Oon kolmissakymmenissä oleva taiteilija, psykonautti ja joogi. Oon trippaillut elämässäni arviolta 100+ kertaa n. viidelläkymmenellä eri substanssilla, eniten hinkaten LSD:n osalta 1-207 ug annostusta, eli mild to moderate -tason myllerryksiä. Oma suhde psykedeeleihin on kunnioittava, eikä lainkaan ylimielinen. Tällee sidenotena itselle ja niille, ketkä on lukeneet mun nuorempana kirjoittamia stooreja, ni eikö oo ihanaa kun voi seurata sitä, millä tavalla se psykonautteilu vaikuttaa ihmiseen ja miten sitä tapahtunutta sanoiksi pukeekaan eri elämänvaiheissa! Täällä kuitenkin on mun matkoja jo yli kymmenen vuoden ajalta, joka on mun mielestä huiman kiinnostava dokumentaatio-otanta.
Pohjustan tätä matkaa seuraavaksi melko pedantisti siksi, että kun mun tripit nyt tässä elämänvaiheessa sattuu pyörimään pian mainittujen asioiden äärellä, niin ilman taustoitusta tästä vois tulla muuten vähän ylätason höpinää. Ja vaikka mä puen tässä asioita omiksi sanoikseni, niin tietty muhun on kasautunut paljon kaikenlaista uskonnollis-hengellistä tietoa ja osaamista, joka on saanu mun näköistä kielellistämistä matkan varrella. En väitä olevani missään “keksin pyörän uusiks”-psykoosissa, enkä toisaalta pidä itseäni orjallisena dogmiennoudattajanakaan (kelaa dogmiennoutaja lemmikkinä!).
Uskon (ja tiedän), että mielen rakenteista voi saada selon niin meditoimalla, päihteillä kuin elämää vaan tietoisesti elämällä. Ja kun sanon mielen rakenteista, tarkoitan siis tarkemmin tietoisuuden/kokonaisuuden/jumalallisuuden sisällä olevan yksilöllisen minän rakenteita. Eli jos jollekkin klikkaa ajatukset siitä, että on suuri tietoisuus ja sen sisällä pieni tietoisuus, suurta liikettä jonka sisällä on pientä liikettä niin tarkoitan sitä. Kuvailen itse sitä semmoseks jännitteiseks kentäksi, jonka sisällä kaikki potentiaali lepää, valmiina muuntumaan/jatkuvassa muutoksen/samaan aikaan ykkönen ja nolla (tai kvanttihengessä, myös siinä välissä) -tilassa.
On siis potentiaalisuutta tihkuva kenttä, joka pitää sisällään kaiken kuviteltavissa olevan, ja me voidaan siirrellä sen kentän sisällä liikutella tahdonvoimalla havaintoikkunaa, rajata näkymää ja sitä kuinka lähelle halutaa zoomata. Havaintoikkunan hallitseminen ei ole se kaikista yksinkertaisin juttu, koska se haluais vaeltaa vapaana ja halut pyrkii ohjaamaan sitä ties minne. Tiiät varmasti: haluaisit lukea, mutta käsi menee jääkaapille tai kännykälle. Havaintoikkuna on kuitenkin se meidän mahdollisuus kontrolloida/manipuloida kokemustamme maailmasta niin halutessamme. Eli jos “katsoo” vaikkapa sen havaintoikkunan kautta jotain haastavaa ja monitulkintaista ilmiötä, say, ydinvoimaa tai armeijainstituutiota, ja sit sieltä tulee ekana ne jutut mitä mieltä sä oot siitä aiemmin ollu, mitä mieltä sun ympäristö, yhteisöt, kaverit, vanhemmat on niistä asioista ja millä tavalla sä haluut myötäillä, peilaa tai vastustaa niiden mielipiteitä (koska status, coolius whatevs).
Mut sen prosesssin ei tarvii jäädä siihen: sen jälkeen sitä havaintoikkunaa voi laajentaa, mennä kauemmas niistä tunnereaktioista ja vaikuttimista, reaktiivisuuden taakse, ja kattoo sitä asiaa vaikka jostain ihan toisesta näkökulmasta, vaikkapa noiden esimerkkien suhteen jostain talouden, historian, kulttuurin, konservatiivien tms. näkökulmasta ja nähdä mitä se hetkellinen larppi paljastaa. Se on ikään kuin yksi askel siihen, ettei minuuden tarvi olla mitää pysyvää rooliin ja tarinaan samaistumista, vaan niitä maskeja voi vaihtaa tarpeen mukaan, eikä niiden kanssa tarvitse olla samaa mieltä, eikä niihin leimautumista tarvii pelätä. Sellaista näyttelijän vapautta tavallaan, roolin suojaa ja sit siitä irtipäästämistä.
Herää ehkä ontologinen kysymys, että onko fyysinen maailma todellista vai onko se aina uudelleen kuvitelluksi tulevaa, koska meillä on niin runsaat hermoradat/polut/”toistomäärät” ajatella maailma aina päivästä toiseen juuri sellaiseksi kuin se on eilen nähty. Eli onko kouriintuntuvan maailman jatkuvuus olemassa siksi, että me halutaan sitä pysyvyyden illuusiota päivästä toiseen, koska me tehdään päivästä toiseen samoja asioita, samalla tavalla, samoihin aikoihin, samoilla asetuksilla? Tähän mun on vaikea sanoa oikein mitään varmaa, ehkä olennaisempaa onkin se, että tää voi olla yksi mahdollisuus ajatella asiaa ja tän ajatusleikin tuottama rako todellisuuden kuvastossa voi olla ihastuttava henkäys raikasta ilmaa. Tietynlaista huokoisuutta teräksisissä pinnoissa.
Eli fyysinen maailma, pöydät tuolit toiset ihmiset talot ja kaupungit, koirat linnut taivas ja tähdet; pelkkä todeksi kuviteltu ontto rakennelma? Todisteena tästä voisivat käydä vaikkapa seuraavat väitteet: atomit ovat tyhjyyttä täynnä, pelkkiä ytimiä ja pinnalla hirveetä vauhtia vispaavia pienosasia, välissä jotain outoa pakenematonta pulleutta? Materiasta tunnetaan vain osa; onko se maailma nyt perusosasilta kvarkkeja vai pimeää ainetta whoknows? Scrödingerin kissa, onko se nyt laatikossa vai ei, miten varmentaa se kun mittaaminen muokkaa saatuja tuloksia? Mä nauroin yks päivä kun keksin tästä oman version: hanhi, jonka kasvoja ei koskaan näe. Ja se hanhi on siis aina sun selän takana, AINA, nytkin! Jos katot peilistä ni se on siellä sun torson takana piilossa ja jos kaveri auttaa sua etsimään hanhea ni teillä on kummallakin hanhet selän takana, aha!
Vai onko fyysinen maailma olemassa klassisen objektiivisesti ja me seikkaillaan täällä perustavanlaatuisesti olemassaolevien kovien faktojen seassa katsellen tätä maailmaa havaintoikkunoidemme läpi? Tän vois ajatella todeks vaikkapa sillee occamilaisittain, eli miks kehittää yhtään lisää stooreja tän eksistentiaalisesti toden päälle?: mä kosken pöytää ja se on olemassa, on siis minä joka koskee pöytää ja meidän välillä on tällainen materiaalinen vuorovaikutus, johon voidaa accessaa kerryttämällä siitä kohtaamisesta tietoa ja analysoimalla sitä.
Mut joka tapauksessa tuntuu siltä, että kyse on loppujen lopuks sopimisesta, eli me sovitaan joku todellisuuden peruspilari ja lähetää siitä pisteestä käsin konstruoimaa sitä loppuosaa maailmasta, koska olis aika saakelin vaikeeta elää sellasessa maailmassa, joka olis pelkkää muodotonta visvaa ja millään asialla ei olis nimeä (koska nimeäminen kivettää ja tekee nimeämisen kohteesta illuusion, tuulentuvan). Sitä voinee larppailla näitä eri tapoja hahmottaa maailmaa aina tarpeen mukaan, se lienee sitä älykkyyttä ja fakkiutumattomuutta, jos voi surffailla tasoista toiseen ja ottaa niiltä sen väläyksenomaisen valaistumisen mitä niillä on olemassaolosta tarjota.
Ja nyt viimein, takaisin stooriin. Mun päivä meni sillä tavalla, että heräsin joskus 9:n maissa ja kirjotin vähän romaania eteenpäin, kävin lyhyellä kävelyllä ja värjäsin hiukset. Olin siis koko aamupäivän pyöritelly sitä et pitäiskö pitäiskö vähä LSD, ja haluun yleensä ottaa sitä viimeistään puolen päivän aikoihin, ettei mee yöunet, koska se nyt kuitenkin stimuloi niin paljon ja pitkään (itsellä kymmenen tuntia on se minimikesto). Aattelin siis et oisin “ottopäätöksen” tehtyäni vähän päällekkäistäny prosesseja ja säästäny yhden tunnin siinä, et sillä aikaa ku hiusväri vaikuttaa, ni hapot vois jo vähän nousta. Jälkikäteen oon todella iloinen siitä, että hylkäsin ajatuksen droppaa hapot ennen ku rupeen värjäämään hiuksia. Siihen kuitenkin liittyy niin paljon sellasta et pitää varoa ettei huuhdellessa roisku väriä joka paikkaan (ja millä helvetillä sitä sit näkee että onks tossa kaakelissa nyt väriä vai ei ja lähteekö se hankaamalla vai ei ja mites toi tuolla?!), kaikkee siivoiluu ynnämuuta sellasta default-mode-networkkia hyödyntäviä juttuja, jotka ois voinu olla tavattoman hankalia. Varsinkin kun otin tällä kertaa enemmän ku koskaan.
Mulla on ollu haaveissa sellainen heroic dose jo pitkään, koska oon mielestäni siihen valmis. Suunnittelen tälle keväällä sellaista 10 tipan/yli tuhannen mikin trippiä ajatuksella et käyttäisin siihen kahden tripsitterin kanssa maaseudulla kokonaisen viikonlopun. Yksi päivä valmistautumista, toisena itse trippi ja yks päivä palautumista. Mutta koska mun aiemmat matkan on olleet siis korkeintaan sitä 207 ug, niin aattelin et joku välimallin matka olis hyödyllistä kokea, ja ihan yksin (koska yksin sitä kuitenkin lopulta isoilla annoksilla on).
Päätin siis lopulta klo 15.30 ottaa kolme tippaa, joka on n. 315-340 ug, riippuen vähän siitä kuinka paljon luottaa aineen toimittajan puheisiin. Laitoin aineen vesilasiin ja aiemmista kerroista poiketen myös haistoin tällä kertaa LSD:n veden seasta. Mieto, metallinen, etäisesti kuvottava, ei “kemiallinen”, enemmänkin kuin pisara verta kulhollisessa vettä, nielussa leijaileva rauta, vatsanpohjaa ennalta kouraiseva maku. Join lasista toiseen kertaa vettä varmistaakseni ettei reunamille jäänyt mitään. En tiedä onko teillä muilla aina vainikset siitä, ettei tullut otettua tarpeeksi, tai että teki jotain väärin aineen ottamisen proseduurissa, ei pyöritellyt suussa oikealla tavalla tms. Tämä korostuu vaikkapa changaa vapotellessa, jossa aineen nauttimiseen liittyvä hengen pidättäminen tuntuu olevan avainasemassa oleva osa itse kokemuksellisuutta. En välttämättä vieläkään tiedä, voisko sen hapon vaa nielaista ja oisko vaikutukset täsmälleen samat ku paperilappujen/veden suussa pyörittelyn jälkeen? Jos jatkat vielä lukemista niin saat ainakin varmuuden siitä, että kaikki vaikuttava aine ei suinkaan tuhoudu edellä mainitsemani nauttimistavan seurauksena.
Musiikki on tärkeää tripeillä. Mutta onko se, mitä musiikkia haluaa yleensä kuunnella, se oikea valinta? Mun mielestä ei. Mä haluan kuunnella sellaista musiikkia, joka ajoittain haastaa ja tarjoaa häilyvyyttä erilaisten tunnelmien välillä. Hyviä tähän on soittolistat, joita psykedeelistä tilaa ja sen herkkyysleveleitä ymmärtävät tyypit on tehneet. Tai artistit, joilla on pyrkimys tavoittaa musiikillaan jotain suurempaa, jotain ihmisen tuolla puolella olevaa. Mä valitsin tällä kertaa happojazzia parhaimmillaan: Sun Ra-nimisen artistin lempeimmästä päästä olevan remasteroidun levyn vuodelta 1962; The Futuristic Sounds of Sun Ra. Sun Ra oli siis tällainen aseistakieltäytyjä, huumeidenvastustaja, omien sanojensa mukaan enkelirotuun kuuluva ja Saturnuksesta kotoisin oleva avantgarde-jazzin edelläkävijä. Sillä on aika vapaa, irrotteleva ja melodinen tyyli, kosminen groove, joka tähtäs sormiennapsuttelua korkeammalle. Sitä musaa voi nyökytellä, täristä, fiilata, antaa sen olla taustalla, koska siinä on niin paljon tapahtumia ja liukuu niin tyylikkäästi eri intensiteettien välillä. Samoin niistä tietyistä lounge jazz-viboista tulee sellainen matkailuun sopiva olo, että ikään kuin olis jossain seurassa ja odottelis jotain tapahtuvaksi. Niin kuin olis joku paikka minne on menossa, mutta odottelee koneen lähtöä, tai ehkä on jo perillä, muttei halua lähteä yhtään mihinkään. Semisti sikarikerhoa, paksuja samettiverhoja, suuria salaisia suunnitelmia, etnistä vibraatiota ja eteenpäin rullaavaa näppäilymusaa.
Haluan, että spotify toistaa sitä tiettyä tunnelmaa, jonka mä oon valinnu, eli ei auto-playta, shufflea tai muuta. Levy soi repeatilla, kunnes havahdun muutoksen tarpeeseen tai “haluan pois”. Eli jätin Sun Ra:n rullailemaan taustalle tavallista pienemmälle volyymille, niin ettei se hallitse sitä mitä tapahtuu vaan pysyy pienenä lisävaikuttimena huoneen nurkassa. Plus, etten halua yhtään kuumotella sitä, että onko volyymi liian kovalla kun sieltä tulee räkäisiä torvia tai junnaavaa komppia kolmatta tuntia putkeen. Se on kuitenkin selvää, että seinät muuttuu käytännössä läpinäkyviksi näillä annostuksilla.
Olin päättänyt etten lähde ulos tripin aikana lainkaan. Ulkoilu pääkaupunkiseudulla psykedeeleissä ei ole omaan makuun lainkaan, sillä kaikki reitit on koluttu todella nopeasti läpi ja todennäköisyys törmätä tuttuihin on korkeahko. Eksyminen ja suunnistaminen ei ole asia josta nautin, enkä pidä siitä että jatkuvasti joudun miettimään reaktiotani vastaantulijoihin. Samoin pakonomainen tunne siitä, ettei voi tehdä mitä haluaa, koska muut huolestuvat turhan kokeellisesta olemisesta julkisissa paikoissa. Isommilla annoksilla ulkona ihmisten ilmoilla kävely on mennyt mulla ajoittain siihen, että sitä kävelee pakonomaisesti ja melko rivakasti eteenpäin ja jos pysähtyykin, niin hetki aktivoituu kelat siitä, että kuinka kauan tässä nyt saa olla. Kaikki paikat muuttuvat yksityisestä yleiseksi, kun niissä on tarpeeksi kauan. Oon esimerkiksi ollut yhden aiemman tripin aikana puoltoista tuntia samassa asennossa, seisten kahdella jalalla niin, että paino on ollut täsmälleen jakaantuneena eri puoliskojen välillä, täysin keskilinjaan pyrkien. Tai tykkään just esim. täristä ja hytkyä, maata, hölskytellä, ravistella, availla paikkoja tavalla, joka saattaa muistuttaa etäisesti jotain eksoottista somaattista praktiikkaa, sitä kuitenkaan olematta. Tällaisiin asioihin ajan kanssa uppoutuminen ilman häiritseviä taka-ajatuksia on mahdollista vain tiettyjen ihmisten seurassa tai yksin ollessa. Toki voisin käyttää tripin siihen, että diilaisin näiden ajatusten flowta ja pyrkisin tällaisista (alunperin varmaan laittomuuteen juurensa juontavista) ajatuksista eroon ja oikeuttaisin omaa olemistani kaupunkitilassa, riisuen itseäni turhista kuumotuksista. Mutta toisaalta, miksi? Koska minua nämä kuumotukset eivät kosketa ilman psykedeelien vaikutusta minussa: taiteilijana olen varsin tottunut kestämään katseita ja outoilun aiheuttamaa epämukavuutta itsessäni, en koe olevani siltä osin erityisen lukossa. En vain halua tehdä sitä trippaillessani, haluan hyödyntää the path of least resistance ja murjoa sitä reittiä pitkin mahdollisimman syvälle.
Keitän kahvia ja menen olohuoneeseeni. Pukeudun villaliiviin, villakynsikkäisiin, joustaviin mustiin housuihin, villasukkiin ja kruunaan kokonaisuuden paksulla villaponcholla, joka saa minua katsovan kysymään: hey dude, wheres your donkey? Istun olohuoneeni korkean ja kapean peilin ääressä lattialla. Sytytän kynttilän ja mietin, olisiko pitänyt ottaa neljäs tippa. Puolen tunnin kuluttua nauttimisesta, klo 16 jälkeen alkava väreily tyydyttää kuitenkin vetohalut minussa ja tyydyn tarkkailemaan alkavaa myllerrystä. Annan itseni uppoutua maisemiin, näkökentässä ja mielessä tapahtuvan mystis-automaattisen skrämbläytymisen seurauksena syntyvään kuljetukseen, joka osittain siinä hetkessä, osittain vasta myöhemmin luo ainutlaatuisen narratiivinsa. LSD on minulle sellainen päihde, jossa leikittelen tarinankertojan ja sitä kuuntelevan osapuolen välillä. Yleensä tämä vaihtelu on siinä mielessä hallittavissa, että sitä “antaa” itsensä vajota ja sitten seuraavassa käänteessä “päättää” nostaa itsensä tilanteen päälle, ikään kuin “huh, olipas se taas!”, ja sitten “valitsee” seuraavan hetken jolloin haluaa tämän syväsukelluksen toistuvan. Se pinnan alla käynti ja sieltä ylösnouseminen on siis ollut aiemmassa matkailuhistoriassani tahdonalaista ja kontrolloitavissa olevaa.
Nyt päädyin kuitenkin happonousujen toistuvasti sellaiseen tilanteeseen, jossa aloittamani toiminto jää päälle ja johtaa kuin itsestään seuraavaan tapahtumaan. Saatoin esimerkiksi ravistella jalkaani, saada siitä mielikuvan merenneidosta joka ravistelee pyrstöään: pidän tätä hetken aikaa hauskana kehollisena tuntemuksena ja ihmettelen sitä kuinka pystynkään näin korkealla temmolla värisyttämään jalkaani (mielikuva: kolibrin siivet, TRE tai vedet turkistaan pörhistävä eläin), mutta seuraavassa hetkessä havahdunkin siihen, että koko kehoni on kuin spastisen jännityksen vallassa ja tärisen lattialla niin hallitsemattomasti, että ulkopuolisen silmin (myös omin silmini, jotka tämän position kykenevät hetkellisesti tavoittamaan) tilanne näyttää kohtaukselta, joka vaatii väliintuloa. Ikään kuin aloitan tietoisesti kehollisia outoiluja, mutta yhä lyhyemmän ajan kuluttua olen aloittamani liikkeen vanki ja väliaikaisen muistinmenetyksen jälkeen havahdun liikkeen sisältä säikähtäen sen intensiivisyyttä.
Yritän peruuttaa säikähdyksestä takaisin kokemukseeni arkiminästä, joka on normaalisti saatavilla, tilanteen päällä olevana referenssipisteenä (todellisuuden tukipilarina), mutta ei tällä kertaa. Se mihin yritän palata, ei ole enää siellä mistä olen sen tottunut löytämään. Yritän paikantaa hengitystäni ja rauhoittaa itseäni hengittämällä syvään: kokemukseni yrityksestä on se, etten tiedä rauhoittaako syvään hengittäminen minua oikeasti, miltä sen pitäisi tuntua kun “hallitsee kehonsa”. Tarkkailen pulssiani, mietin onko minulla kuuma, miten huokaista helpotuksesta ja valahtaa rentoon perustilaan? En tiedä mikä on rento: kokeilen kädellä omaa olkapäätäni, tuntuu kuin ihonalaiset lihakseni vääntyisivät hallitsemattomasti kuin tiskirätti, josta kaikki vesi halutaan puristaa pois. Käännyn hetkeksi selinmakuulle ja koetan päästää irti. Havahdun siihen, että kierryn ja pyörin korkkiruuvimaisesti huoneen keskellä ja löydän itseni paniikinomaisesta seisoma-asennosta. En tunnista tilaa, jossa kehoni karkaa kontrollin piiristä. Kaikkien kokemuksien pysyvyys pakenee mieleni kouralta, valuvat sen sormien läpi. Havaintoikkuna muuntaa muotoaan hallitsemattomasti, asia johtaa toiseen ja olen auttamatta jäljessä maailmaan paikantumiseni kanssa. Tahdonalaisuus on tilanteesta kaukana, olen astunut psykonautteilun seuraavalle tasolle, jossa on päästettävä irti, uudestaan ja uudestaan. On oltava valmis saamaan sydänkohtaus, valmis kuolemaan huumeiden vaikutuksen alaisena oman kämpän nurkkaan kammottava ilme kasvoilla, mieli järjestäytymättömän kaaoksen vankina.
Mieleeni muistuu tiibetinbuddhalainen käsitys bardoista, joita ihminen käy läpi kuoleman ja uudelleensyntymän välissä. Ne ovat eräänlainen testi, joissa ihmisen valaistuneisuus punnitaan määräävällä tavalla. Ne vertautuvat mielessäni kristinuskosta löytyvään viimeiseen tuomioon, tai taivaan porteilla tehtävään tarkastukseen: onko asiat opittu, syntejä tehty, niitä kaduttu, rakkauden kaksoiskäsky ymmärretty, jumala vastaanotettu. Eräs bardo on luonteeltaan vyörytys kaikkein kauheimpia visioita, joita mielellä on kyky tuottaa: haaste on se, ymmärtääkö kokija niiden olevan luonteeltaan tyhjää, väliaikaista, mielen tuottamaa harhakuvastoa. Jos reaktiivisuudesta huolimatta yksilöllinen sielu on edennyt omalla polullaan siihen pisteeseen, että havahtuu takaisin suureen tietoisuuteen, jonka kokonaisvaltaisuuden rinnalla kaikki sen sisäinen tapahtumisto on verrattain triviaalia ja heikkoa, on tällä positiivinen vaikutus siihen, millaiseen elämään syntyy seuraavaksi. Vai jatkaako sielu sykliä ollenkaan, onko karman vaikutukset tehty tyhjäksi ja saavutettu valaistuminen pysyvää?
Mitä tarkoittaa hyväksyä se mitä on? Elämää eläessä tämä tuottaa suuren ristiriidan: milloin toimia ja hankkiutua (joskus vaivalloisestikin) eroon jonkun kokemuksen tai elämäntilanteen ääreltä välttääkseen psykologinen traumatisoituminen, ja milloin toisaalta kyse on oman asenteellisuuden aiheuttamasta kitkasta, kyvyttömyydestä muuttaa omaa katsantokantaa niin ettei aiheuta itselleen kärsimystä? Milloin olla paikallaan ja asennoitua uudestaan, milloin tietoisesti painua vittuun vaikkapa toksisesta parisuhteesta tai työympäristöstä? Naulan päällä istuminen opettaa kivun sietämistä ja siihenkin voi tottua, mutta on toinen kysymys onko se aina järkevää. Tästä päästää epämääräiseen kysymykseen oman sisäisen äänen tai intuition kuuntelusta.
Intuitio voi olla väärässä: se voi sekoittua assosiaatioon ja haluamiseen, tai sen perusta voi olla rakennettu kyseenalaisille asioille. Parhaimmillaan intuitio on hetkessä tapahtuvaa tietämistä siitä, mikä on kulloisessakin tilanteessa optimaalinen tapa olla, vastaanottaa ja toimia tarvittaessa. Pahimmillaan se on oikeutusta huonolle käytökselle ja ylenkatsovaa sikailua, jossa vaatii muita myötäilemään omaa itsekästä sekoiluaan ja mikäli näin ei tapahdu, on muun maailman muka muututtava. “Mä nyt vaan oon tällanen, ota tai jätä”, voi olla kyvyttömyyttä tarkastella omaa toimintaa ulkopuolelta, vaikka omassa geimissä olisi paljonkin siivottavaa. Toisaalta se voi olla oman arvon tunteva, päättäväinen mutta rakastava alleviivaus siitä ettei tingi periaatteistaan vaikeankaan tilanteen tullessa vastaan.
Onko kaikista edistyneintä hengellisyyttä se, että kykenee murhaamaan ihmisiä, syömään omaa ulostettaan, makaamaan hangessa alasti keskellä valtaväylää, koska pystyy ylittämään keholliset ja sosiaaliset normaalin toiminnan alueet? Vai onko se vaan ihan saatanan tyhmää? Ehkä taas voi löytää aiheen ympärillä kaarreltuaan kaikenlaisia todisteita moneen suuntaan ja tehdä kauaskantoisen viisaita päätöksiä. Trippailun kontekstissa voi miettiä vaikkapa, kannattaako leikkiä terävillä esineillä tai elävällä tulella sisätiloissa. Toki voi, mutta pitää tietää mihin kykenee ja minne ihon avaaminen liian syvältä sitten seuraavan tunnin tai viikon kuluessa johtaa.
Pitää tietää minne asti psykedeelisen leikin haluaa viedä, toiset pelkäävät peiliä, toiset julkisia paikkoja, useimmat pohjimmiltaan hallinnan menettämistä. Poliisi vie pois, mielenterveys viedään pois, minuus ja ystävät viedään pois. Elämässä kiinni pysyminen katoaa ja kaikki tuttu liukenee ulottumattomiin. Kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, sitä on set ja setting. Kysymys on siitä, osaako rakentaa leikille puitteet ja säännöt, joiden sisällä voi olla vapaa. Muistan esimerkiksi satoja kertoja saaneeni arkielämääni eläessäni eräänlaisia välähdyksiä siitä, että “tätä olis kiva tehä tripillä”, mutta suurin osa näistä ideoista ei ollut järin käyttökelpoisia, koska kokemus ajan kulumisesta ja keskittymiskyvyn ylläpitämisestä ei ottanut huomioon psykedeelisen tilan vääntyvää ja jatkuvaa uudelleenmuotoutumista. Esimerkiksi katsoessani jotain kohtausta elokuvasta tulee ajatus: “tää näyttäis siistiltä ku tää on jo nyt näin trippy, ni tästä varmaa pääsis vielä syvemmälle sit hapoissa”. Todellisuus: en löytäis samaa ajatusta “siisteydestä” enää tripillä, koska se juna meni jo, ja itseasiassa seinän tuijottaminen on paljon monipuolisempaa kuin jonkun toisen tuottaman viihteellisen vision uudelleen toljottaminen. Se mitä aattelee jonkun asian merkitsevän, ei välttämättä merkitse enää samaa tripin aikana.
Sitä on se default-mode-networkin aktiivisuuden vähentyminen ja uusien neuraalireittien löytymisen ilo. Tavallisesti kiinnostava ei olekaan kiinnostavaa, koska peruskokemus maailmasta ja tuon peruskokemuksen ylläpitämisessä tarvittavat kognitiiviset kyvyt heikentyvät siinä määrin, ettei siihen kiinnittyminen välttämättä edes ole mahdollista. Toisaalta, sen minkä ei tiennyt olevan mahdollista (kahden asian ajatteleminen yhtäaikaa, kummankin silmän zoomauskyvyn tahdonalainen kohdistaminen nenänpäähän, sisäelinten liikkeen tunteminen tms.) saapuminen tavoitettavien asioiden piiriin tuottaa suurta nautintoa. Yhtäkkiä ilma ympärillä on tiheänä väreilevistä uusista tapahtumista ja ilmiöistä, jotka vain odottavat poimimistaan. Sitä on toisaalta niin “hölmöläinen”, että tuijottaa suu auki tyhjyyteen ja toisaalta niin viisas, että välttää arkisen ja urautuneen mielen sudenkuopat ja tanssahtelee todellisuudesta toiseen.
Se, että kuvailen tätä trippiä ajoittain pelottavaksi tarkoittaa ja toisaalta ei tarkoita sitä, että nautin siitä mitä tapahtuu. Nautin, siitä saan sitä mitä tilasinkin: jotain uutta ja tuntemani kokemusmaailman ulkopuolista/sen reunamilta syöksähtelevää vaikutusta. Ja taas inhimillisenä olentona koen psykologista pelkoa ja kehoani uhkaavia intensiteettejä sisälläni. Uskon tällä koettelemuksien sarjalla olevan puhdistava ja lopulta rakentava vaikutus, koska tiedän oman emotionaalis-empaattisen työkalupakkini olevan riittävän laaja luomaan tästä itselleni positiivisen narratiivin. Tunnistan huippukohtia matkojen sisältä ja käytän niitä virstanpylväitä, joita pitkin voin jäljittää käymäni matkan unohtamatta juurikaan mitään. Näin ei toki ole aina ollut vaan kyseessä on harjoittelemalla opittu kyky, jota hyödynnän myös arkielämäni tarinassa. Kyky muuntaa vaikeat kokemukset parantaviksi on yksi tärkeimmistä taidoistani, jonka harjoittamiseen kannustan vilpittömästi kaikkia.
Ymmärrän toki myös, ettei tämä kyky ole yhtä readily available kaikille, koska jokin lapsuudessa täytynee mennä riittävän oikein, jotta tietyt edellytykset täyttyvät. Enkä puhu nyt mistään hymyjä täynnä olevasta keskiluokkaisesta, taloudellisesta hyvinvoinnista, johon ei kuulu vastoinkäymisiä, vaan ehkä jostain perusturvallisuudesta, sellaisesta taustasta, että on riittävästi vapaita resursseja käytettävissä omaksi itseksi kasvamiseen. Näin ei välttämättä ole, mikäli elämä on täynnä väkivaltaa, uhkaa, pelkoa, nälkää ja sellaista köyhyyttä että jokapäiväinen elämä on selviytymistä. En tosin osaa sanoa miten erilaiset ihmiset päätyvät samoista lähtökohdista täysin päinvastaisiin lopputuloksiin, onko se karmaa, temperamenttieroja vai mitä. Oma lapsuuteni sisältää myös oman osansa turvattomuuden kokemuksia ja myrkyllisen vanhemmuuden vaikutuksia, joista olen kuitenkin ihmeen kaupalla jo teini-ikäisenä kyennyt löytämään ne kaikista ylösnostavimmat puolet esiin.
Aika tuntuu matelevan vääntelehtiessäni lattialla. Yleisatmosfääri on kuin roudarilla afrikkalais-amerikkalaisessa Sun Ra-kollektiivissa. Taustalla junnaa komppi, jota sävyttää ilkikurinen nauru: tätä looppaamistahan se on, sitähän sä halusit. Isot pojat tietää, että tän kestäminen takes guts. Sytyttämäni kynttilän loimussa olen kuin muusikoiden asuttaman leirinuotion äärellä, jossa odottelen puolison saapumista keikalta. Ympärillä leijailee turhautumista siitä, että tätähän se niiden touhu on: tyhjännauramista ja sekoilua. Toisaalta kaukaa leijailevan musisoinnin lämpö viestii täysin päinvastaista: tämä on todellisuus kaiken pohjalla ja olet tervetullut kerhoon. Havaintoikkuna alkaa rauhoittua, tai alan itse tottua sen nopeasykliseen muodonmuutokseen, kameleonttimaiseen määrittelyä pakenevaan liukasliikkeisyyteen. Riisun itseäni vuoroin alusvaatteisilleni, koska ahdistun kuumuudesta ja ajattelen sen kiihdyttävän minua tarpeettomasti. Hetken vähissä vaatteissa seistyäni alan täristä kylmästä ja pyörin hermostuneena ympäri kahdenkymmenen neliön olohuonettani. Turvallisia paikkoja ovat nurkat, joista ei näe katutasolle, jos minä en näe muita, ei kukaan voi nähdä minua. Juon kahvia, joka tuntuu yhtä riskialttiilta kuin uuden ayahuasca-kupin kumoaminen. Tiedän sen lisäävän hermostuneisuutta ja vauhtia koneeseen, mutta jokin muusikossa sisälläni haluaa tätä kiihdytystä. Yllyttävä ääni sisälläni purskuttelee kahvin alkaloideja suun sisällä ja naureskelee boosterille: ensin vainisti ettei LSD toimi, seuraavassa hetkessä pelkäät kuolemaa, nyt haluat pikku nostetta? Niin no. Joo.
Katson peilikuvaani ja avaan suuni, jonka nurkasta asioita virtaa ulos, toisaalta silmäkulmista jotain painuu kyynelkanavia kohti, tiheäliikkeisiä nuolien jonoja kasvojeni pinnalla. Jokainen senttimetri kasvoillani on muutoksessa, näytän upealta. Uudella värillä värjätyt hiukset tukevat tätä uudistumisen rituaalia. Näytän urhealta ja siltä että tiedän mitä teen. Peilailu on aina tietynlaista kisailua oman peilikuvan kanssa, ilmeilyä ja “kato ku mä teen näin”-leikkiinkutsuun vastaamista. Kato ku mä nään itseni vanhana, kato miten groteski, tee joku hirvee ilme, hyi helvetti, vau mitkä pupillit, entä jos mä en tee mitää ja vaan tuijotan passiivisesti, voinko mä nähdä itseni vieraana ja niin edelleen. Mutta kysymys, joka mielessäni toistuvasti ilmenee on: kuka tässä esittää kysymykset ja kuka niihin vastaa? Mindfuck on siinä, etten tiedä kuinka paljon teen itse ja kuinka paljon hallitsen sitä miten reagoin. Olen tottunut hallitsemaan kehoani jo työni puolesta, omaan paljon intuitiivista näkymättömissä olevaa, tunnistavaa tietoa, jonka avulla voin työstää itseäni. Aiemmat psykedeeliset kokemukset ovat olleet kehoni suhteen hallinnassa, vaikka mielen tasolla kontrollin menettäminen onkin tuttua. Tällä kertaa keho ja mieli totisesti ovat yhtä, konkreettisesti: en tiedä kuka saa aikaan ne asiat mitä tapahtuu. En tiedä aloitanko toimintoja reaktiona edelliseen toimintoon (vai kenties reaktiona johonkin alitajuiseen, kauempaa tulevaan vaikuttimeen, hmm?) vai puhtaalta pöydältä “uutena asiana”. Yhtä tiedostamaton olen sen suhteen kuka on se keneltä odotan reaktiota tähän esiintymiseen. Kuin olisin samaan aikaan lapsi leikkikentällä, joka näyttää temppuja sekä äiti joka temppuilua lempeästi seuraa.
Onko toimintani millään tavalla hallittavissa vai seuraanko vain passiivisesti tapahtumaketjun esiinkeriytymistä juuri tällä tavalla? Onko kaikki sisälläni, edessäni ja ympärilläni avautuva ennaltamäärättyä viimeistä yksityiskohtaa myöden ja onko minulla koskaan mitään vapaata tahtoa ollutkaan? Tarinallistanko itselleni vapautta, jota minulla ei koskaan ole ollutkaan?
Menen keittiöön keittämään teevettä. Yltyvän kiehumisen ääni tuntuu sietämättömän kovalta, se tunkeutuu läpi seinistä ja tuntuu kuuluvan naapurihuoneistoihin asti. Missä saan seistä asuntoni sisällä odottamassa veden kiehumista, mikä on normaali paikka tai kehon asento siihen? Kokeilen epämääräisiä paikkoja seinien vierustoilla, nurkissa ja ovensuissa. Päädyn ottamaan veden noin 90-asteisena pois hellalta, sillä en kestä enempää. Haudutan valkoista teetä, mietin annostellessani teenlehtiä ikkunan ääressä, että näyttääköhän tämä epäilyttävältä. Heitän random-kourallisen lasiseen kannuun ja kaadan x-määrän vettä päälle ja palaan olohuoneeseen. Tajuan, että en pysty kaatamaan vettä pois lasikannusta ilman, että lehdet tulisivat kuppiin. Voinko mennä taas uudestaan keittiöön etsimään siivilää, tiedänkö missä se on ja näyttääkö se epäilyttävältä, että menen sinne taas penkomaan jotain kaappeja, eikö minun pitäisi tietää missä se on? Menen ja haen teepallon. Kaadan teen kuppiin ja juon sitä ajatellen, että taas lisää kofeiinia, just, tästä sitä rauhaa keholle. Syön klementiinin hermostuneesti sängyllä hakien siitä ja sen kappaleista turvaa, sokerista jarrua järjestelmääni.
Tässä vaiheessa kehotan sua vaihtamaan seuraavan levyn soimaan trippistoorin taustalle, sillä niin tein minäkin: Sébastian Tellier - Sexuality.
Mulla on sellaisia pehmoleluja, oravia, joista pienemmällä ei oo muuta nimeä kuin Pikku Orava Uusi Orava. Ne ei puhu vaan ne kommunikoi, mä tiedän mitä ne sanoo. Ne voi kommunikoida ajasta ja paikasta riippumatta ilman viivettä. POUO on siitä erikoinen tapaus, että kun siltä kysyttiin sen nimeä, se sanoi ilmoittavansa sen sitten kun sen aika on. Heittelen POUO:a ilmaan ja koitan ottaa sen pehmoisesta turkista kiinni, se pyörähtää aina väkkärän lailla jonnekkin, josta yritän sen napata kiinni, se pakenee mun otetta toistuvasti ja kääntää aina selkänsä kun yritän tarttua siihen. Musta tuntuu, että tän juju on siinä, että POUO pakenee pysähtymistä ja lokeroitumista niin nimeämisen kuin fyysisen kosketuksenkin tasolla. POUO pitää leikistä yhtä paljon kuin minäkin, se tykkää olla ja jos se opettaa muille jotain ni se tykkää siitäkin. Se ei koskaan koe negatiivisia tunteita, vaan se hyväksyy aina kaikki asiaintolat, kun on niin on. POUO voi larpata, että sillä on kuuma ja se haluu siks olla lattialla, tai se voi olla repussa koska se haluaa mukaan mökille, mutta jos se on vaikka kotona kun mä oon jossain bileissä, ni se ei koe FOMOa, koska sillä on aina kaikki niin kuin se haluaa. Jos ei olis ni se olis jotenki toisin. Sitä ei kolota, eikä se halua mitään, koska siltä ei puutu mitään. Ehkä mietit onko POUO itseasiassa vaan sellanen projisaatio jostain mun persoonan ideaaleista. Tähän mä vastaan vaan hymyilemällä leveästi. POUO sanoo sulle, että sä oot projisaatio sun persoonan ideaaleista.
Trippi on madellut näyttäen subjektiivisen luonteensa, aika ollut kokemuksellisesti etenemättä 17.00-18.00 välisen ajan. Mutta jotenkin ihmeen kaupalla kello on 18.30 ja hurjin myllerrys on tasoittunut selkeäksi peak-plateauksi, jossa kaikki on ihmeen kuulasta ja lempeää. Intensiivisyyden taso on yhä hurja, mutta kokemus siitä, että happo vääntäisi kaiken uudelleen mutkalle ennen kuin tajuaa olevansa ensinkään mutkalla tai edes menossa mutkistumiseen johtavaa kurvia, on väistynyt. POUO palauttaa leikkisästi ymmärryksen siitä, mitä on ilon kautta olla kosketuksissa siihen, joka ei suostu määriteltäväksi. Kuin olisin yrittänyt alkumatkan ajan koettanut pakottaa suurta tietoisuutta pienen tietoisuuden alaisuuteen, saada samaan aikaa havaintoikkunan sisälle kaiken, sen ulkopuolisesta tarkkailijasta lähtien. Kuin olisin yrittänyt tehdä ja olla samaan aikaan, koettanut kirjoittaa ja lukea yhtaikaisesti. Toiminta ja sen reflektio voinevat tapahtua hyvin lyhyen välimatkan päässä toisistaan, mutta eivät sellaisinaan päällekkäin ilman näennäistä ristiriitaa. Uskon toisaalta karmisesti tiedostavan toiminnan mahdollisuuteen, jossa tehdessään tietää tekojensa mahdolliset seuraukset. Tähän teoretisointiin osuvaksi symboliksi asettui huoneessa oleva peili, jonka äärellä kuvittelen olevani samaan aikaan tilanteen päällä, sen hallitsija, ja samaan aikaan toiminnan kohde: se kenelle tehdään asioita ja jota seuraillaan kuin koe-eläintä myrkyn antamisen jälkeen.
Alan palata takasin kehollisen kummastelun fiilistelyyn. Tuntuu, että pystyn ravistelemalla luustoani, muokkaamaan kehoon varastoituneita syviä jännitystiloja, traumoja ja vammoja. Olen aiemmin tullut siihen teoriaan, että LSD vapauttaa kehossa jotain samankaltaista kuin erityisesti naisten kehoissa syntyvää relaksiinia (jonka tehtävä on mm. rentouttaa lantion ympärillä olevia niveitä, ligamentteja ja nivelsiteitä). Kehoni saavuttaa LSD:n vaikutuksen alaisena uskomattoman liikkuvuuden ja unohtaa arkitodellisuudessa sitä rajoittavat tuntemukset. Olen myös kuullut anestesian vaikutuksen alaisista potilaista, joilla on täysi liikkuvuus huolimatta siitä, että heillä on tajuissaan ollessaan esimerkiksi jäätynyt olkapää. LSD avaa minulla kanavat kehon sisäisen tiedon pariin. Pystyn saamaan kiinni siitä, mitä tarkoittaa välitön tietäminen siitä, mitä tehdä kireyksille, joita kohtaa ihonalaisen kudoksen maailmassa. Seuraavien tuntien ajan venyttelen, hieron ja hoidan itseäni. Nautin osaavien käsieni aiheuttamista tuntemuksista ja kehollisen mobiliteetin avautumisesta, täyden toimintakyvyn saavuttamisesta. Pidän siitä mitä näen peilissä, olen iloinen uudesta hiusväristä ja siitä, että teen itselleni tällaisia asioita. Otan aikaa itselleni ja huolehdin ja välitän itsestäni. Rutistan POUO:a rintaani vastaan ja koetan kokea mahdollisimman paljon välittämistä ja mettaa, varauksetonta rakkautta maailmaa ja sen sisällä olevia toisia subjektiivisuuksia kohtaan. Saan hoidettua kehossani orastaneen alaselkäväsymyksen erilaisilla yhdistelmillä hierontoja, paineluita, paineen antamista ja hölskyttelyä.
Siirryn fiilistelemään silmien lihaksia, haen näkökenttäni äärirajoja ja tutkiskelen nenän olemassaoloa silmieni katseiden välissä. Jos katson mahdollisimman paljon oikealle, missä kohtaa vasemman silmäni luoma katse “törmää” nenänvarteeni? Voinko kohdistaa katseen nenänpäähäni, entä nenän ja kasvojen liitoskohtaan, sitä kohtaa joka nenässä on kaikkein lähimpänä omia poskiani. En ole koskaan osannut liikutella silmiäni eriaikaisesti tai katsomaan kieroon ja tämän toiminnan tahdonalaiseksi saattaminen tuntuu ilahduttavalta. Pystyn vaivatta saamaan yhteyden silmien hienovaraista käskyttämistä kysyviin hermotuksiin ja katsomaan esimerkiksi nenänpäähäni molemmilla silmillä yhtäaikaa. Voin tarkentaa katseeni fokuksen saumattomasti liuttaen minne vain omien kasvojeni pinnan ja tähtien välillä (ilman objekteja, ilman, että kohdistan katsettani esimerkiksi lähellä olevaan pöytään, sitten ikkunaan, sitten puuhun ulkona, sitten taivaanrantaan). Toki tätä rajoittavat silmän fysiologiset reunaehdot, mutta kokemuksellisesti tämä portaaton säätö on totta.
Tutkiskelen joogasta tuttua käsitettä drishteistä: nenänpää, kolmas silmä, mutta entäs päälaki, voinko suunnata visuaalisen vastaanottokykyni sille alueelle? Alan naputella ja läpsiä päälakeani, kalloni korkeinta kohtaa, aktivoiden ja herätellen tuon alueen reseptoreita. Kykenen jälleen meditaatiossa monesti käytettyyn tekniikkaan: objektikeskeiseen mielen hallintaan, jossa pysytään tiiviisti yhdessä valitussa pisteessä tietoisuudessa. Hapon synnyttämä kuohunta on laantunut ja pystyn jälleen ankkuroitumaan johonkin, tuntemaan oman hengitykseni taustalla, tunnistamaan kohoavat ärsykkeet, jotka vaativat huomioikkunan siirtymistä itseensä. Kykenen jälleen säilyttämään (ainakin näennäisen) valinnanvapauteni, luomaan oman todellisuuteni. Tuntuu, että sain varsin hyvän katsauksen myös toisenlaisesta meditataatiohaasteesta: millaista on käytännössä choiceless awareness, kun hyväksyvä myötätuntoinen katse kohdistetaan siihen mitä on ja mitä sattuukaan juolahtamaan mieleen, ajattelematta mitään tiettyä. Jos tämä olisi ollut viimeinen testi reinkarnaation syklissä, olisi uudelleensyntymäpelin tulokseni lienee ollut jonkunlainen luksusrotta, linnojen ja huviloiden juhlava ahmatti, tai ehkäpä tuhlaripoika joka hassaa yrityskaupparahansa Kambodzhan yöelämässä kolmi-nelikymppisenä.
Musiikin seasta erottuu soittimia, katson huoneessani olevaa akustista kitaraa, mutta en niinkään kiinnostu sen soittamisesta vaan siitä itsessään resonoimassa musisointia täynnä olevan tilan kanssa. Otan kitaran käteeni ja kuuntelen sen sisällä olevaa kaikukoppaa, näpäytän yhden kielistä soimaan ja olen sen kanssa. Kitarasta on yllättävän vaikea päästä irti, tuntuu hirveän radikaalilta yhtäkkiä vaihtaa toiminto toiseksi, olemisen tapa seuraavaan. On kuitenkin nälkä ja haluan proteiinia. Siirryn keittiöön päättäväisellä ajatuksella: saan tehdä ruokaa omassa keittiössäni valot päällä. Olen selin ikkunoihin nähden, katselen rauhassa jääkaappini sisältöä: saan pitää jääkaapin ovea juuri niin kauan auki kuin tarvitsee. Valitsen maustamattoman tofupaketin, 200g, noin 45 grammaa proteiinia. Päädyn valmistamaan verkkaisaan tahtiin tofukkelia, johon tulee tofun lisäksi kaurakermaa, dijonsinappia, kurkumaa, (musta)suolaa, mustapippuria ja tarvittaessa jotain muuta. Huomaan hellani ylle kiinnitetyn "Taikahetkiä"-korttipakan kortin, joka on osuvasti juuri "Matka". Siinä lukee mm. näin: "-- Matka ei ole vain välivaihe, vaan se on kaikki, mitä sinulla on. MILTÄ TUNTUU ANTAUTUA TÄLLE VAIHEELLE MATKAA?" Katselen rauhassa minkä verran ruoka mitäkin maustetta tarvitsee, hengitän korosteisen rauhallisesti toimijuuteni takana, tunnistan nälän vaikutukset elimimistössäni, en niistä huolimatta antaudu kiireen tunnulle. En suostu säätämään hapoissa vaan jotain kämäistä. Alan paistella kuumentuneella pannulla tofukkelia, kumoan annoksen siististi lautaselle, tiskaan pannun rauhallisesti, jätän keittiön viimeistellyn kiillotettuun tilaan. Katson annosta ja se näyttää varsin kuvottavalta: aivoja tai porsaan sisäelimiä, jonkinlainen haggis kenties? Siitä huolimatta, päätän overraidata visuaaliset vääristymäni päällekirjoittamalla yhä vahvemmin ajatuksen siitä, että juuri tätä kehoni kaipaa. Valitsen myös paistaa annoksen lisäksi kaksi kananmunaa rikkomatta niiden keltuaisia. Paistelen kananmunat ensin toiselta puolelta ja kun ne kestävät kääntämistä, sammutan levyn ja annan niiden vielä tiristä toiselta puoleltaan niin, että keltuaisen sisus säilyttää juoksevuutensa, mehevyys säilyy ja kananmunat kestävät siirtämisen lautaselle. Asettelen kokonaisuuden päälle salviaa ja yrttisuolasekoitusta. Siirryn olohuoneeseen.
Katselen annosta ja syön siitä muutaman haarukallisen sivistyneesti, mutta homma tuntuu työläältä ja jonkinlaiselta epäkäytännölliseltä esitykseltä, jota yhteiskunta tuntuu vaativan. Katson keltuaista “silmästä silmään” ja isken siihen kiinni kuin katukoira maalaishyytelökippoonsa. Työnnän naamani annokseen ja hotkin saaden näin 110-prosenttisen, monitahoisen tyydytyksen syömisprotokollan suorittamisesta. Touhu tuntuu vapauttavalta ja saan mukavia makuja suuhuni sillä vauhdilla, millä kehoni ravinteita tuntuu huutavan. Nautittuani lautasen tyhjäksi palaan keittiöön tiskaamaan kaiken hiljaisesti, mutta tehokkaasti. Paikat kiiltävät keittiössä puhtauttaan, mutta “olisittepa nähneet minut äsken”, ambivalenssi hymyilyttää minua. Puhdistan ruoanvalmistuksen jälkeiset tuoksut asuntoni ilmatilasta puhaltelemalla sinne tänne savuavan palo santo-tikun haikuja. Jälkiruoaksi valmistan varsin tiukan kaakaon ja nautin sitä ennen kolme tripla-magnesiumkapselia sekä kaksi omega 3-kapselia. Käytän ajan klo 22-23.30 lattialla makoiluun ja lattialistani ylle sinitarralla kiinnitettyihin tarot-kortteihin. Erityisesti tuijotan The Sun-korttia sekä myöhemmin Death-korttia. Pidän tarot-korttipakan levittäytymisestä jatkuvasti arkeni ympärille ja siitä, että katseeni silloin tällöin osuu joihinkin korteista, joku saattaa tipahtaa irti seinästä ja ennustus/peilaaminen tapahtuu näin näennäisen sattumanvaraisesti. Tärkeintä ei ole se mikä on totta, vaan se mitä mistäkin saa irti.
Nukkumaan käydessäni klo 00.00 olen vielä varsin virittyneessä olotilassa, varsinaisten visuaalien rauhoituttua jo joitain tunteja sitten pehmeäksi fraktaalien kuplinnaksi, joka väreilee seinien ja asioiden pinnalla. Muistan aktiivisuusrannekkeen, jonka poikkeuksellisesti kiinnitän ranteeseeni yön ajaksi ja laitan siitä unisykliä tarkkailevan asetuksen päälle. Tunnistan kehossani olevan liikaa virtaa nukahtamista ajatellen, mutta LSD:n jättämän hallinnan tunteen kanssa pystyn vaivuttamaan itseni eräänlaiseen yoga nidra-tyyppiseen meditatiiviseen horrokseen/hibernaatioon, jossa aivoaaltojeni tola todennäköisesti vastaa syvässä unessa olevan ihmisen tasoa. Kykenen imitoimaan nukkuessa raskautuneita nielun lihaksia, “larppaamaan” halvauksenkaltaista rentoutuneen irtipäästön kehollista olotilaa, jossa en möyri tai yritä nukahtaa, vaan ainoastaan olen ja lepään syvästi. Olisinpa ollut tähän kosketuksissa elämäni unettomuusjaksojen aikana. Käyn muutamia kertoja vessassa ja meinaan yöllä rivakasti noustuani pyörtyä, joka tosin johtunee matalasta verenpaineestani, jota melko vähäinen suolankäyttöni entisestään korostaa. Jossain vaiheessa yöllistä levolle laskeutumistani menetän tajuisuuteni ja vajoan levolliseen uneen, josta herään aamulla yhdeksän maissa. Olen saanut unta 8h 38 min, josta syvää unta 10% ja REM-unta poikkeuksellisen korkeat 38%. Oloni on koko seuraavan päivän ajan kumppanini kanssa oleillessa rauhallinen ja kiihtymätön. En koe tarvetta kyseenalaistaa, päteä tai kiistellä. Ilahdun verkkaisuuden tuomista vaikutuksista tavallisen keskustelun yhteydessä, toisen ajattelusta paljastuu tasoja, joita en olisi tavoittanut mikäli olisin puskenut omia puhevastineitani arkisella kommunikaatiotahdillani sekaan. Vietämme päivän Sipoonkorven lenkkipoluilla, meillä on eväänä kahvia, lämmintä puuroa ja paahdettuja manteleita. Nukun seuraavana yönä 11 tuntia ja herään jatkamaan elämääni uupuneena lepäämisestä, joidenkin asioiden yhä luodessa siltoja ja yhteyksiä toissapäiväiseen LSD-matkaani.
Suosittelen isoja annoksia LSD:tä niille, jotka haluavat koetella rajojaan tilanteessa, jossa mielesi liikkeet eivät enää ole hallussasi. Jos luotat itseesi tarpeeksi ja tiedät, ettei mikään mielesi luoma voi sinua satuttaa, ei edes vaikka sen synnyttämät visiot kohdistuisivat uhkaavalla tavalla kehoasi kohti (pakkoliikkeet, sydänkohtauksen väläyttely, hengityslaman kokemukset yms.). Näillä annoksilla jarruttelu luo vastarintaa, joka tuottaa vaikeuksia, joiden käsittelyyn tarvittava tuttu “psykologisesti eheä minä” ei ole käytettävissäsi. Isot annokset psykedeelejä ovat myös hyvä opettaja: jos et ole koskaan pelännyt oikeasti ja haluat kokea “pelkoa turvallisesti”, sikäli mikäli kun tuollainen oksymoroni on mahdollinen, suosittelen hallinnan menetyksen tuottavia annoksia fysiologisesti turvallisilla aineilla (LSD, meskaliini, psilosybiini, DMT).
Olen iloinen siitä, että koin sitä mitä yllä yritin kuvailla uudelleen näkyväksi. Matka jätti nälän matkustaa syvemmälle ja korkeammalle, valmiimpana kohtaamaan sen mitä en osaa vielä edes kuvitella. Aluksi hurjan jyrkkä pulkkamäki tuntuu muutaman laskun jälkeen ihan nynnyltä: samasta kai tässä edelleen on kyse. En tiedä mitä se pulkan tai luiden hajottaminen puuta päin ajaessa voisi olla tätä mielikuvaa käytettäessä. Ehkä jokin mielenterveydellinen romahdus, jossa törmää päistikkaa traumaan, jonka vaikutuksista omassa systeemissään ei ole lainkaan ollut tietoinen. Itse olen tehnyt hyvän pohjatyön itseni kanssa ja tunnen oman psykologisen rakenteeni läpikotaisin, enkä sinällään häpeä tai pelkää mitään mitä sisälläni vaanii. Koen olevani perustavanlaatuisesti turvassa. Jos tripin aikana tämän hetkellisesti unohdankin, on jonkinlainen syvä luottamus tuon liukastumisen jälkeen ottamassa minut vastaan. Aion jatkaa etenemistäni tuhannen mikrogramman tuolle puolen ja lupaan kertoa teille sen mitä sieltä voin tuoda takaisin. Tässä on jotain samaa viehätystä kuin BDSM-hommissa alistuvan osapuolen hurmoksessa, kun tuntuu, että tietyissä rajoissa mitä vain voi tapahtua. Ja ehkä vielä LSD-erityisesti se raja ”mitä voi tapahtua”, loittenee yhä kauemmaksi tunnetun maailman rajoista annoskoon ja nälän kasvaessa. Sitä on rohkeampi käymään yhä kauempana, koska muistaa reitin takaisin.
Tiedä mitä teet, tiedä miksi haluat sitä mitä haluat, tiedä mitä teet kun olet saanut haluamasi, tiedä haluamisesi syyt ja kyseenalaista ajoittain se haluatko haluta juuri sitä. Palvelevatko halusi sinua tai korkeimpia päämääriäsi? Jos eivät, niin muista: haluja voi uudelleenkouluttaa kohdistumaan itselle hyödyllisempiä asioita kohtaan, varsinkin jos on addiktiiviselle käytökselle altis persoona (kuten minä). Psykonautteilu on pohjimmiltaan kiinnostumista muutoksesta ja itsensä kanssa työskentelystä. Parhaimmillaan psykedeelinen itsensä kasvatustyö on sellaista, joka hyödyttää läheisiäsi ja ympäröivää yhteiskuntaa kyetessäsi tarjoamaan itsestäsi jotain sellasta, mikä on aiemmin jäänyt rajoitteiden varjoon. Kyse ei (ainakaan toivottavasti) ole tehokkuudesta tai itsensä parhaimpana versiona viipottamisesta maksimaalista kyvykkyyttä tavoitellen, vaan sen hyväksymistä, missä menee itsensä kanssa: syväluotaavasta koordinoinnista alitajunnan aavalla. Trippi on virstanpylväs tai tuntemattomuudessa sojottava majakka: se piste lautapelin kartalla, joiden kautta nopanheittojesi ohjaama reitti kulkee. Se on läpikulkupaikka, jonne et toivottavasti jää, vaan tajuat sen hetkellisyyden ja siinä katoavaisuussa piilevän kauniin opetuksen. Sitä samaa fiilistä et saa seuraavalla tripillä, enkä suosittele sitä jahtaamaankaan. Jos jotain jahtaat, niin jahtaa uteliasta mieltä, avointa sydäntä sekä kiireetöntä viisauden kertymistä, jota ohjaa juurtunut elämänhalu ja toiseuksien kohtaamisen aiheuttama uudelleenjärjestäytyminen.
Rauhaa ja rakkautta senkin mangusti
