Tätä sitaattia pyörittelin mielessäni monta kertaa hiihtäessäni jäätyneella jänkällä kohti tuntematonta. Yksin. Totaalisen yksin. Kuulen vain oman kiihtyneen hengitykseni ja taustalla vihmovan erämaan tuulen. Harmaan sävytteinen pilviverho lipuu vauhilla ohuiden pylväsmaisten korpikuusien takana horisontissa. Tätä on siis vapaus?
Olin juuri päässyt eroon siitä tiheästä koivikosta, jonne Sini(nimi muutettu) jätti mut. Jo alkuvaiheilla luonto oli muistuttanut napakasti passiivisella voimallaan. Sukset ja painava rinkka kantamuksina polvien korkuisessa lumessa, tiheässä koivikossa jossa ei nää muutamaa metriä eteenpäin, oksille kasaantunut lumi tippuu jatkuvasti niskaan. Kehoni erittää hikeä, paljon. Ylimääräinen villapaita alla ei auta asiaan ollenkaan. Voihan perse, mikä aloitus.
Jatkuvasti piinana myös alituinen epävarmuus siitä että missä oikein mennään. Koko ajan oli kaivettava kompassia ja karttaa kännykästä. Kuinka jostain vastenmielisestä asiasta kuin älyluuri tuleekin sun paras kaveri yhtäkkiä kun sen apua niin kipeästä kaipaa? Silti koin vastenmielisyyttä sitä käyttäessäni.
On joulukuu, valosaa aikaa ei ole kuin muutama tunti. Sinä aikana mun ois ehdittävä hiihtää erämaakämpille tai muuten käy kalpaten.
Katastrofiskenaarioita, pelkoa, epävarmuutta. Siellä jossain se sammumaton itseluottamuksen kipinä.
Oli vaan kasattava itsensä, puhallettava kipinä roihuksi ja painettava eteenpäin. Mitä sitä muutakaan voi? Kyllä sä tähän pystyt. Miksi mä edes epäilen itseäni?
Pysähdyn pikaiselle ruokatauolle. Miten kylmä kvinoapuuro ja taateli-banaanikakku voikaan maistua niin hyvälle !
Jatkan matkaa.
Läpi loppumattomalta tuntuvien jänkäsoiden. Kaikki on pysähdyksissä. Elämästä tuskin edes jälkiäkään, silti se on kaikkialla. Ainut aika tuntuu olevan vain luurini näytöllä. On vain valo ja pimeys. Minä ja erämaa.
Suon yli lennähtää kolmen kuukkelin parvi. Yksi niistä kiinnostuu tästä erämaan kulkijasta ja istahtaa lähimpään mäntyyn tätä tarkkailemaan. Vihelten muutaman sävelen ja yllätyksekseni kuukkeli matkii säveltäni. Hetken siinä ihmetellään toisiamme, kunnes jatketaan omia teitämme. Kuukkeli on kuulemma matkamiehen onnen lintu ja se valaa toivoa sisuksiini.
Lopulta löydän harjun jonka tiedän johtavan suoraan järven rannalla olevalle autiotuvalle. Helpottaa.
Mutta ei kuitenkaan. Vielä on hiihdettävä lisää. Ja lisää. Eteenpäin. Vielä kerran. Ja toisen. Sivakkaa ja sauvaa nokkaa kohti. Vaikka kuinka kropassa tuntuis ikävältä.
Saavun metsän reunaan. Korkeassa kuusessa käpytikka ikäänkuin toivottaa tervetulleeksi terävillä ääntelyillään. Tai siltä se tuntui kun hetken päästä erämaatupa tupsahti kuin tyhjästä eteeni.
Eipä se työ vielä siihen loppunut. Nyt piti saada kämppä ja sauna lämpimäksi. Puuta kaminaan ja kiukaaseen. Saha käy. Ja käy. Käteen sattuu. Mutta tuntuu silti hyvälle päästä asettumaan aloilleen kaiken puurtamisen jälkeen. Seuraan samalla päivän muuttumista hiljakseen hämäräksi ja siitä pimeäksi. Kuu nousee idän tuntumasta.
Syön ruokaa ja luen autiotuvan kävijäkirjaa. Joku oli nähnyt pari viikkoa sitten ahman järven pohjoispäädyssä. Siinäpä vasta kiehtova eläin. Jos vaikka näkisin sen?
En voi olla miettimättä saunan lauteilla ollessani entisajan ihmisiä, jotka täällä on joskus asustaneet. Täällä karussa pohjoisessa. Koen rajatonta kunnioitusta. Ihmisiä sekä elämiä kohtaan. Olo on nöyrtynyt. Tai oikeestaan se oli sitä ja retken aloituksesta lähtien. Nyt se saavutti huippunsa.
On vihdoin aikaa olla. Katsella tulta. Tähtitaivasta. Kuuta. Ihmetellä. Sisäistää tapahtumia.
Vaivun uneen taustalla kaminan loimu ja humina. Pitkää unta on mahdoton saada, mutta nukun pätkissä. Välillä lisään puita. Tai syön. Välillä vaivun uniin. Visioita.
Vihdoin aamu alkaa taas sarastaa. Teen ruokaa itselleni ja polttopuita seuraavalla kävijälle. Juon pannullisen Guayusaa sekä siivoan samalla jälkeni ja lähden. Kiitoksen tuvalle vieraanvaraisuudestaan. Toivottavasti nähdään vielä joskus.
Päivä alkaa värikkäänä. On punasta. Sinistä. Keltaista. Peessiä. Välillä pysähdyn ihailemaan.
Tällä kertaa oikaisin hieman tajuttuani eilisen reitin mielettömyyden ja ei aikaakaan, kun saavun kansallispuiston ja samalla Lapin ja Koillismaan rajalle. Sen näkee maastosta myös istutettuna männikkönä. Jossa tosin on mahdotonta hiihtää joten sukset kantoon ja rämpimään upottavaan lumeen.
Mäen päällä kohtaan auringon. Syvän oranssisena. Niin täydellisen oranssisena. Lämmittää vaikkei se edes lämmitä. Mhmmm.
Nyt ollaan jo matkan loppuvaiheilla. Hiihtelen metsäautotietä pitkin. Joka lopulta johtaa paikkaan jossa sovin olevani klo 13. Kännykä ei kestänyt pakkasta, joten pysähdyn kysymään kelloa paikalliselta naiselta. Turistaan siinä hetken niitä näitä.
Ja kohta näänkin jo Sinin auton valot horisontissa.
***
Joku saattaa miettiä että mitä järkeä kirjottaa tänne jostain eräreissusta.
Mutta koen, että kokemus oli yllättävän saman henkinen _muuntunut tajunnantila_, kuin mitä oon kokenut esim. klassisilla psykedeelisillä substansseilla. Mulle tää matka oli hyvinkin psykedeelinen kokemus. Omien pelkojen kohtaamista ja niiden voittamista. Perspektiivin palautusta. Muistuttamista elämän todellisesta luonteesta. Opettavaisia oivalluksia. Matka itseen.
Erämaa opettaa. Totta tosiaan.
***
https://www.youtube.com/watch?v=MOG57p7I_cM
Tää biisi ehkä välittää hyvin tripin tunnelmaa. Varsinki toi alku. Uh. <3 Koko biisi oikeestaan.
***
Kiitokset jos jaksoit lukea tämän turinan.
Tuollaset luontoreissut on tosiaankin päräyttävämpiä kokemuksia, kuin esim useimmat perus deelitripit.Tuli hinku lappiin vaeltamaan, pakko käydä tänä talvena taas.