Oon ehkä kulkenu jo omassa päihdehistoriassani tiettyjen virstanpylväiden ohi, ei enää jaksa keskittyä pelkästään visuaaliseen maailmaan, eikä jaksa pelkästää velloa epätietosuudessakaan, ts. tripeille on kasvanut kaikennäkösiä yleviä tavoitteita, jotta ne olis tarpeellisia ja hyväksyttyjä. Nää tavotteet on sitten ladannu kaikennäkösiä odotuksia matkoja kohtaan ja tavallaan ehkä unohtanutkin mistä on kyse. Merkityksellisistä aistikokemuksien hetkistä ja niiden muodostamasta dramaattisesta, tarinallisesta ketjusta jota kutsutaan tripiksi.
Jotkut kokemukset esim. LSD:llä on vieny vaan jo niin mielen potentiaalin äärirajoille, joissa on tajunnu kokemuksellisesti mitä on ku kaikki on mahdollista. Mitä tulee sen jälkeen kun pystyy samalla hengenvedolla sytyttämään metsän ja horisontin palamaan, tajuamaan ajatusten luovan voiman, saavuttamaan 100% itseluottamuksen? Tai mitä on nähdä oma kehonsa robottina, jota ohjaamon olento käskyttää ja ohjailee, täydellinen kolmannen persoonan aktiivinen havainnoija-kokemus? Mitä tulee jumalallisuuden ja kaikkeuden jälkeen? Äärimmäinen kyllästyminen psykedeelejä kohtaan ja arkiminän henkisen kehityksen hitauteen turhautuminen? Ei. Lue eteenpäin niin kerron oman tulkintani ja tarinani.
On sunnuntai-ilta. Seuraavana päivänä on koulua yhdestä neljään. Kello on puoli kahdeksan ja minulla on löyhä syy tavata vanhat opettajani, sienet jälleen kerran. Syön kolme kappaletta Cubensiksia ennen elokuviin lähtemistä. Elokuva on Gravity (3D), jossa kaksi astronauttia "haaksirikkoutuvat" avaruusasemaa korjatessaan avaruuteen pelkissä avaruuspuvuissa. Elokuva on saanut vuolasta kehuntaa 3d-efekteistään, jotka eivät ole pelkkää turhaa väkisinväännettyä "uusinta uutta", vaan tuovat oikeasti sisältöä ja dramaturgista merkitystä elokuvaan. Annostuksestani sen verran, että tiedän mitä se on neljän gramman annoksilla, tiedän mitkä ominaisuudet lisääntyvät ja korostuvat suhteessa pienempiin, lähempänä thresholdia oleviin annoksiin. En halua täyttä sosiaalista kyvyttömyyttä, enkä sekunnin murto-osassa tapahtuvaa "kaiken valumista", enkä äärimmäistä yliherkkyyttä ajatuksenvirralleni. Haluan, että olen itse herkkyyteni ja keskittymiskykyni ohjaksissa, päättäen minkä kohdalla haluan päästää irti ja vaikuttua, ikään kuin harjoitella taitoja, jotka voisin viimein viedä mukanani arkiminän selvään maailmaan. Haluan kyetä tekemään valintoja ja taistelemaan sienien korostamaa epävarmuutta vastaan, en olla sen armoilla. Paljon siistimpää olla pieni hymy huulilla ihmisten seassa ja olla "ettepäs arvaakkaan", kuin että olla 110% kuola poskella perse jäässä "vittu täs on siistiä istuu".
Tiedän - ja tiedät, että isoilla annoksilla raja-aita, joka piirtyy selvän ja muuntuneen tajunnantilan välille on sitä räikeämpi, korkeampi, mitä isommat annokset ovat käytössä. Mitä pystyt muistamaan ja omaksumaan korkkiruuvimaailmasta ja sadanmiljardinfraktaaaalin ihanista opetuksista? Et vittu mitään. Tarkoituksenani on myös polttaa pikkusavut tripillä, joten sitä tarkempaa on pitää kohtuus alkuannoksessa. Jo pitkään on ärsyttänyt se ristiriita, mikä ajattelussa ja tietoisuudessa on kun vertaa selvää ja muuntunutta tilaa. Miksei niitä oppeja saa mukaansa, miksi ne jäävät vain hetkellisiksi, varsinkin ilman jälkityöstöä jopa irrallisiksi palasiksi vailla kehystä?
No mutta, bussimatka Tennispalatsille menee rivakasti, istun ja imailen tunnelmaa. Tunnustelua ja erityisesti erään Alexander-teknisen opin harjoittelua. Kuinka rentouttaa niska, kaula ja hartiat, antaa pään vapautua ja ikään kuin ajatella sitä etuyläviistoon. Tämän alueen jännityksiä tarkkailemalla, voi päästä todistamaan sitä reaktiota, mikä meillä ja monilla eläimillä on yhteinen. Säikähdyksen tai vaaran uhatessa niska vetäytyy, lyhenee ja keho siirtyy eräänlaiseen valmiustilaan. Pakene tai taistele -jännitys, varautuminen, pidättyväisyys, rajanveto. Uusien tilanteiden äärellä tämä reaktio esiintyy entistä useammin ja voimakkaammin. Tästä reaktiosta voi päästä eroon harjoittelemalla tuon reaktion murtamista, löytämällä omasta itsestään tilanteita joissa tuo reaktio aktivoituu ja iskeä sen alkuun mikrosekunnin tauko, jonka aikana kerkeää tajuta tilanteen ja reaktion hyödyttömyyden. Mulla on aina aika ajoin kaikennäkösiä kehollisia projekteja meneillään, joissa milloin mitäkin, opettelen kävelemään optimaalisesti, hengittämään optimaalisesti, rentoutumaan kokonaisvaltaisemmin, keskittymään kehoni viesteihin. Voi olla, että joku nyt ajattelee, että voi vittu, onpas elämästä taas tehty vaikeaa, mutta itse nautin kyllä siitä, että pääsen purkamaan reaktioita tiedostetuiksi aktioiksi, lisäämään herkkyyttä, kuorimaan kerroksia, kehollisia muistoja ympäriltäni ja lähestyä näillä keinoin jotain mitä voi kutsua ihmisyyden/olemassaolon keskusta, ydintä (energia=Jumala?). Tällä tripillä nimitin tuota pään ja niskan jännitteisyyttä primäärirefleksiksi.
Menen lunastamaan vapaalippuani Gravityyn ja kysäisen kassaneidiltä, mikä olisi paras paikka elokuvaa ajatellen. En usko, että alimmilla riveillä voisi saada nautinnollista leffakokemusta, niskat tulis kuitenkin kipeeks. Mutta teen jonkinasteisen kompromissin, en mene ihan taakse, sillä tiedän ettei 3D pärise niin lujaa takariveihin. Meen 17-rivisen katsomon riville 12, aika keskelle. Minkähän ihmeen takia en mee omalle paikalleni vaan sen viereiselle paikalle, siinä toivossa että siihen ei tuu ketään? Oisin voinu varata ihan hyvin sen, mutta varasin sen viereisen. Outo tilannehan siitä tulee, intialainen mies sanoo englanniksi, että olen hänen paikallaan. Vastaan epämääräisesti ja siirryn yhden penkin oikealle.
Leffa itsessään on aika perus Hollywood-kamaa. Liian paljon draamaa ahdettuna puoleentoista tuntiin. Ennalta-arvattavia käänteitä ja onnellisia loppuja. Henkilöhahmot yksiulotteisia ja karrikatyyrinomaisia. Epäuskottavuuksia astronauttien toimintakuvauksia. Suuria plussia kuitenkin niistä 3D-efekteistä jotka vievät katsojan askeleen lähemmäksi elokuvaa. Se on ihan kokonaan uusi taso elokuvan kokemisessa, saada katsoja väistelemään penkissään tai kurottelemaan leijuvia esineitä. Äänimaailmasta puuttuu tietty maailmanlopun meininki, kuten myös henkilöiden dialogista. Kyl siitä tyhjyydestä ja yksinolemisesta, kuolemasta ja selviytymisestä sais kenties filosofisempaakin irti. Mut ehkä tää oli hyvä taso, niin kuin sanottua mulla oli ennakko-odotukseni tän leffan suhteen. Ainakin oli nousujen ajaksi kiinteä olemisen piste, turvallinen olo, eikä keskittyminenkään herpaantunu. Tekstitykset on oudot, miten niitä voi muka lukea ja keskittyä elokuvaan samalla?
Leffa päättyy, pitäis luopua laseista. Tavaroiden keräily on vähän haparoivaa, oiskohan kerrankin kaikki mukana ykkösellä? Meen vessajonoon, vaikka en yleensä jaksa venailla johki yhtee koppii, varsinkaa ku elokuvateatterissa niitä isompia ois ihan seuraavassa kerroksessa. Mut siinä mul on hyvää näennäistekemistä samalla kun selvitän et miten johtovyyhti irtoaa laukusta ja mitä laittaa soimaan. Minimal Lounge – The Collection. Syvää, minimalistista, sykkivää, rytmikästä. Myöskin sinänsä yllätyksetöntä, tai et ehkei maltti riittäis normipäivänä tälle yhtä hyvin. Mut nyt on se tilanne et voi haastaa itseää ja kattoa miten taustamusiikki työstää ajattelua ja havainnointia. Leffateatterista lähtiessä mulla oli viel ajatuksissa mennä Ruoholahdenkadun kolmionmallisee puistoo ja olla lähellä bussiyhteyksiä sit ku tekee mieli lähtee. Mut päätänki lähtee Hietaniemen hautausmaalle käppäilee.
Kävelyä sykkeessä, oon tasan tarkkaan yksin näillä kaduilla tähän aikaa sunnuntai-iltana. Saavun yhelle hautausmaan yhelle nurkalle. Toinen suunta näyttää kyl siistiltä, mut ei näytä siltä et ois porttia tai hyvää hyppäyspaikkaa tiedossa ennenko jossai kilometrin päässä. Huomaan et hautausmaan portit on suljettu kymmenen aikaan. Kello on siis jotai puol ykstoista nyt. Kävelen jokusenkymmentä metriä ennenko saa kerättyä pokkaa tarpeeks hypätäkseni hautausmaan käytäville. ”Turvatiimi, paikalla 24h”-kyltti ei helpota yhtään
Sit taas ku siel kävellessään mietti ni, ei kyl. Kamerat on ehkä rakennusten yhteydessä, miks kukaa valvois hautakiviä ja lyhtyjä. Meri häämöttää horisontissa, kuu vanhojen Ruoholahden tehdasrakennusten yllä, hautalyhdyt. Kävelen jostain syystä hieman reippaasti, vois jäädä jumittelee hautausmaan energioita, mut ehkä se jointti vähän polttelee jo taskussa. Ei sitä seisoskellen tuhlata.Hyppään aidan yli ”lailliselle” puolelle
Kuumottavat piikit aidassa, vitun noloa ryvettää ittellee kaks-kolme ylimäärästä holea takamukseen tällasella hetkellä. Ei, hyppy menee täydellisesti. Oottelen, että lenkkeilijät menevät ohitseni, kävelen etsiskellen sopivaa paikkaa tulevalle toiminteelleni. Asennun meren rantaan, syvennykseen joka on reunuksessa ennen pudotusta mereen. Jointti on korvatulpparasiassa. Se on tehty luomu-Manitouhun (Berliinistä kyseinen röökitoppa 4,5€) ja Raw:n luomuhamppupapereihin reversenä, eli maku on taatusti 5/5 ja ei tarvii häkäillä jälkeenpäin. Virittelen korviin Huoratronin Prevenge -levyn. Täysille. Tulta. Ja sitten jatkuu.Epävarmuus kasvaa. Musiikki ahdistaa eikä tunnu antoisalta. On kylmä ja maisema on kaunis. Olen yksin ja oman itseni kanssa. Olen puolivälissä jointtia. Se maistuu raikkaalle, sen ei siis voi olettaa kolahtavan röökinlaisesti instana. Suojelen kaikin tavoin sitä tuulelta (ja kynsikkäitäni reikiintymästä tulipäässä). Alusta asti muistan hengittää keuhkoni neljännestä vaille täyteen, loput happea ja pidätys. Pidätys. Ja puhalluksella aallot värisevät eteenpäin, ymmärrän tuulen suunnan ja musiikin haasteet, luovun kuumotuksista. Hengitykseni alkaa stemmata levyn ensimmäisen biisin keskikohdan soundien kiertojen kanssa. Pää kevenee, niska pitenee, hartiat tippuvat alemmas, taistelen tiedostuksen voimalla kehon jännitysreaktion pois itsestäni. Pilvi vetää ainaki meikää jotenki kasaa, sekä tietty psyykkisesti (sosiaalisuus ja tekemisen tarve vähenee, ruoka alkaa kiinnostaa, elinpiiri pienenee, ulkomaailma sulkeutuu kauemmas, sisäinen maailma avautuu, aistit korostuvat, irtipäästäminen mahdollistuu), mutta myöskin ihan fyysisellä tasolla meikä rusinoituu. Hartiat painuu kasaa, ryhti lytistyy, ei jaksa ylläpitää mitää rotia
En pidä siitä piirteestä kyseisessä päihteessä yhtään, mutta minullahan on keinot nyt vapauttaa itseni. Luonnollista, tiedostamisen kautta tapahtuvaa mukautumista jatkuviin muutoksiin kehomielessäni.Päätän lähteä tutkimaan kävelyä. Musiikin tahtiin elämästä tulee tanssia, huomioista ja havainnoista kurotuksia mielen lonkeroin, haviseva puu jota puhaltaa tarkkailija. Alan muodostaa etäistä suhdetta muihin ihmisiin kävellessäni takaisin Helsingin keskustaa. Annan itselleni luvan olla oma itseni, silmieni pupilleille luvan kertoa olotilani pelottomalle vastaanottajalle. Se olotila on utelias, ymmärtäväinen, hämmästynyt ja oudon määrätietoisuuden ohjaama. En anna niskalleni mahdollisuutta jännittyä, pelko/torjuntareaktion tulla kehooni vaan pidän niskani tiedostetun pitkänä, leuan vapautua purennan kourista. Reaktio yrittää puikahtaa esiin aina uuden tilanteen, auton, ihmisen putkahtaessa jostain. Yllätykset ovat muutosta, emmekä me pidä muutoksista. Tiedämme, että muutos on ainut pysyvä olotila, mutta aina kun emme sitä aktiivisesti toteuta, me unohdamme olevamme muuttuvia ja ryhdymme kavahtamaan liikettä itsessämme ja ympärillämme. Loksahdamme omaan koloomme, jossa olemme pienin mahdollinen itsemme. Laajentuminen vaatii välillä vastarintaa, välillä antautumista.
Pääsen kuumottavan outoon etäisyyteen kehostani. Se liikkuu itsestään. Se ottaa juuri sen pituisia askelia ja juuri niin täydesti ja ergonomisesti kuin voisin toivoa. Sen liikuttaminen vain on minusta oudon kaukana. Olen automatisoinut sen. Minä leijun ylläni kuin aura tai kehä ja alan havaita olevani se tuttu sisäinen monologi, joka vapautuessaan selostaa trippejäni. Pyhä ääni, jossa tunnistan jotain kahlitsematonta ja ikiaikaista itseäni. Tämän havainnoijan ajattelu/puhe/ääni/lähetys on se mitä yritän tavoittaa ollessani luova tai vapautunut. Hieman surettaa ja huvittaa se tapa millä minä estän itseäni päivittäin olemasta potentiaalini mittainen. Mutta nyt tulee yksi tärkeimmistä huomioista koskaan päihteiden kanssa pelaaville: Muuntunut tajunta tarkoittaa juurikin olemassaolevien palikoiden uudelleenjärjestelyä. Et saa mitään lisää, etkä menetä mitään siirtyessäsi päihtyneeseen olotilaan, etkä tullessasi sieltä pois. Olet alttiimpi toisille ominaisuuksille, toiset taas lähestulkoon suljetaan sinulta pois. Tasapaino on aina läsnä.
Pääsen Narinkkatorille. Näky on futuristinen ja aivan käsittämätön. Se määrä neonvaloa ja informaatiota, odotuksia, kehotuksia, suosituksia, sääntöjä, sosiaalisia normeja ja olettamuksia tunkeutuu askel askeleelta sisääni. On vaikeaa ylipäänsä hengittää saati käsittää tätä kaikkea ympärilläolevaa. Tässä on jotain Smurffeista, jotain Blade Runnerista. Olen vitun pieni ja nää rakennukset on valtavia. Olen jonkin armoilla, on jotain johon en pysty vastaamaan. Upea syvä kokemukseni vaihtuu hetkellisesti vain sumeaan päihtymykseen. Hetkessä lankean enkelistä rikolliseksi. Painamalla kuulokkeita pääsee syvemmälle kokemukseen, takaisin maailmaan jossa haluan vielä hetken olla. Tiedättehän, vielä sen yhden pienen hetken?
Musiikki vaihtuu Franz Lisztiin. Tarvitsen vastapainoa tälle kaikelle. En selviä enää omillani, en pysty kannattelemaan matkaa sisälläni enää lähetessäni Rautatientoria. Tarvitsemani bussi odottaa minua laiturilla. Se lähtee kymmenen minuutin päästä. Olen ihanassa olotilassa. Olen maailmassa, mutta en maailman laeissa. I am Gaia inside Maya. Metron tai junan ymmärrän tuntuvan vuoristoradalta. Mutta, että bussikin? Aivan järisyttävä kokemus. Nään sen suljettujen silmieni takana punavihersinisenä (se väri kun painat silmät tosi kovaa kiinni) hohteena tunneleineen kaikkineen. Täytyy olla tarkkana, ettei matka vaan hurahda ja herää jossai ihan helvetin perällä. Sisäinen monologi alkaa revetä liitoksistaan, tuntuu että mun sisällä alkaa tapahtua asioita joita ei nää mahdollisina enää todellisessa maailmassa, mutta jotka kuitenkin on siitä ammentavia ja siihen viittaavia. Olen äärimmäisen itsevarma balettikoreografi, joka saa mahdollisuuden näyttää kyntensä ammattitanssijoiden kanssa. Teen teosta, jonka nimi on ”Jäähyväiset primäärirefleksille”, vaadin valtavan taiteilijaegon takaa tanssijoita ”väriskää pienet lintuset”. Joillakin tanssijoilla on vaikeuksia ottaa tällaista määrää itsevarmuutta ja visiota vastaan, kenellä tahansa ihmisellä on. Taiteilijaegoni lähenee kusipäisyyden rajaa ja ylittää sen, sen on tehtävä se jotta se saisi puskettua itsensä läpi, näkyviin, kirjoitettua itsensä tähän maailmaan jossa kaikki yrittävät vastustaa suurta muutosta. En tiedä välittyykö se, mutta tässä hetkessä olen kokemuksellisesti kosketuksissa oman luovuuteni rajattomuuden kanssa. Sain juuri kiinni siitä mitä juuri minun tekemäni taide voi olla, tai mikä on minun näkökulmani ja persoonani annettava lahja (ei siis välttämättä juuri balettikoreografia, eikä välttämättä se jättimäinen egokaan
mutta se pointti mikä mulle välitty sen kautta). Se tietty periksiantamattomuus ja täysi luottamus omaan ääneen jotakin luovaa tehdessään.Mikä tahansa elokuva-, teatteri- tai tanssidramaturgia ei ole mitään kunnon käännettä tai konfliktia. Avaan silmäni pitkän suoran puolivälissä. Bussi on juuri pysähtymässä pysäkille. Näen penkeillä kolme nuorukaista (10-15v.), päätän poikkeuksellisesti katsoa heitä, en tiedä miksi, ehkä uteliaisuudesta, ehkä se oli joku testi jonka tein itselleni, uskallanko. Uskalsin. Keskimmäisen pojan silmät avautuvat ja hän katsoo minua takaisin. Sydän varmaan tippuu pohjasta läpi, kun huomaan tuntevani pojan. Hän on eräs no, krhm. vaikea tapaus, erään erityisluokan oppilas jota olen opettanut ja jonka kanssa väännettiin ties mistä asioista. Poika, joka on ollut rötösten tiellä jo vuosia nuoresta iästään huolimatta. Kello on puoli yksi, poika on kavereidensa kanssa hengaamassa tähän aikaan sunnuntai-iltana? Hän näytti väsyneeltä, ehkä menossa kotiin, ehkä ei. Mutta mikä on dramaattista tässä kohtaamisessa? Se, että meikä oli just avannu silmäni, ja päätin etten skarppaa yhtään katsettani katsoessani (syystä, että
?), eli tyylii mun silmät varmaa roikku ja näytin ihan taatusti vähintään pilviveikolta, ehkä narkilta, ehkä minua ei edes tunnistanut Movemberin takia , ehkä näytin tavalliselta. Mutta tiedätte, mikä se olo on ku näkee jonku tutun tripillä ja jää miettimään et ”tuntikohan se, arvaskohan se, kertookohan se?” Mulla räjähtää päässä valtava itsesyyttely aluks, että pitikö nyt mennä kattomaan. Se oli sun maine sitten siinä, sehän puhuu kaikille. Vai oliko? Se poika oli just päässy toisee kouluu ku mä lopetin työni, joten se ei oo mitenkää todennäköstä et sil olis mitää vaikutusta mun maineeseen. Mut lähinnä se rupes painamaan mua, että mikä mun vaikutus siihen poikaan oli? Vahvistinko jotku sen arvelut, että ”ei vittu mä niin tiesin, että toi polttaa pilveä” → johtaako se siihen, että hänelle jää myönteinen kuva päihteistä ja et niitä on ok käyttää vastuuttomasti, jos toi ni mäkin? Vai toimiko näkemiseni niin, että onnistuin jollain väsymyksen ja vastaanottavaisuuden hetkellä järkyttämään häntä niin, että hän tajuaa korjata elämänsä kurssia → en haluu ainakaan tollaseks?On vaikeaa luottaa teini-ikäsen pojan harkintakykyyn, mutta tällä tyypillä oli jotain sellasta street wisdomia mitä monilla ei oo aikuisenakaan (eikä kaikki siitä tosiaankaan oo hyväks ton ikäsenä). En voi muuta ku luottaa siihen, että meillä oli joku sellanen yhteys toistemme kanssa, että se kääntää tän kokemuksen lopulta antoisaan suuntaan. Vittu ku päihdekasvatus tai -keskustelu olis ees jollain tasolla mahdollista. Mulla on unelma et joskus vois vaan sanoa, että "joo, oon joskus polttanu pilveä/syöny sieniä ja sillä on puolensa ja haittansa, puhutaaks niistä avoimessa ilmapiirissä?" Tai voihan olla, että se ei ees ollu se sama poika siel pysäkillä. Mutta se mahdollisuus, että oon sysänny jonku ihmisen elämää johkin suuntaan tuntuu isolta vastuulta. Luotan itseeni oman elämäni tekijänä ja kirjoittajana, osaan nauttia vaikeuksista ja vastoinkäymisistä sisällyttäen ne elämään kuuluviksi voimiksi sekä oppaiksi. Mutta osaako hän, vai tekeekö hän vain nopeita tulkintoja ja johtopäätöksiä? En voi muuta kuin luottaa sinuun (tärkeä pointti ylipäänsä sosiaalisissa suhteissa) ja kenties joskus jopa luet tätä
Tiedä, että haluan sulle rikkaan elämän ja toivon että teet siitä arvoituksen, jota rakastat ratkoa joka päivä.Teen rauhan itseni kanssa, asiat menee aina niin kuin niiden kuuluu. Tämä kuumotus oli kuin kirsikka kakun päälle, jos nyt trippiä niin materiaaliseksi asiaksi sopii kutsua
. Olen saanut upean ja vivahteikkaan kokemuksen jollaista olen kaivannut vuosia. Kävelen kotiin, edessäni on auto, jonka rekisterinumeron painan jostain kummallisesta syystä erittäin tarkasti mieleen. Näen itseni poliisin palveluksessa olevana ”näkijänä”, joka ratkaisee rikoksia kummallisen intuition johdatuksessa. Näen jo mielessäni kuinka huomenna lehdessä poliisi etsii punaista farmariautoa, joka pakeni rikospaikalta. Just in case, u never know ja whattaheck, mä painoin sen mieleen ja se on mulla tallessa. Tuun kotirappuun, oon ehkä hiljaisin ja varovaisin yöllinen palaaja ikinä. Ei humalaisen kolisteluja tai ovien paukutteluja. Istun hetken sohvalla, syön sekametelisoppaa, aivot tarttee sokereita kaiken tän myllytyksen jälkeen! Katon keittiön pöytää, sytytän siihen kynttilän ja pam, tulen luoneeksi merkityksellisen tilan, joka avautuu pelkästään katsomalla sitä. Pieni on kaunista ja hämmentävän voimakasta. Mikroskooppinen ilmiö siitä, kuinka luomme elämäämme merkityksellisiä elementtejä, jotka sitten vaikuttavat meihin. Tyttöystävä herää ja käy moikkaamassa, sanon, että "mulla oli äsken kynttilähetki". Just. Vittu se varmaan aukeni täydessä mittakaavassa tolla lauseella. Ne ajatukset ei siirrykkään kielen välityksellä ihan vaivatta Siirryn makuuhuoneeseen. Polvet koukussa selinmakuulla annan vielä viimeisten asioiden lipua ja virrata unen uomaan. Saatan kaksi lankaa yhteen, käännyn vasemmalle kyljelleni. Muutos jatkuu, mutta minä nukun jo.