Nautimme hometit jonkin karpalomehun seassa ja suureksi yllätyksekseni maku ei ollut ollenkaan kamala. Ystäväni nautti pienemmän annoksen jota en enää muista, mutta se ei olekaan tarinan kannalta kovin olennaista. Lähdimme suoraan puistoilemaan ja nauttimaan hienosta säästä.
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin huomasin ensimmäiset vaikutukset. Pienet muutokset näkökentässä enteilivät nousujen alkamista. Aikaisemmin 4-ho-met ei ole ollut valtavan euforinen minulle, mutta tämä kerta oli täysin erilainen, kuin muut. Olo oli suorastaan taivaallisen hyvä. Ei tarvinnut puhua. Kommunikoinniksi riitti, kun katsoimme toisiamme typerästi virnuillen.
Pian ajatukset lensivät tutulla tavalla. Sinne, tänne ja solmuun. Ystäväni ehdotti maiseman vaihtoa ja suostuin mielellään. Visuaalinen anti oli todella miellyttävää, värit olivat rikkaita ja kirkkaita eikä näkökenttä täyttynyt häiritsevästi visuaaleista, vaan kaikki näytti pikemminkin kauniilta. Todella kauniilta.
Hetken käveltyämme alkoi mieli täyttyä muistoista ja ajatuksista. Tämän ystävän kanssa tuli koettua merkittäviä asioita juuri niillä paikoilla, joita kiersimme. Muistot tulvivat mieleeni lähes rajulla tavalla. Hyviä, huonoja, kaikkea siltä väliltä. Tunsimme molemmat todella suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lähes telepatiaa. Suuntasimme läheiseen puistoon sanomatta sanaakaan ja istahdimme varjoon nurmikolle.
Ystäväni on asunut jo vuosia toisella paikkakunnalla ja näemme toisiamme todella harvoin. Siinä nurmikolla istuessamme olimme vain hiljaa ja annoimme ajatuksien lentää. Silloin mieleeni tulvahti paljon kipeitä asioita. Olen jo pitkään tuntenut itseni jollain tasolla todella yksinäiseksi, vaikka ympärilläni on paljon ystäviä. Tiesin kyllä mitä kaipasin.
Kaipasin sitä tunnetta, joka minulla oli viimeksi vuosia sitten. Silloin olin korviani myöten rakastunut ja onnellisesti parisuhteessa. Sain olla oma itseni kaikkine vikoineni. Tunsin, etten ollut yksin. Myöhemmin rakkauden kohde petti luottamukseni, mutta se on epäolennaista. Kaipasin sitä kaikkea. Läheisyyttä. Sen jälkeen olen ollut kerran parisuhteessa ja sekin oli virhe. Tajusin hakeneeni sitä vain siksi, että piti saada seurustelusuhde. Piti olla jonkun kanssa. Olen naisten tai tyttöjen, kumpaa sanaa haluaakin käyttää, suhteen äärettömän nirso. Toki viehättäviä tyttöjä on pilvin pimein, mutta olen tavannut elämäni aikana oikeasti kiinnostavia tyttöjä vain muutaman hassun. Ihastuksen kohteita on ollut hädintuskin viisi, ja suurin osa näistäkin on ollut tavoittamattomissa.
Soimasin itseäni idiootiksi. Miksen voi vain tyytyä johonkin? Ajatukset siirtyivät omiin vikoihini. Tuntui siltä kuin jokin olisi vähitellen riisunut minua aseista. Vähä vähältä minut purettiin paloihin ja lyötiin maahan. Kävin läpi joitain todella henkilökohtaisia asioita, joita en tässä halua eritellä sen enempää.
Koko aikana minulla ei ollut ajankulusta minkäänlaista käsitystä. Itseasiassa en ole varma, missä vaiheessa seuraava kokemus tapahtui. Tunsin läsnäoloa, euforiaa ja valtavaa rauhallisuutta. Tunsin olevani pilvien keskellä auringon valossa, pehmeässä, ihanassa pumpulissa ja tunsin todella lämmintä, voimakasta ja hyväntahtoista läsnäoloa. Kokemus muistutti pehmeyden, euforian ja valon osalta ensimmäistä opiaattikokemustani, leikkauksen jälkeen heräämössä oksikodonia, mutta oli huomattavasti voimakkaampi. Koko tunnetta on mahdoton selittää. Se oli vaikuttavaa, ihanaa, kamalaa, kaikkea. Kaikenkaikkiaan se oli tuttua. En vain ymmärtänyt mistä. Vasta äskettäin osasin yhdistää sen kokemukseen, jonka koin ollessani hetken kuolleena. Olin pelastanut ystäväni veljen hukkumasta, mutta kesken pelastuksen sain olkapääni sijoiltaan ja vajosin pinnan alle. Hukkuminen on helvettiä, mutta kaiken sen kivun ja tuskan jälkeen koin tuon tunteen, vaikuttavimman mitä olen ikinä kokenut. Voin hyvin ymmärtää, miksi joku tämän koettuaan tuntee olleensa yhteydessä jumalaan.
Loput matkasta sujui hyvin rauhallisissa merkeissä. Ajatukseni olivat todella pahasti solmussa, enkä saanut mitään radikaalia enää irti. Seurasin pitkään puiden lehtiä, kun nämä varisivat tuulessa. Olo oli tyhjä, melankolinen.
Tämä oli selkeästi vahvin kokemukseni 4-HO-METin parissa. Vahvin ja paras. Trippi selkeytti monia asioita, mutta yhä edelleen tunnen olevani yksin. Ymmärsin, että voisin olla onnellinen. Mutta en halua. En halua olla onnellinen nykyisessä tilanteessani. Vaikka olen onnistuneesti kulkenut kaiken sen paskan läpi mitä elämä on eteeni heittänyt, selättänyt mielenterveysongelmani ja hankkinut valtavat voimavarat ja selviämiskeinot, en halua olla onnellinen vielä. Kaipaan sitä jotain vielä. Palavasti. Läsnä on edelleen pelko siitä, että tapaanko koskaan enää sellaista tyttöä, johon voin ihastua ja lopulta rakastua, joka tuntisi samoin minua kohtaan. Jos tapaan, niin monenko vuoden päästä?
En usko yliluonnolliseen, mutta telepatia, jota tunsin ystäväni kanssa, oli todella hämmentävää. Jälkeenpäin hän totesi, että oli tuntenut minun käyvän jotain raskasta läpi ja että olin tuntenut jotain vahvaa ja kaunista. Itse taas tunsin tietäväni mitä ystäväni haluaa minulle sanoa, vaikkei tämä tehnyt muuta kuin katsoi minua.
Erittäin positiivinen kokemus. Toivottavasti ette koe haskanneenne aikaanne jos luitte. Kiitos jos jaksoitte lukea tarinani.
