ja kukoistusta.
Rakkaudesta me eletään.
Riippuvuus on nimenomaan riippua.. jossakin..
Sehän se just on,.
ei pidä kelaa liikaa =)P
Mut mul mieli jauhaa ja pauhaa.. zigzäggää, ja zäggärää.. Ilo tuo iloa, mut välil kun vaan on niin pööp ja iloton.. sit haluaa olla tunteeton,.. mut sit oivaltaaki et tunteet todellaki on.
Must tuntuu etten osaa edes määritellä missä hitossako minä lienen.. oon aivan hukassa, mut silti handlaan, ja otan ilon ilolla vastaan.. hymyn mielihyvänä.
zipjOu.. ¤¤
C0H0 wrote:luo tietynlaisen kuvan maailmasta, niin se on turvallista.
Sepä..
tuttu ja turvallinen
kiehtova, vaarallinen..
Kaikkee hyvää nimenomaa..
Kollektiiviseen stääshiin.
mielentiloi on jännää tutkiskella.. niit keloja.
mielikuvia... unenmaisemia
unia.
Ozric Tentacles soi taustalla, Dexma istuu sängyllä haara-asennossa, silmät kiinni, todella zenimäisessä tilassa varmaan.
Ja mun vaan tekee mieli tehdä jotain. Mun on aina pakko madmoissa saada keholleni tai vähintään käsilleni jotain tekemistä, olisi se sitten tanssimista, piirtämistä tai panemista.
Hmm, tuo viimeinen idea kuulostaa hyvältä, ehkä mä meen vähän häiritseen tota toista...
Mikä on onnellisessa parisuhteessa elävän ihmisen perus lause sinkkuelämäänsä kyllästyneelle ihmiselle? "aikaa on , kyllä sää löydät sen oikeen" noin ei sano kuin täydessä rakkaus hurmoksessa elävä ihminen, olen sen pannut nyt merkille monessa tapauksessa. Nämä ihmiset on sitte jälkeenpäin puhunut , kun on ero tullut että ymmärtävät minua paremmin ( sinkkua joka ei jaksais enää olla sinkku..)
porter wrote:Mikä on onnellisessa parisuhteessa elävän ihmisen perus lause sinkkuelämäänsä kyllästyneelle ihmiselle? "aikaa on , kyllä sää löydät sen oikeen" noin ei sano kuin täydessä rakkaus hurmoksessa elävä ihminen, olen sen pannut nyt merkille monessa tapauksessa.
Mut kyl se vaan niin taitaa olla, että hätäilemällä ei tule kuin rumia lapsia vai miten se sanonta menikään . Hyvää joutuu odottamaan ja sen eteen täytyy työskennellä, jos säntää suin päin johonkin tusinasuhteeseen josta sammuu kipinä parin kuukauden päästä ja sit vaan roikutaan siinä toisessa vähän niinku just because, niin se voi heikentää todennäköisyyksiä päätyä yhteen sen "oikean" kanssa. Puhumattakaan siitä että sitä voi satuttaa toista osapuolta pahastikkin, jos antaa ymmärtää jotain väärin. Painottaisinkin sanaa 'onnellisessa' tuossa ylläolevassa quotessa.
Parisuhteita on monenlaisia, jos haluaa vaan narkata läheisyyttä/seksiä niin ei välttämättä kannata hakeutua täyspäiväiseen parisuhteeseen, ne tarpeet voi tyydyttää muullakin tapaa. Mä en tyytyis mihinkään muuhun kuin lähes täydelliseen sielunkumppaniin ja sellasia ei vastaan tule joka päivä, ei edes joka vuosi. Mut kukin tyylillään. Rakkaus on siitä jännä juttu että mitä enemmän sitä yrittää jahdata, sitä kauemmas se tuntuu karkaavan.
Nostalgisesti tota kollaasia näpertelin, ja törmäsin sellaseen seikkaan et ton pelin saa CD-ROM muotoisenakin. uliuli:D
Toimiskohan se näis uusissa tiezikoissa..
Pitää kokeilla.
Tosiaan floppy disc ajoil tota viimeks pelaillu.
Ja se miks mä päädyin pistämään ton tähän topicciin, ni jokin uusi riippuvuus sitä itselleen kun on kehiteltävä
tribh wrote:Nostalgisesti tota kollaasia näpertelin, ja törmäsin sellaseen seikkaan et ton pelin saa CD-ROM muotoisenakin. uliuli:D
Toimiskohan se näis uusissa tiezikoissa..
Pitää kokeilla.
Joo. ScummVM:llä pyörii hyvin. PC versioon saa vielä soundfontilla tosi hyvät midi-äänetkin (fluidsynth) ja tukee paljon muitakin pelejä, kuin vaan Lucas Arts pelejä. Itse fanitan esim. Sierran; Quest for Glory ja Space Quest pelejä jne.
Miksi olisit ja kenen mielestä? Jos hyväksikäyttäjä pitää uhriaan heikkona, onko heikkous tällöin hyve vai pahe? Mitenpä muutenkaan, kuin subjektiivisesti voi asiaan vastata? Mikä on frendien merkitys itselle ja mikä itsen merkitys frendeille, mitä jos näiden väliltä löytyy ristiriitoja? Kaiken saa aina käännettyä itsekeskeiseksi, koska kaikki on itsekeskeistä kunhhan oikeasta kulmasta katsoo. Sanat ja symbolit on metsä johon eksyä kun ei näe enää mitään muuta kuin niitä helvetin puita.
Ja katse todellakin kertoo, jos ei kaiken niin ainakin hyvin paljon. Mutta mielestäni nihilisti on myös omalla tavallaan realisti, usein vaan harmillisen pessimistiselle polulle eksyneenä.
tribh wrote:
Tuntuu et frendi toisensa jälkeen vaan karisee mulla kaveripiiristä..
Tavata huvittaa enää kuin muutamii harvoi, heitäkin liian harvoin.
Jotenki huono juttu? Emmä tiedä teistä muista, mut mun elämän suurimpia käännekohtia oli se kun tajusin, ettei mun tarvii jaksaa joitain ihmisiä ja niiden sköndää. Ja sit se, kun tajusin, että jos haluun todella jaksaa jonkun sköndää, ni se luonnistuu, vaik olis viis vuotta välillämme.
Tekee ihmeitä, kun en väkipakol pakota mun ja ympäristöni välejä. Annan vähän tilaa hengittää, kasvaa ja elää. Katon vierest, ku asiat kukoistaa omin voimineen. Ah. Ja sit osa kuihtuu, mut se johtuu vaan siitä, että niiden oli aika siirtyy eteenpäin elämäs jo muutenkin.
Koko päivän olen vain nauttinut subuxonen rauhoittavasta vaikutuksesta heti aamusta asti. Aamulla yritin saada itseäni pirteämmäksi xonella, mutta en onnistunut silti lähteen kouluun. Nykyään ei oikein onnistu sillä tekniikalla että vetää lainit niin herään enään sen verta kova on tole, mutta jotenkin se antoi rauhaa päivälle, että pystyi istuun ja tekeen läksyjä hetken aikaa. Illalla otin 5 mg pamia, jotta vähän stressaantunut mieleni rauhoittuis.
Kahvia meni myös päivän aikana, jotta pysyi mies pystyssä enemmän. Huomenna saatan kyllä lähteä aamusta liikenteeseen perinteisen amfetamiinin avulla, mutta en tiedä vielä.... Subua menee sen verta huomenna aamulla että kahvi pysyy mahassa, kun näillä yöunilla ei kauheesti tulla pötkiin. Sitten ehkä otan vielä toisen 0,25 lainin jotta saan koulun jälkeen pidettyä toisen kahvikupin mahassa. Siis tämä subun kiskominen jos en ota piriä. En vain viitsisi käyttää viimeistä doseani päivällä jolloinka en voi käyttää kokopäivän potentiaalia opiskeluun. Mielummin nauttisin pirini loppuun torstaina jotta voin painaa kuuden tunnin reenimaratoonin.
Sitten lähdenkin tampereelle ja luultavasti xonen käyttö on enemmän laskujen hoitamista ja sillai... Tälläisiä olettamuksia teen siis jo päihdekäytöstäni...
Dexma wrote: Tälläisiä olettamuksia teen siis jo päihdekäytöstäni...
Nistin alkeet alkaa olemaan sulla.. Sulla on kuiteski elämässä niin paljon kaikkea positiivista ja hyvää mistä nautit varmasti myös ilman huumeita. Koita pitää edes pieniä taukoja varsinkin ton subbarin kanssa, ei oo kiva huomata teidän (siis sun ja Feyan) että ootte korvaushoitojonossa, kitarat kanissa, Taek wondo vyö kiristyssiteenä ja ootatte hiv-testin tuloksia.. No, ehkä "hieman" överi skenaario, mut tiiät mistä puhun.
Eipä vain itselläni ole moista varaa sanoa, kun en itsekään ole löytänyt sitä jotain niinkutsuttua kultaista keskitietä oikeestaan minkään suhteen. [Hyvinvointikaaviota]
Minä.. Minä kun olen toisinaan hyvinkin itsekeskeinen.. en kuitenkaan itsekäs myönnä olevani.
Siis minä.
Mua kutsui maa.. karulla todellisuudellaan.
Jotenkin mun ois alettava handlaamaan tätä mun taipumustani turvautua douppiin/päihteisiin, keinotekoisiin helppouksiin, koukkuihin teräviin, väkäsiin piikikkäisiin, suoriutuakseni ja ollakseni, nauttiaksen ja oivaltaakseni. Tunteakseni (hyvää) tunteakseni diippei-syvii.. Muttä kun ei.. Käytölläni aiheutan loppupeleissä vain ilmeistä ongelmaa ympärilleni, itselleni. En osaa ottaa vastuuta itsestäni, kuin nimellisesti.
Ongelmakäytölläkin on jotensakin kalskahtava leima. Mutta kun tosiasiassa käytölläni ajaudun niihin todellisiin ongelmiin.. Niihinkin jotka jo luulin ratkoneeni, ja päässeeni yli elämässäni.
Elän täällä vaiheita, ikuisessa vaiheessa, aina hieman viisastuneena, ehkä jotain oivaltaneena, aina jotain pientä myös sisäistäneenä. Mutta kun se ei riitä. Pitäisi kyetä myös elämään sen oman elämänviisautensa mukaan, jota itselleen uskottelee todeksi olevan.
Emmä aina voi sanoa olevani kartalla missä mennään, vaikka vakuuttelisinkin koko touhun olevan lapasesa, ja onkin.
Kalskahtaa siinä aina se pieni itsekusetus tai vähintäänkin asioiden parhainpäin näkeminen.
Näen loppupeleissä melko suppeasti avarakatseisuuteni.
Näen toisinaan liiankin avarasti suppeat käsitykseni.
Havahduin, avarruin viikonlopun aikana, itseasiassa vasta tänään aamulla sellaiseen tosiasiaan, että jotakin on tehtävä.
En voi jatkaa enää samaa rataa, jos meinaan pysytellä pinnalla.
Vaikken koekaan eläväni onnellista elämää neliöjuureen rajoittunena, normeihin alistuneena, arkeen tympääntyneenä, ovat ne tosiseikkoja, joista minun olisi jo aika ottaa vastuu.
Ainakin se vastuu, ja siinämäärin, että nyt minua yritetään tukea ja auttaa elämässä eteenpäin, se ei ole mikään itsestäänselvyys.
Mutta osaanko tuota apua ottaa vastaan.. haluanko sitä.
Haluanko muuttua.. muuttaa toimintatapojani.
Edelleenkään en haluisi puhua päihteiden ongelmakäytöstä, mutta se on pirullinen tosiasia.. Pakenen todellisuutta..
Se on minun sopeutuma.
Mutta se tuntuu etäännyttävän minua realiteeteista.
En tiedä missämäärin olen sinut itseni, ajatusteni, tekojeni, ja toimintatapojeni kanssa, sillä kykenen tarkastelemaan asioita vain subjektiivisena.. tunteellisena olentona.
Tunnen tuntevani elämän syvimmät viisaukset sieluni sopukoissa.. se ei riitä.
Tunnen tuntevani itseni hyväksi sellaisena kuin olen.. sekään ei riitä. Sillä aiheutan läheisilleni sen suurimman taakan ja huolen. Vaikka itse olisinkin huoleton. Se riipaisee kun sen oikein oivaltaa ja kykenee myötäelämään toisen näkökulmaa.
Kukaan ei ole syntynyt tänne täydellisenä.. jokainen jotain oppimaan, enemmän tai vähemmän.
Toisilla sisällä raivoavat myrskyt näyttäytyvät vain pieninä tyrskyinä rantakalliolla, toisilla raivoisat myrskyt vievät eteenpäin.
Itse kokisin olevani jossain tyyrpuurin ja paarpuurin välitiloissa..
Tuuli on napakkaa, aaltojen harjat taittuvat jo vaahtopäiksi, mutta aurinko yhä paistaa, ja kuulen vain ukkosen jylinän.
Olen etääntynyt luonnostani. Luonnosta.
Paikasta jossa sieluni todella kykenee lepäämään, mutkitta ajattelemaan ja toteuttamaan itseään.
Omaa sisäistä tilaa, harmoniaa, jossa minuuden on hyvä olla..
Ajatuksilla tilaa kelailla, ja happea jota hengittää. Mieltä jota avartaa..
Ajatuksissa tuo ajatus ei ole kaukaa haettu, saman tyyneydentilan kun saa aikaan myrkyilläkin.
Tästä päästäänkin melkein jo siihen, että voisinhan mä maratoninkin juosta.. mielessäni.. Mutta liian laiska mieleltäni toteuttakseni. Tosin en saisi siitä irti kuin suorituksen. Miksi siis sellaista lähtisin toteuttamaan.
Tunnen etten pääse itseäni riittävissämäärin toteuttamaan, ottaen huomioon ympäristön johon tulisi sopeutua..
Ennenkaikkea tahdonko sopeutua.. Sitä kysyn miltei päivittäin itseltäni.
Sieluni kaipaa jotain vallan muuta kuin suorittamista..
enkä puhu vain olemisessa löllymisestä. Se vasta tukalaa ja turhaa onkin.
Olemisen sietämättömyyden taakka kasvaa joskus turhan suureksi painolastiksi, jotta olisi voimia jaksaa elämässään eteenpäin. Riipivät ristiriidat silppovat sirpaleiksi.
Onnellisuuden tavoittelu luo paineita tyyneyden saavuttamiselle, enkä näinollen ikinä tule löytämään sielunrauhaa pakotteilla, normeilla ja kellotaulun digitaalisilla spiguilla osoittamassa suoneeni aikalaisnäkyjä yhteensovitusta ajasta jossa tulisi elää.
Haluan elää oman kaavani mukaan, mutta se kun ei ole vain tahdonasia.. Ehkä onkin, olen vain alistuva, en riittävän vahva, vaikka sinnikäs kuinka.
Ehkä yritän liikaa.. Ehken riittävästi yritä tosissani. Mihin pyrin ja mitä tosiasiassa edes yritän..
Kun vain lakkaisi kelailemasta turhia murheita, eikä stressaantua turhasta.
Mutta kuka tuon turhan on määrittelemään. Kaikki ihmiset luettelen jääveiksi tuohon vastaamaan.
Kun lakkasin kelailemasta, murehtimasta turhia, aloinkin oivaltaa syntyjäsyviä.
Niitä tuntoja ei tarvinnut sen kummemmin edes itselleen määrittellä, sillä olin hyvinkin kartalla pakahtuneen sieluni roihuavassa tulispiraaliaallokossa, minkä mielessäni koen elämässäni olevan hyvää.. Minkä koen mielekkääksi elämäksi, ja miten sitä mielekkyyttä voisi vaalia elämässään. Se vaati vain järjen heivaamista huitsinhelvettiin ja kelailemaan asioita pohjamutia myöten primitiivisin liskoaivoin, tietoisuuden keloin, tunteiden väreillä lainehdin syvässä tyytyväisyyden tilassa, sillä tajusin hyvinvointini kaavion, kompastuskivien merkityksellisyyden, ja sen pyövelin joka alituiseen olantakana hämmentää.
'Voisin mä elää onnellista elämää sittenkun..'
Muttakun tosi on, että todellisuudessa, ihan tosissaan, olisi ajateltava, että nyttenkun..
Päivä päivältä tulen tienristeykseen, jossa tulisi setviä ristiriitoja välillä mielen, sielun ja kielen.. yksinkertaisen, kollektiivisen, itsekeskeisen, omahyväisen..
Päivä päivältä koitan jaksaa kurottaa kohti sitä mitä sisimmässäni todella tahdon, ristiriidassa sen kanssa mitä minun todella pitää.. voidakseni toteuttaa syvintä sisintäni.
Välillä tuntuu etttä kaikki ympärilläoleva saastuttaa mieltäni.. Se vajottaa synkkyyteen.
Olen avuton muutakuin pakenemaan omiin maailmoihini, haavekuviin ja unelmiin..
Välillä tuntuu että helpompaa olisi vain luovuttaa, hypätä putkeen joka veis mua itsestään..
Mutta kun tuossa putkessa en tunne virran soljuvan. Silloin ei kaikki ole hyvin.
Havahduin siis tänäaamuna ajatukseen että mitäpä jos..
Multa yhtäkkiä katoaisi kaikki se tuki ja turva, joka yrittää auttaa mua handlaamaan tätä elämää.. arkea ja sitäkaikkea.
Päihteet ehkä sittenkin se olennaisin seikka, joka hämärtää ja katkoo sitä tietynlaista motivaatiota, tahdonvoimaa mosaiikiksi.
Mikäpä muu minulle niin paljoa ongelmia ylipäätään aiheuttaa kuin se että turrutan kemikaaleihin elämäniloani, vääristelen tunteitani, kadotan intoani tehdä mitään oikeasti olennaista... Näennäistä luovuutta.
Jätän varaa ja tiettyä toleranssia myös ristiriidoille ja epäonnistumisillekin.
Suurimmat tekeleeni ovat syntyneet kuin itsestään, selvinpäin..
Takana on saattanut olla rankka päihdekuuri, niinkuin tästä kaksiviikkoa takaperin.
Hurjaa kelata, että niin se aika vain katosi.
XV-aamu muuttui sittenkin todeksi.
Miettinyt olemassaoloani.. en sen turhuutta.. miksi sitä muuten turhaa yrittämäänkään..
Mitäpä siinä häviän jos hyppäänkin vain mukaan, ja otan asenteella paskankin ilolla vastaan.
Kielikuvat vääntyilevät symbolisesta utopistiseen ja konkreettiseen..
Enää en ihan pysy kärrynpyörällä missä meen ja mitä teen..
Päihteet, ne lähtee niin helposti viemään sinne lähtöruutuun.
Joskin niillä on tapana antaa enemmän kuin ottaa.. toisinaan.. kunnes havahtuu että asia onkin päälaellaan, ja joudunkin kuluttaa kaiken voimavarani kääntääkseni suuntaa. Ei ole olemassa oikoteitä, on vain kiertoteitä.
Nautin samoilemisesta poluilla ja kujilla, mutten valtaväylillä ja teillä. Ne on koluttu jo.
Kuvittelin ja uskottelin vain itselleni että suunta on kohti parempaa, mutta tosiasiassa aina tulee se joku joka lannistaa.. Viimekädessä se on se karu todellisuus.
Dexma wrote: Tälläisiä olettamuksia teen siis jo päihdekäytöstäni...
Nistin alkeet alkaa olemaan sulla.. Sulla on kuiteski elämässä niin paljon kaikkea positiivista ja hyvää mistä nautit varmasti myös ilman huumeita. Koita pitää edes pieniä taukoja varsinkin ton subbarin kanssa, ei oo kiva huomata teidän (siis sun ja Feyan) että ootte korvaushoitojonossa, kitarat kanissa, Taek wondo vyö kiristyssiteenä ja ootatte hiv-testin tuloksia.. No, ehkä "hieman" överi skenaario, mut tiiät mistä puhun.
Ei se subu ketään mennessään vie, vaan mies vetää itse itseään haluamaansa suuntaan.
Sanottakoon, että omalla kohdallani lopetin subun päivittäiskäytön viikko sitten, lähinnä koska siihen menee niin helvetisti rahaa ja tolet on niin korkealla, etten siitä enää paljon irti saa. Reflat on ohi ja kärsitty, aika helposti. Ei mulla oo koskaan ollut ongelmia reflojen kanssa, oon aina osannut pehmentää laskua tarpeeksi ja mikä tärkeintä, asennoitua siihen oikein. Että nyt se hiki sitten puskee useemman päivän ja paikkoja särkee ja väsyttää enkä meinaa saada mitään aikaiseksi. Sen tiesin kun alotin ja sen tiesin nyt.
Sama koskee sitä vaikeinta osuutta, eli viikkojen, ehkä kuukausien masentuneeseen fiilikseen ja motivaation puutteeseen. Mutta kun vaan muistan, että se voima ja into on musta ittestäni peräisin, toisi sen sitten pinnalle joku opioidi tai pelkkä oma luonnollinen draivi, niin kyllä sitä jaksaa ponnistella eteenpäin. Päivä kerrallaan ja itku silmässä jossei muuten.
Ja joo, otin tuossa viikonloppuna viikon tauon jälkeen lainin subbanaa. Tänään huomaa kyllä sen reflaisen olon, vaikkakin hhyvin heikosti, värisevän niskanssa. En mä sitä jää murehtimaan. En mä väitä, etten enää koskaan koskisi bupreen tai että olisin jostakin parantunut - tää oon kuitenkin päätös oman ajatusmallini, ei niinkään käytökseni muutoksesta.
Minusta se leima, jonka subunistit saa ottaansa, on aina ollut aika huvittava. En mä näe omaa bupren käyttöäni mitenkään erinlaisena kuin muidenkaan aineiden, mexestä mämmiin, käyttö, jota ajaa tai ainakin on ajanut eskapismin tarve tai halu selvityä päivittäisestä elämästä. Koukku on koukku ja käyttäjä on käyttäjä, doupista viis.
Ja mitä Dexmaan tulee, noh, en mä mee puhuun mitään sen puolesta. Mutta jos sillä on joku ongelma, niin se on ittensä piiskaaminen ja liian kovien tavoitteiden asettaminen, ei joku subun kiskominen.
Feya wrote:ja mikä tärkeintä, asennoitua siihen oikein. Että nyt se hiki sitten puskee useemman päivän ja paikkoja särkee ja väsyttää enkä meinaa saada mitään aikaiseksi. Sen tiesin kun alotin ja sen tiesin nyt.
En mä näe omaa bupren käyttöäni mitenkään erinlaisena kuin muidenkaan aineiden, mexestä mämmiin, käyttö, jota ajaa tai ainakin on ajanut eskapismin tarve tai halu selvityä päivittäisestä elämästä. Koukku on koukku ja käyttäjä on käyttäjä, doupista viis.
Propsit sulle tästä tekstistä
Osaat hämmentävällä tavalla ilmaista itseäsi, ja.. noh.. usein ihmisillä on tapana aliarvioida toista.
Siks ainakin osaltani jättänyt moralisoinnut männikköön.
Kukin tehköön niinkuin parhaaksi näkee..
Ja ainahan sitä tietty toivoo ystävilleen et elämä sujuu parhainpäin.
Ensimmäinen asia aamulla oli pienen herätyksen hankkiminen lyhyen yöunien jälkeen, tartti nappaista tarpeeksi, että pystyi nouseen hyvin koetilanteeseen. Kokeiden aikana menikin sitten pari 0,25 mg lainia jotta jaksoin puhua ja höpöttää haastatteluissa... Jotenkin myös pistin päivän annosta isommaksi jotta osaisin ajatella pienen varman epäonnistumisen tunteen vähän helpommin, mutta silti tuntuu, että koko epäonnistumista ei tullut. Ei mitenkään harmittanut, vaikka nyt tietää jo, ettei päässyt johonkin konservatorioon, johonka ei olisi ollut ees menossa vaikka olisi päässyt.
Oikeastaan, pelkäsin hitosti hajoavani siihen tunteeseen tänään, että tajuaisin konkreettisesti etten ole tehnyt niin paljoo töitä kuin alunperin piti. Toisaalta kattelin tänään muita todella lahjakkaita muusikoita jotka koki varmasti saman tunteen. Opin paljon mitä kehittää, ja perjantaina on uusi samanlainen kokemus. Tuntuu oikeastaan hienolta. Päätin palkita itseni kahdella sol oluella, ensimmäinen juotu ja alkaa tökkimään, voisi levähtää hetken tänään. Huomenna alkaa kolmen päivän maratooni, treeniä on ja paljon. Perjantaina vasta on testi jolla ehkä saattais olla mulle vähän enemmän merkitystä. Se tuntuu oikeastaan tosi hyvältä niin. Nyt.
Nautin olosta, oluesta, ja kohta pistän hetkeksi sängyn peitteen päälleni ja nautin tunteesta, mä olen ihan jees näinkin. Mulla on asiat vitun hyvin, mä saan kokea jotain tosi "taijanomaista" muutaman kuun jälkeen joka on ehkä elämäni suurin muutos tähän asti ikinä ja varmasti hiton siisti. En mä mitään häviä, pikkaisen ehkä omaa arvostusta itseäni kohtaan, mut. Kyl mä tajusin tänään myös olevani hieman hyvä.
Ei mulla ihan hirveesti ole opettelemista enään mun tavoitteisiin, ENKÄ ehkä ees saavuta niitä. Vitun hankala hyväksyä sitä, mut ehkä se menee. Ehkä musta ei tuu sitä mitä mä luulen nyt, mut kyllä mä eteenpäin meen. Eikä toisaalta, mun paljoo mihinkään tartte edetä, haluun vain. Mä vain satun haluamaan ylläpitään tätä hyvää elämän tilannetta, se vaatii nyt työtä, mut jos mä nyt sitä näen niin se helpottuu kyllä muutaman vuoden sisään hitosti. Parhaimmillaan saatan saada paljon paljonkin vielä hyvää aikaa, mut häviölle... En mä tiiä, tuskin mun kortit nyt niin paskat ovat? Tietenkin voihan aina tulla avaruusmiehet ja pilkkoo mut palasiksi mut...
Mul menee vitun hyvin. Katotaan mikä fiilis on perjantaina, mun pitäis silloin pystyä makaamaan maailman siisteimmän pimun vieressä ja se varmasti helpottaa mun oloa... Kaikki menee kyl ihan hyvin, ihan salee... Parhaimmillaan jos oikeasti nyt pelaan nää kortit oikein niin voin voittaa vielä kovemman jackpotin kuin uskonkaan, mut jos häviän niin ei mulla oo paljoo ollut hävittävää, sit pelaan uuden rundin eikä se ole mikään iso homma päinvastoin, nautintoa täynnä koko peli.
Eikä tästä mun höpinästä saa mitään selvää mut... duubiduubi duu... I feel funkyy....
Ei sellasta täräytystä kuitenkaan niinkun joskus ennen.
. Hyvää joutuu odottamaan ja sen eteen täytyy työskennellä, jos säntää suin päin johonkin tusinasuhteeseen josta sammuu kipinä parin kuukauden päästä ja sit vaan roikutaan siinä toisessa vähän niinku just because, niin se voi heikentää todennäköisyyksiä päätyä yhteen sen "oikean" kanssa. Puhumattakaan siitä että sitä voi satuttaa toista osapuolta pahastikkin, jos antaa ymmärtää jotain väärin. Painottaisinkin sanaa 'onnellisessa' tuossa ylläolevassa quotessa.
No, ehkä "hieman" överi skenaario, mut tiiät mistä puhun.