Vaivaiskoivun alla

[Dexma]

Vaivaiskoivun alla




Tässä ja nyt. Läsnä elämässä.

Siinä olin. Tuijotin silmillä paratiisia. Paratiisi joka näytti siltä, että hyvä jos sitä olisi edes olemassa siellä missä se oli. Sitä paratiisia näkyi monien kilometrien päähän. Se oli tasaista, se oli kuivan vihreetä. Kaikkialla kasvoi jotain, mutta mikään ei ollut edes minun kokoista vain kaikki oli yksi ja suuri muodostelma josta paratiisi muodostui. En heti silmäyksellä nähnyt muita, olin ensimmäistä kertaa täysin sinut ajatuksen kanssa, että olisin tässä ja nyt yksinäni. Vaatteet olivat jääneet autoon, ainut mitä minulla omistin oli muutama satagrammaa hasista jota pidin farkkujen lahkeessa kiinni koko automatkan ajan. Avain kotiini oli autossa, ruokani, ulkovaatteet paahtavassa erämaassa joka olisi voinut kylmyydellään minut tappaa, mutta päivällä piti minua hengissä.

Väsymys oli tunteistani hallitsevin. Silmiäni painoi ja kehoni vasta ensi kerran kertoi nyt koko matkan aikana, että olisi aika rauhoittua. Tämä tuntui lopulta. Tämä hetki tuntui kaiken lopulta. Olen monesti kokenut elämäni eräänlaiseksi halliksi jonka ympärillä on monia ovia kuin vanhassa tasohyppelypelissä. Jokaisesta ovesta, kun menee sisään saattaa saada avaimen lukittuihin oviin tai joskus ne vain pysyvät kiinni varsinkin jos olet huono pelaan sitä peliä. Realistisin tapa oli tällöin ajatella, että ovet olivat kiinni ja loppupeleissä ensi kerran olin sinut sen ajatuksen kanssa, että minun ei tarvitsisi yhtäkään ovea enään kurkata, minun ei tarvitsisi mitään nähdä. Olin nähnyt kaiken tarvitsevan. Koin olevani arvokas vanhus jonka elämänkokemus olisi täydellinen. Olin tehnyt elämän vuosieni kanssa kaiken minkä halusin ja minkä pystyin saavuttaan. Viimeisen matkan mitä Zerkin kanssa teimme olimme toimineet niin, että pystyin olemaan täysin varma, että minun ei tarvitsisi olla sellainen pösilö joka ostaa moottoripyörän elämänsä viimeisen kolmanneksen aikana tehdäkseen jotain jotta ehtisi kokeilemaan miltä joku tuntuu vaikkei edes sitä halua, eniten pösilö tekee sen, koska ei tiedä mitä haluaa, mutta pelkää sitä mitä ei tiedä.

Mättäällä istuessani paratiisia haistaen, paratiisia hengittäen ja perseelläni sitä tunnustellen olin varma, että minulle tämä olisi hyvä paikka jäädä. Laitoin piippuun hasista. Laitoin hasista, kuin vanha merimies täyttäessään piippua. Jokainen sormen liike oli kuin taidetta tai enemmän kuin rakastelua oman rakastettunsa kanssa. Kysyen ilman ääntä saanko täyttää sinut minun halullani saanko rakastaa sinua sen jälkeen kiittäen. Savu joka tuli suuhuni maistui pehmoiselta, maistui kuin suihkun puhtaalta pillulta josta tuli sitruunan makuista nestettä iänikuisen kalanmaun sijaan. Kaikki muu ympärillä pysähtyi. Savu täytti päätäni ja päätin, että en aio tästä selviytyä. Kuolen vaikka. Vaikka olisin ollut valmis silloin aidosti kuolemaan loppupeleissä en olisi ollut ikinä niin valmis kuin silloin elämään. Ihan sama mitä vastaan tulisi niin en kestäisi sitä, en sietäisi sitä vain kokisin sen. Ottaisin vastaan mitä tulee ja olisin läsnä jokaisessa sekunissa tästä lähtien enkä ikinä unohtaisi sitä missä nyt olen.


Zerk on kala. Eikä mikä tahansa kala, vain hauki mä en vain voi painottaa tän asian tärkeyttä tarpeeksi

Miten kaikki oli alkanut? Sitä monesti kysyin itseltä ennen, kuin päädyimme Zerkin kanssa lähtemään Hollantiin kesäkuumalla. Olin tehnyt töitä saadakseni auton. En ikinä halunnut autoa. Tämän piti helpottaa minun elämää ja perhettäni joka eläisi minun rinnalla, koska jonkun tarvitsi minua tarvita. En ikinä oikein ymmärtänyt edes minkä takia auton hommaisin. Se olisi vain jokin pakollinen juttu elämässä. Se olisi jotain mitä "kait" tulisin kaipaamaan. Sillä minun piti tehdä reissuja jotka jäisi ikimuistoiseksi, sillä minun piti ajaa lapseni harrastusten pariin ja sillä olisi pystynyt hakeen kolme isoa säkkiä ruokaa perheelle joka kait olisi se mikä olisi minunkin tavoite ja joka helpottaisi minua olematta ajattelematta omaa turhuuttani tässä maailmassa, tässä yhteisössä ja globaalissa maailmassa jossa ihmisellä on arvo jota kukaan ei mittaa paitsi minä. Minä joka arvioi ihmisen hänen tekojen ja taitojen perusteella. Narkkarina. Minulla ei ollut mitään taskussa, kuin rahaa, keskiarvoiset paperit älykkyydestä ja monta valhetta jolla hämätä itseäni ja muita luulemaan, että mä olen kunnossa ja onnellinen.

Meillä oli suunnitelma lähteä Zerkin kanssa normaalille reissulle Hollantiin jossa polttaisimme muutaman jointin, mutta pääpointtina narkkauksen sijaan olisi mennä katsomaan Salvador Dalin maalauksia ja mustalais jazz festareille. Nauttia kahvilassa jääteetä ja tulla viikon sisään takaisin työelämään. Hoitamaan muita ihmisiä jotka olivat riippuvaisia minusta ja minä riippuvaisia heistä, koska en kokenut minulla olevan ketään muutakaan.

Noh.
Eihän nämä reissut ihan putkeen ikinä mene... Zerkin vika tietenkin. Zerk oli omituinen heppu. Hän oli kala. Limainen vonkale jonka persoona lymyää meidän jokaisen aivolohkojen perukoilla siellä missä itse Saatanakin varmaan rakentui rooman Paavin mielestä. Zerk näytti rauhalliselta, turvalliselta ja lempeältä. Mieheltä joka tekee polttopuut vaikka hänen selkänsä huutaisi kirosanoja. Mies joka ei ikinä sano perkele vain mies joka sanoo "Okei, onnistuu. No problemo.". Zerk on. Kala. Hauki. Vaanien toimintaa kaislikossa särjen perässä ja lohetkin häntä tajuaa pelätä.

Reissumme Hollannissa meni enemmän sillain... ---> ensimmäinen kalja----> joku tarjoaa kokaiinia---> kävelen Zerk palloakvaariossa uiden kohti strippi baaria---> Zerk tekee diilin ovelien purotaimenten kanssa, että sujautamme fenetzepaamia parin naisen drinkkiin ja purotaimenet varastaa naisten rahat ja me otamme naiset omaan käyttöömme ja käytön jälkeen jätämme toutaimille. ---> käyttäyidyimme naisten kanssa kuin hauet pienten särkiraukkojen kimpussa pienessä akvaariossamme joka löytyy vieläkin nettipornon ihmeellisestä maailmasta, koska no... Zerkin pieni kulhossa on lasiseinät ja yleisellä parkkipaikalla on aina valvonta kamerat ja vartija ihmiset ovat sikoja sen sijaan kuin oikeudenmukaisia kansanpuolustajia.----> päädyimme itse jättilohen kanssa kokaiini lastin alkulähteille. ---> vedämme kokaiinia ja naisia (ja tällä kertaa ne rakasti meitä, tai no... Käyttäytyi ainakin niin) naisia riitti jokaiselle kerralle enemmän kuin yksi ja ne oli kuin hypnotisoituneena---> kokaiini loppui ja lasku tuli jättilohelta ja taimenet tuijotti meitä murhaavasti. Meillä oli niin hauskaa ollut, että ajattelimme ihan sama viedään vaikka kaksi kiloa kokaainia Suomeen ja maksetaan velat. Zerkkiä lainaten "Okei, onnistuu no problemo"...

Laitoin Zerkin täyteen kokaiinia. Kala on helppo täyttää. Avaa vain mahan laittaa kamat sisään ompelee kiinni ja se jatkaa sätkimistä.... No okei operaatio tapahtui niin, että lidokaiini jonka piti hoitaa kokaiinin jatkaminen Suomessa hoiti tällä kertaa puudutksen. Auto lähti käyntiin. Kaksi sankaria lähti kohti Suomea. Vapaina. Mikään ei enään estänyt meitä, koska meillä olisi rahaa maksaa velat ja senkin jälkeen pitää hauskaa koko elämämme. Zerk puhui siitä, että kun tämä olisi hoitunut hän orjuuttaisi kaikki kirjolohet omalla kalafarmilla ja ei enään tarvitsisi omaa kulhoa, kun hänellä olisi oma meri jossa elää ja joka elättäisi tätä miestä. Se olisi Zerkille riittänyt. Oman mäkilahnan kanssa olisi meren jakanut ja hyppinyt siellä onnellisena metsästäen delfiinejä samalla unohtaen, että hän oli Hollannin omistama. Hänen ainoa heikkous. Meidän suurin heikkous, suurin petturi, suuri jumalamme oli Zerkin kehon sisässä eikä realistesti meillä ollut mitään suunnitelmaa, mutta Zerkkiä lainaten "Okei, onnistuu. No problemo".

Fuck yeah. I am on the highway, texas motor running. Sanoinko jo, että meillä oli Corvette. No nyt sanoin. Ei mikään homojen uusi Camaro, vain ainoa oikea Corvette Sting Ray 67 vuodelta. Vuodelta jolloin vapaus alkoi joka johti Woodstockkiin ja siihen, että eräästä aminohaposta tuli yhteiskunnan pahin vastustaja. Corveten ääni karjui yössä, kun lähdimme Hollannista Tanskaan ja Tanskan kautta Norjan vuonoja pitkin painelisimme Kilpisjärvelle ja sieltä Turkuun tekemään Turusta kusipäisten eliitin suurin edustaja joka palauttaisi Suomen viennin uuteen huippuun ja pelastaisi Suomen talouden. Niin vitun coolia on kokaiini. Corvette huusi kuin koksupäinen kusipää joka laukeaa naisen sisään liian nopeasti eikä aloita tämänkään jälkeen hoitaan naisen tarpeita. Kokaiini joka olisi tehnyt elämässä pärjäämisestä coolia. Joka olisi pakottanut hipit töihin ja arvostellut heidät paskoiksi ituhipeiksi. (minkä vitun takia kirjoitin tarinaan Corveten... no vittu. CORVETTE HOMOETTET!)

Kokaiini on jännä huume. Kokaiini ja LSD on suurimmat kielletyt huumeet maailmassa. Ne ovat vastakohtia toisilleen vaikka he ovat hyvin samanlaisia. Vaikka ne edistävät meidän nautintoa elämästä ja iskevät suoraan sen nautinnon keskipisteeseen niiden ympärille on noussut täysin vastakohtaiset kulttuurit. Näiden kulttuurit on silti rakentunut vapauden ympärille. Ne ovat jotain mikä on pieni unelma jostain mikä jaksaa innostaa yhdellä kerralla niin paljon, että pistää arvomaailman uusiksi, ne kykenee muuttamaan vuosikymmennen täyteen uusia ajatuksia tuhansille ihmisille. Ne synnyttää Doorsin kaltaisia bändejä, ne synnyttää disko yökerhoja. Ne synnyttää seksiä, ne synnyttää lapsia ja nämä lapset jotka eivät ikinä koe näitä kahta kuin luontoäidinlailla toimivia huumausaineita nousee vastaan heidän isäänsä ja äitiä. Tuhoten kaiken kauniin, tuhoten sen mitä he rakentavat eikä jätä tilalle mitään mikä näyttää millään tavalla hyvältä heidän vanhempien mielestä vain raiskaa sen mitä käteen jää ja lopuksi ihmiset jäävät vain himaan runkkaamaan ja masentumaan. Sellainen yhteiskunta joka ei kosketa hapon happamuutta tai kokaiinin makeutta ei pysty nousemaan, koska sillä ei ole johtajaa.

Tottakai meidän automatka meni ihan vituiksi. Tarviiko tästä puhua edes? No tiukka pikakelaus. Ensiksi Norjalaiset mäkilahnat ovat ihan eritasoa kuin muut mäkilahnat. Ne tanssii, joikhaa ja lumoavat isoilla tuntureilla jotka heidän vartalossa kasvaa ja niinkuin lahnat imee kovaa mutaa niin voin kertoa, että Norjalaiset mäkilahnat kylmissä vesissä ovat tottuneet imemään jokaisen proteiini molekyylin erittäin kovasta jäästä joka tunturijärvissä kasvaa jopa 8 kuukautta vuodessa. Toisinsanoen. Olimme käyttäytyneet kuin kusipäiset huumeturistit maassa jossa ei ole ollut ennen niin mageita huumeita, ilman niin anteliaita wannabee huumefiguureja kuin Zerk ja minä.

Vapautta vastustaa aina ne jotka siitä vähiten hyötyy. Naiset rakastaa vapautta, he janoavat sitä, koska joutuvat aina valitsemaan huonoista miehistä vähiten huonon itselleen ja tämä aina vangitsee heidät. Mies rakensi maailman sellaiseksi, että hän vain juuri ja juuri pärjää tässä maailmassa ja sellaisen, että naiset tarvitsevat miehiä. Onneksi naiset ovat heränneet kehittämään tätä maailmaa vihdoinkin jos naisilta olisi kysytty sivilisaatiomme alkuhetkinä ottaisimme yhden askeleen sijasta kaksi nykyään. Norjalaiset miehet ottaa aina kaksi askelta taakseppäin ja ilmoittavat poliiseille, että minä ja Zerk viedään heidän naiset... Ja Zerkin kehossa on kaksi kiloa kokaiinia... Tai no ei ihan, koska otimme muutaman sata grammaa kesken Norjan ylityksen, kun pitihän niille joikhaaville mäkilahnoille kullin kanssa jotain tarjota. Ei ne ois jaksanut imee niitä. Sori, että tässä tarinassa ei ole ollut vielä naisia jotka eivät tykkää kokaiinista, mutta en ole oikeasti nähnyt naista joka ei tykkäisi kokaiinista ja onneksi on naisia jotka ovat sinkkuja, myös Norjassa.

Niin. No Zerk huusi ja vollotti, kun kiskoin Zerkin vatsalaukusta kokaiinia ja muistutin sille vain siitä, että Liisa odottaa ihmemaassa häntä ja sen jälkeen Zerk sanoi... no Zerk kyl oikeasti haukkui mua mulkuksi ja paskaksi jäbäksi, kun en itselleni ikinä antais laittaa kahta kiloa kokaiinia mun sisään.

Okei no meidän yhteinen vaellus Zerkin kanssa päättyi. Poliisit meidän perässä Suomen ja Norjan välisellä rajalla olivat jo liian lähellä meidän autoa jotenka ammuin Zerkin kartturin penkistä hyppynapilla vittuun mun autosta ja oma auto ajoi vähän matkaa, mutta ojan penkkaan josta juoksin ilman vaatteita piiloon tunturin taakse, koska no. Mä olen vitun hyvä juokseen nopeasti juoksen lapissa. Se mistä mulle oli jäänyt hasista housunlahkeeseen onkin huomattavasti härömpi tarina, kuin mitä tähän asti olen kirjoittanut subupäissäni, että en pystyisi kirjoittaan sitä millään nyt tähän.




Onnellisuus

Okei anyway...

Olin siis ollut valmis kuolemaan, kokeneena kaiken elämästä jne jne jne. (hitto tosta tuli pitkä kuvailu miten tähän pisteeseen tultiin. Loppu tästä onkin vielä tiukempaa paskanjauhantaa ja mukafilosofista schaibaa, että stay on tune jos ei oo mitään elämää suurempaa just tällä hetkellä)

Mä olin liikenteessä. Mä heräsin ja maa allani liikkui erilailla, kuin silloin kun ymmärrän olevani aurinkokunnassa matkalla maapallolla ja silloin, kun ymmärrän aurinkokunnan liikkuvan Linnunradalla kohti tuhoa sen keskustassa olevaa mustaa-aukkoa kohden.

Olin reessä kesällä joka liikkui poron vetämänä. Poro oli yksin enkä nähnyt missään ketään kuka sitä ohjaisi. Mun hatsit oli jalkopäässäni ja reessä oli porontalja jonka kiedoin ympärille. Mulla ei ollut enään mitään vitun hajua siitä, missä olin. Tuntureita oli muutama silmieni edessä ja kaukana oli autiotupa joka läheni kokoajan. Ihmisiä en nähnyt missään ja odotin, että poro vie minua kokoajan isännälleen. Keli oli kaunis. Aurinko paistoi ja lämpöä oli hurjat 20 astetta plussaa. Pilviä en nähnyt missäänpäin ja keli oli tyyni. Kuiva kasvisto vain kahisi reen alla, kivet välillä osui reen eteen, mutta mikään ei ollut este voimakkaalle porolle joka minua eteenpäin veti päättäväisesti. Poro hidasti matkaansa autiotuvan kohalle. Jätti minut autiotuvan asukiksi katsoen minua silmillään kysyvästi olinko kunnossa. Taputin poroa selkään ja toivoin, että hän ymmärsi kiitokseni. Poro otti askeleen sivuun ja lähti eteenpäin jättäen reen minulle autiotuvan eteen. En olisi uskonut, että poro olisi pystynyt jättämään reen itse ilman ihmisen apua, mutta nähtävästi hän oli aika fiksu tapaus.

Autiotuvassa oli vanhat vaelluskengät jotka sopivat jalkaani. Myös lämpöiset toppahousut ja Norjalainen villapaita. Kunnon kintaat ja muita vaatteita. Kuin ne olisi joku sinne tuonut minua varten. Kaapissa oli pieni kuksa ja säilykepurkki sikanautaa nuudelipussin kanssa. Autiotupaan kuului pieni kattila ja takka jossa oli pidike kattilan lämmittämiseen. Tuvassa oli puinen nukkuma-alusta jonka vieressä pari isoa porontaljaa lämmikkeeksi, pieni kaunis ikkuna kohti uljasta tunturia jonka alla pieni pöytä jossa yksi ihminen pystyi mainiosti levittämään ruokailu välineet ja nauttien pienen eräaterian tuijjottaen suoraa Paratiisin hallitsijaa. Upeaa tunturia, joka heräisi yöllä eloon rakentaen varjot jotka olisivat olleet sen itsensä kokoisia ja mennen nukkumaan aina auringon noustessa. Muutama kynttilä isolle myrskylyhdylle valmiina vaatimattomalle vaeltajalle, jonka voisi laittaa palaan silloin, kun tunturin varjo olisi vaeltajaa alkanut kiusaamaan rankkojen päivien jälkeen yöllä. Tämä olisi kaikki mitä ihminen olisi tarvinnut ennen internettiä, ennen byrokratiaa, ennen rahaa ja lakia. Paratiisi tuntui kaiken synnyltä, kuolemalta, kaiken ymmärtävältä ja hyväksyvältä, mutta silti viisaampana ja kokeneempana kuin sinä tai Zerk ikinä voisi olla. Ainoastaan Paratiisin rakastaja voisi joskus ehkä yhdistyä Paratiisin kanssa ja ehkä jos edes silloinkaan voisi tämän iänkaikkista viisautta ymmärtää.

Nukuin pitkät unet. Minua ei pelottanut mikään muu kuin Tunturi. Tunturi pelotti ainoastaan sen takia minua, että pelkäsin sen ymmärtävän minun pelkoni ja tekevän juuri sen mitä pelkäsin. Toisaalta en pelännyt mitään samalla, nukuin yöllä hyvin eikä pimeyskään minua riepoitellut. Kaikki oli rauhallista. Ei ilot, ei surut, huominen eikä eilinen minua kiusannut. Olin tässä ja nyt. Hengitin jokaisen hengityksen tarkkaan, lepäsin jokainen lihakseni levossa ja mieleni ei nähnyt unia, koska mieli oli rauhaisa ja unessa minun kanssa. Hatsit jotka olin jättänyt pöydälle eivät puhuneet minulle eivät edes kuiskanneet ne olivat pöydällä ja tiesivät, ettei heitä nyt tarvittu edes.

Poro tuli aamulla minun luokse ja ojensi pienen paketin minulle jossa oli mustia marjoja joita kasvoi jokapuolella paratiisia. Paratiisi oli tehnyt ne ihmisille syötäväksi. Olin näitä mustia marjoja ennekin omilla lapin reissuilla maistanut. Ne maistui vähän kuin mustikoilta, mutta happamilta. Silti niitä pystyi kourallisen nälkäisenä eläimenä popsimaan, kun sen Paratiisi oli minulle antanut evääksi. Paketissa oli myös vettä jossa ui sammalta jota kasvoi kivien päällä paratiisissa. Join vettä janooni, koska en ollut hetkeen juonut ja voin sanoa, ettei eiliset hatsit mättäällä tunturin takana tehnyt nestehukalleni hyvää, joka aloitti vasta toipumista kokaiini huuruisesta Norjan reissusta. Poro katsoi minua, kun aloin syömään. Juomalla sammal vettä ja syöden Paratiisin valmistamia marjoja koin nopeasti kasvavan energian. Paratiisissa tehty superfood teki minua voimakkaasti. Poro alkoi elehtiin rauhattomasti ja käveli hetken minusta poispäin. En lähtenyt perään ja poro palasi ja yritti lähteä taas. Tämä ei vieläkään lähtenyt pois luotani vain tuli takasin, kun en seurannut sitä. Lähdin hitaasti poroa kohden joka meni kokoajan hitaasti omaan suuntaansa. Kävelimme noin metrin välillä poron näyttämää suuntaa pitkin. Höpötin porolle omiani. Kehuin hänen kotia paratiisia ja kyselin häneltä Paratiisista. Missä olin, milloin olin, onkohan huomenna kylmä onko nyt edes lämmin vai tuleeko vielä lämpimämpi? Ensi kertaa en edes kokenut mitään inhoa ajatuksesta, että olisi kylmä tai lämmin. Samantekevää. Tiesin olevani onnellinen vaikken kokenut iloa enkä surua.

Poro johdatti minua tunturin juurelle Paratiisin juurelle. Kävelimme Paratiisin kättä pitkin emme suoraan huipulle vain sen sivuosaan jossa näin ison lumipenkan. Lunta oli kasaantunut Paratiisin kainalon kohdalle pieneen solaan. Paratiisin elämän temppelin lähde oli edessäni. Kaunis iso lumikasa jonka vierellä oli sulanutta lunta keskellä lumipenkkaa joka oli tehnyt sinisen timantin värisen vesialueen. Tämä oli ehkä puhtainta ja sinisintä vettä mitä olin missään nähnyt. Tämän kaiken kauneus oli minulle huikaisevaa. Vesi solisi pitkin temppeli aluetta. Veden maku oli kylmää ja lähdemäisen puhdasta. Vesi oli niiin upeaa ja kaunista, että halusin maistaa sitä en voinut olla maistamatta sitä. Se oli pitkästä aikaa ensimmäinen himo jonka Paratiisin vierellä asuessani koin. Poro katsoi minua taas ja lähti viemään minua takasin kotiinpäin. Sanoin häntä Porolukseksi, kun en keksinyt muutakaan nimeä kutsua tätä. Aina, kun sanoin sanan Porolus hän tajusi minun puhuvan hänelle ja tämä osasi pysähtyä ja tuijottaa minua suoraan silmiin.

Autiotuvalle päätyessäni Porolus katsahti minuun ja jäin taas portaille. Syömään marjoja ja sammalta joka oli paljon ruokaisampaa kuin sikanauta ja nuudelit joita eilen söin. Paratiisissa Paratiisin omat ruuat olivat ne jotka paratiisin asukkaan täyttivät nähtävästi.

Elelin Poroluksen kanssa seuraavat päivät. Tuijottelin auringon nousuja ja laskuja. En kaivannut mitään. En edes miettinyt, miten ystävilläni meni. Ei minua kiinnostanut katsoa päivälehdistä missä sodittiin ja kuka murhattiin. En tuntenut, että se olisi naurettavaa toimintaa tai mitään. Koin vain, että nyt olen tässä. Tässä ja nyt. Aurinko kävi minua katselemassa Poroluksen kanssa poimimme marjoja ja opettelin tekeen ansan jolla pystyin purosta napsiin tammukoita iltapaloiksi. Porolus katteli minua ihmeissäni aina, kun tammukoiden kanssa puuhailin ja söin niitä. Upeinta lihaa mitä Paratiisi minulle tarjosi (no Porolus olisi ollut varmaan herkullinen, mutta hän oli ystäväni..)




Mulkvistien tarjoama maailma

Porolus alkoi puhumaan minulle yhtenä iltana nuotion äärellä. Hän puhui. Puhui kuin ihminen. En ollut tarvinnut sanoja moneen viikkoon ja yhtäkkiä Porolus osasi puhua. Porolus kysyi mikä minulla on tuolla autiotuvassa pienessä pussissa. Sanoin sen olevan hasista jota ihmiset polttaa silloin tällöin. Porolus kysyi miksi poltamme moista? Sanoin, että siitä tulee jännä olo ja se tekee meille hetken jolloin voimme kokea olevamme Paratiisin lähellä vaikka Paratiisi olisi juuri silloin kaukana. Se on kuin Paratiisin lähettämä postikortti ja muistutus siitä, että tämä on olemassa vielä. Tälläisiä juttuja tarvitsee ihminen kaupungissa silloin, kun hänellä on paha olo. Silloin, kun häntä ei kiinnosta. Porolus pohti hiljaa. Miltähän tuntuisi jos polttaisi Paratiisin postikorttia Paratiisin juurella. Tämä ei minulla ollut käynyt mielessä koko Paratiisissa olemiseni aikana. En ollut miettinyt Turkua. En ollut miettinyt mitään sen suuntaan. Olin vain elänyt. Ilman iloa, ilman surua onnellisena Paratiisin juurella. Kuin täydellinen tai täysi.

Poroluksen kanssa päädyimme polttaan hasista. Nauroimme. Porolus koki uusia tunteita ja hän heittäytyi uusiin ajatuksiin ja tunteisiin. Hän koki jotain mitä ei kokenut jokapäivä hän koki jotain uutta. Puhuimme Poroluksen kanssa Turusta. Kerroin hänelle sen juhlista ja tavoista. Porolus sanoi, että hän haluaisi mennä kaupunkiin. Hän haluiaisi päästä sinne. Porolus kertoi myös minulle omasta perheestään. Hän ei kuulemma tullut perheensä kanssa toimeen. Hänen veljensä "Mulkkus" oli kuulemma vitun ärsyttävä otus joka oli aina Poroluksen ujoutta ja hyvän tahtoisuutta käyttänyt hyväkseen. Mulkkus kuulemma polki heikompia alas ja tällä nosti omaa jalustaansa ylöspäin jotta ihmiset tykkäisivät hänestä enemmän ja tietyistä ihmisistä vähemmän. Hän oli kuin natsi, mutta pienemmässä kaavassa. Lapin poroille tietenkin ehkä isossa kaavassa. Porolus sanoi, että kumminkin tulemme tarvitsemaan Mulkkuksen apua ennen talvea jotta saamme tarpeeksi marjoja saadaksemme syödäksemme. Meidän pitäisi kuulemma lähteä pois Paratiisin juurelta kohti Poroluksen vanhempien kotia jossa on enemmän poroja. Kuulemma siellä pystyisimme hommaan lämpöä ja suojaa ruuan hankinta ajaksi. Meidän pitäisi vain maksaa jollain eikä Porolus ollut edes viitsinyt ajatella talvea, koska oli ollut niin ahdistunut Mulkkuksen ja tämän yhteisön takia. Hän ei ollut edes jaksanut ajatella omaa selviämistä vain työntänyt kaikki negatiiviset ajatukset pois ja yrittänyt eristäytyä Paratiisin juurelle. Paratiisin juurella oli hänelle paras mahdollinen paikka vain siinä, kun minulle se oli ainoa paikka missä olen. Kaikki muu oli jo nähty. Paratiisissa olin tässä ja nyt. Läsnä omassa ainoassa elämässäni.

Lähdimme viikon päästä kohti Mulkkua joka sijaitsi 50 kilometrin päässä Paratiisista. Tämän takia jouduimme ylittämään Paratiisin ja laskeutumaan tältä vuorelta alas kohti pientä kaivosaluetta luultavasti Norjan puolelle tai johonkin sinne, koska näin ensi kertaa vuonon autosta pakenemisen jälkeen. Viileä tuuli, turskan haju pieni muistutus sivistyksestä oli selvästi lähelläni. Ihmisiä jossain. Jäämeren tuuli oli kostea. Näin kosteaa keliä en ollut hetkeen nähnyt, kun kävelimme vuorilta alas Poroluksen kanssa. Jäämeren lähellä ei ollut kuivaa, kuin Paratiisissa, siellä oli nummia kuin Irlannissa. Vihreää ruohoa jossa siellä täällä oli pieni lauma lampaita. Vihreä ruoho kasvoi vuorten rinteillä ja taas vuorten huiput olivat valkoisena lumesta. Näimme pienen porolauman ja Porolus tuhahti halveksien "Mulkkus". Mietin, että haisiko minun mulkkuni, mutta hänhän puhui veljestään joka haisi. "Katos. Veliseni rakkahini, mitäs toit minulle luuletkos saavasi marjoja talveksi" huusi Mulkkus. Porolus sanoi: "Etkö voisi mitenkään antaa minulle yhtään marjoja talveksi? Etkö voisi veljeäsi auttaa" "Mitä minua hyödyttäisi sinua auttaa, elän hyödyistä, uin hyödyissä ja olen hyödyllinen toisin kuin sinä rakas Veliseni" vastasi Mulkkus. "Sanot rakastavasi, mutta et auta ikinä ilman, että teen likaisen työn sinun puolesta" sanoi Porolus silmät alhaalle katsoen. "Veli hyvä sinun täytyy oppia, elämä on kovaa ja vain minunlaiseni voi siinä sua auttaa". Hetken tätä sukukokousta katsellessa Mulkkus oli kertonut Porolukselle, että tämä saisi ruokaa jos osallistuisi tappeluun erään toisen uros Poron kanssa. Jos Porolus voittaisi saisi Mulkkus taas yhden ihmisen jolle haukkua joka työntää pois yhteisönsä laidalta saadakseen itselleen kunniaa ja naaraan. Jos Porolus häviäisi hänet voisi taas kerran potkia ulos yhteisöstä ja nauraa porukalla joka toisi Mulkulle tunteen siitä, että hän kuuluu yhteisöönsä ja on osa sitä. Tämäkin takaisi vain naaraan ja kunnian. Veljen rakastaminen oli sitä, että tätä pystyi käyttään hyödyksi. Sitä oli tämän yhteisön yhteisöllisyys. Se kuulosti samalta kuin kaikki ne ihmisyhteisöt jotka kaikista vähiten oli kehittäviä omalle yhteiskunnalleen. Ne jotka matelivat vuodesta toiseen paikoillaan ne jotka eivät viisastuneet koskaan ne jotka halveksui työtä, oppia ja ajattelua varsinkin siitä mikä on oikein ja mikä väärin.

Heitin hatsi pussini Mulkun eteen. Kysyin mitä saamme tuosta. Mulkku katsoi sitä ja ihmetteli. Sanoin sen tekevän hyvän olon ja se, kuka omistaisi eniten sitä olisi kaikista upein. Annoin hänelle maistiaisen ja Mulkun naama leveni täysin hän huusi kavereilleen: "Tulkaa katsomaan mitä minulla on TÄMÄ ON MINUN JA TÄMÄN TE VOITTE MINULTA SAADA AINOASTAAN". Mulkku alkoi "ystäviensä" egonsa kantonarujen kanssa polttaa hatsia. He juhlivat ja antoivat ruokaa Porolukselle. Porolus lähti minua ennen kohti vanhempiensa taloa surullisena, mutta minä jäin jostain kumman syystä näihin mulkvistien juhliin. Kuin pieni henki minun sisällä joka nosti päätään auttaakseeni minua tekemään jotain pahaa itselleni. Tämä hajoittaisi minun onnea, tuomalla surun ja ilon taas elämään. Mulkvistin hatsi oli loppumassa ja bileet lakkaamassa. Minä otin loput hatseistani esiin. Yhtäkkiä talossa oli uusi keisari. Mulkvisti lähti vihaisena pois paikalta ja jätti minut hallitsemaan. Menin naaras poron luokse joka oli selvästi halutuin poro kaikista laumassa. Poltin tämän kanssa paljon hatsia ja katselin kuinka tämä poro olisi antanut itsensä minulle ja oisin saanut hänelle tehdä mitä vain. Tämä poro pyyteli minua pusikkoon hänen kanssaan kuin härnätäkseni minun läsnäoloa minun onnea, tuomalla minulle aisteja joita en olisi ehkä tarvinut. Lopetin juhlat kerralla. Tarjoilu loppui. Lähdin kävelemään Poroluksen suuntaan kohti Poroluksen äitiä ja isää. Mulkvisti porolauman naamasta näkyi pettymys ja katkeruus. Oi kuinka pienestä he olivat hajoitettavissa. Olisin voinut olla taas kuningas huumeilla. Olisin voinut hallita "hulluja himottajia" joidenka elämässä ei ollut päätä eikä häntää. Niinkuin ei minun elämässä. Minä vain silti olin läsnä omassa elämässäni. He eivät edes välittäneet. He juoksivat jokaista hetkeä karkuun minä taas hairahduin polultani hieman. Tällä kertaa olin niin vahva, etten löytänyt itseäni tekemästä Zerkille ruumiinavauksia kerrasta toiseen vain löysin itseni ryhti suorassa katsomassa itseäni silmiin ja kerrankin kysymältä. Onko minun pakko tätä taas yrittää?





Kaivamisen ja kaiken oppi

Poroluksen isä oli hieman vanha höppänä. Poroluksen perhe asui pienen kodan sisällä jota ihmiset kävi lämmittämässä. Viivyimme vain yhden illan kodassa jutellen Poroluksen vanhempien kanssa. Poroluksen isä vanhoineen partoineen katsoi minua syvälle silmiin. Hän kertoi minulle tietävän salaisuuden jonka halusi kertoa jollekkin joka voisi tehdä sillä jotain. Hän kertoi minulle koivusta joka sijaitsi Paratiisin juurella jossain kohtaa. Paratiisin juurella on vaivaiskoivu jonka näkee Paratiisin temppelistä. Sieltä virtaa pieni pohjakaivo vaivaiskoivulle josta se imee vettä ja kasvaa vuodessa vain muutaman sentin tämän avulla kesä aikaan. Vaivaiskoivu on ainut sillä alueella ja on melkein yhtä vanha kuin ihmiskulttuuri. Se on vanhempi kuin Gizan pyramidit (mistä vitusta mä tiedän, minkä takia porot yhtäkkiä tietää kaiken gizan pyramideista...alieneita kaikki perkele) siellä on kuulemma aarre. "Siellä on vaivaiskoivun alla aarre jonka voi avata vain mieli joka ei ole katkera, joka on kaiken saanut ja ansainnut. Siellä vaivaiskoivun alla syvällä maassa on jotain mikä riittää kaiken loppuun asti ja joka ratkaisee kaikki kysymykset. Joka antaa tyydytksen viimeisellekkin kysymykselle. Joka on opeista suurin. Sen löytää, kuhan vain jaksaa kaivaa, mutta kaivaminen on kova homma." huokaisi vanhus. "Siinä pitää olla päättäväinen. Siinä ei tarvitse uskoa vain mielen valmiutta kokemaan työtä joka vaatii sinulta voimaa kokea kaiken loppu" jatkoi vanhus. Kysyin vanhukselta minkä takia hän ei sitä itse käy kaivaan jos se on niin suuri aarre. Vanhus totesi, että hänellä ei ole voimia. Hän pelkää tulevaisuutta, hänen itsensä ja perheensä puolesta. Hän ei ole kuulemma puhdas. Hän on katkera. Katkeruus ei anna voimia kaivaa syvimmistä syvintä. Katkeruus on voimavara joka auttaa vain välietapeilla löytääkseen voimia joita tarvitsee kaivamiseen. Hän ei olisi valmis vielä kokemaan kaikkea. "Mitä siihen kaivamiseen tarvitaan" kysyin. "HAH lapiolla sitä maata kaivetaan!" naurahti kovaa vanhus ja jatkoi: "Lyöt lapion maahan, siirrät maata Paratiisin juurella ja jatkat kaivamista". "Jos se ei ole noin kummallista niin eipä tuo kuulosta esteeltä" jatkoin ihmettelyä ja aloin pitään vanhusta vanhana höppänä. "Kuule tämä poika, tämä on tosi juttu. Siellä on aarre, sen löytää vain mieleltään kirkas ja valoisa. Se vaatii työtä ja sitä pitää kaivaa. Muuta se ei tarvi, mutta moni meistä ei pystyisi kaivamaan ilman uskoa, moni meistä ei pysty kaivaan ilman varmuutta, kaivaan pystyy vain mies joka kaivaa, ei uskovainen, vain mies joka pystyy kaivaan". Vanhus katsoi minua silmiin näiden sanojen jälkeen, kuin tyhmää pientä lasta vaikka häntä ymmärsin. Lapio maahan vain ja menoksi.

Olimme lähdössä aamulla. Olimme nauttineet kodan ihanasta lämmöstä ja nuotiosta Poroluksen vanhempien kanssa. Porolus näytti apealta joutuessaan lähtemään, Mulkvisti oli tulossa kodalle jonka jälkeen Poroluksella näytti olevan jo kiire. Porolus kosketti hänen äitiään turvallaan ja isälleen nyökkäsi. Kaikki näki, että Porolusta sattui. Hän ei ikinä olisi halunnut lähteä, mutta Mulkvistin ja hänen ystävien paine oli niin kova, ettei kukaan itseään kunnioittava ajatteleva ihmisotus olisi sinne halunnut jäädä. Luulen, että lähteminen vaikka kuinka surullista ja kuinka kipeetä teki niin oli Poroluksen kannalta parasta. Paratiisin lähellä on onnellinen, vaikka haluaisi jotain muuta. Tai niin onnellinen, Porolus olisi voinut olla.

Poroluksen äiti katsoi minua ja sanoi: Pahista pahin on halu. Haluista pahin on se jonka voisi saada, mutta sitä ei ota. Halu on hyvä ja halu on paha. Halua pitää kuunnella muuten eteesi tulee katkeruus. Katkeruus ja halu ovat pahoja henkiä matkallasi kohti Paratiisin aarretta. Et silti voi saada aarretta ilman näitä. Halu ja katkeruus muuttaa sinut rohkeaksi ja se, kun tapahtuu ansaitset halusi. Halusi on sinun ilosi joka estää sinua surra ja olla katkera. Olisitko voinut päivääkään elää Paratiisissa yksin ilman, että halusi vetää huumeita, seksiä, hurjia kokemuksia olisi tyydytetty? Jos olisit jättänyt ne oman onnensa nojaan ja niitä hiljentänyt niin katkeruus olisi ajanut sinut kotiin kaupunkiin ja sieltä vankilaan jonka jälkeen katkeruus olisi syönyt sinut ja onnesi. Ei olisi ikinä näyttänyt sinulle edes pientä valoakaan. Turvallinen elämä saa olla, mutta se haaste jonka elämä antaa on ottaa välillä askel eteenpäin pois sieltä omasta kolosta. Paratiisi on siellä jossain missä tiedät sen olevan. Matkan sinne teet elämäsi aikana jos vain astut askelia joskus eteenpäin, etkä aina istu kotonasi katkerana peläten mitä onni olisi.

Tämän jälkeen Poroluks ja minä päätimme lähteä kaupunkiin kohti Turkua. Tunsin, että olen velkaa Porolukselle jotain ja vaikka kuinka Poroluksen äiti pelotteli minua palaamasta tuttuun ja turvalliseen niin koin, että minulla ei olisi mitään muuta paikkaa mihin edes mennä. En kyllä välittänyt edes mihinkä menisin. Menisin sinne mihin menisin. Se tuntui jo eräänlaiselta viisaudelta. Olla siellä missä oli. Kokea se täysillä. Olla läsnä niin hyvässä kuin pahassa. Elämän kanssa ihminen on naimisissa, siitä ei voi erota. Sitä voi vain elää, haasteineen kaikkineen yrittäen onnellistaa sen. Porolus halusi mennä kaupunkiin. Hän ei ikinä ollut nähnyt muuta kuin Paratiisin, mutta ei edes kokenut tuota neitseellistä tunturien omistamaa ihmettä paratiisiksi. Se oli vain joku paikka mihin mennä piiloon. Porolus oli koko elämänsä katkeroitunut, kun oli joutunut valitsemaan haluista pienimmän. Hänen eteenpäin astuminen oli siellä missä valot vilkkui ja ihmiset nauroi. Jossa hän olisi johonkin kuulunut, jossa hän olisi jotain ollut.

Junassa istumine poron kanssa on hankalaa. Poroluksella oli kova matkapahoinvointi eikä siihen auttanut muutakuin viimeiset hatsit mitä meille jäi. Poltimme pilveä Poroluksen kanssa ja mietimme, mitä Porolus voisi tehdä Turussa. Kerroin Porolukselle hippien suurista bileistä jossa käytettiin huumeita ja joidenka jälkeen harrastettiin seksiä. Bileitä joita oli Turun klubeilla. Kerroin Porolukselle opiskelusta yliopistossa ja kuinka filosofian opiskelijat saavat hyvännäköisiä naaraita ja kuinka pelaamalla jääkiekkoa saa vielä upeempia naaraita. Halujen maassa, haasteiden valtatiellä ja elämän liikennevalojen keskellä ei Porolus muistaisi Mulkvistia vain näkisi muita samanlaisia, näkisi myös niitä hyviä. Niistä joista tulisi hänen uusi perhe, hänen ystävät, hänen elämä joka poistaisi Porolukselta surun ja katkeruuden. Porolus noustessa junasta lähti heti ensimmäisenä etsimään hippejä joita norkoilee Turussa Aurajoen alueella. Kyselimme happoa, hatsia, ekstaasia ja tietenkin kokaiinia. Yllättävästi hapon löysimme Turun yliopistoalueelta ja kokaiinia ostimme joltain Rodiriquez nimiseltä tyypiltä joka oli kuulemma pannut Zerkkiä vankilassa niin tiukasti perseeseen, että sen suusta oli tippunut isoja pusseja kokaiinia joita he olivat salakuljettaneet vankilasta ulos. Pitää muistaa, että Rodiriquez on hieman outo, kun tykkää noin kaloista, koska Zerk on kala. (toisaalta Zerk sai tarinan alussa naista, että... no mut Zerk on kala oikein HAUKI)

Pikkuhiljaa kuosiemme rakentuessa. Poroluksen elämän edistyessä hänestä alkoi näkymään ilo, itsevarmuus ja eräänlainen älykkyys jopa. Mitä nyt hedonistilla saattoi älykkyyttä olla, ehkä juuri ne ovat älykkäitä, kun etsivät sitä millä on väliä, toisaalta kyllä kemian ja fysiikan professorit on kanssa omaa tasoaan... Menimme happopäissämme Poroluksen kanssa bileisiin jossa valot heilui, tytöt etsi kullia ja pojat etsi pillua. Kosmista hedonismia oli ilmassa niin, että nelijalkainen ystäväni isoineen sarvineen näytti oman tanssinsa muille. Pohjoisen shamaanien rummutusta muistuttavan musiikin tahdissa Porolus tanssi ja tanssi tunnista toiseen, kunnes hänen ympärillään alkoi savuamaan. Hänen karvat muuttui kashmiriksi ja ympärillä olevat ihmiset eivät saaneet hänestä silmiään pois. Porolus alkoi liikkumaan kuin intialainen napatanssija. Itsevarma, rohkea ja elämään valmis hedonisti joka oli paljon kauniimpi nainen kuin mitä hän oli porona. Katsoin Porolusta kauniisiin sinisiin silmiin ja kävelin baarista pois.

Ajattelin kaljaa siemaillessani. Kuinka pahalta ja samalla hyvältä se maistui. Maku oli hyvä, mutta itse tunne siitä oli paha. Epäterveyksen oikein tunsin. Sisäelimeni sanoi pahaa minulle ja sumea pääni näytti ettei nauttinut siitä mitä tarjosin sille vain lisää. Paratiisi oli minun mielessäni. En pystynyt lopettaan ajattelua kauniista vuoresta ja temppelin pyhästä vedestä. Tunsin, että kaikki oli jo saatu mitä ikinä ajattelin haluavani. Kävelin hitaasti kohti Turun rautatieasemaa. Hyppäsin junaan. Matkustin... Matkustin bussilla Rovaniemestä niin pohjoseen kuin osasin. Kävelin 25 kilometriä Kilpisjärven hotellilta eteenpäin. Siellä oli Paratiisin tunturi. Siellä oli temppeli. Temppeliltä näin pienen vaivaiskoivun ja kävelin sen viereen. Iskin lapion maahan. Iskin toisen kertaa.




Ommmm. Kuului joka henkäyksellä ja jokaisella lapion iskulla. Olin tässä ja nyt. Olin onnellinen.

[KarstaFari]

Vastaan tähän vain yhdellä sanalla, antakaa anteeksi: KAUNISTA

[psychiCNoob]

Vastaan vielä lyhyemmin: WOW !

Dexma pieni sanataiteilijamme

ps. Jäin miettii et jätitsä Poruluksen Turun syövereihin vaan antautumaan maallisille haluille ja ite vaan lähit Paratiisiin?

[Dexma]

ps. Jäin miettii et jätitsä Poruluksen Turun syövereihin vaan antautumaan maallisille haluille ja ite vaan lähit Paratiisiin?

Joo mun mielestä se kuului sinne...
En mä tiiä.
Miten tos tarinassa sit nyt käy...

[zerk]

:D voi vittu sä olet paras