Eli erottelin pari pulloa Resilaria (isompaa pulloa) ja lopputuloksesta join aluksi n. 2/3 ja myöhemmin loput.
Olin siis havainnut pystyväni näkemään kaikenlaisia kuvioita, kun valo ei häirinnyt. Eli siis esim. pimeässä silmät kiinni.070211
Niin siitä Kuolemasta.
Ensin näin kuvioita. Peitin silmäni mustalla paksulla huivilla, niin ettei valo päässyt läpi. Mutta löyhästi, että saatoin pitää silmät auki. Ja niin että nenä oli paljas, jotta olisi helppo hengittää. Koska en voinut nähdä kuvioita kuin mustassa. Ja aina kun aloin nähdä niitä, niin aloin pikkuhiljaa avata silmiäni nähdäkseni paremmin. Siis peitin silmät.
En muistanut enää näiltä reissuilta mitään ku kirjoitin näitä ylös, joten käytin vain yleissesti nimitystä matka.Yhdessä vaiheessa näin todella värikkäitä kolmiulotteisia kuvioita, jotka rakenteeltaan/"käyttäytymiseltään" muistuttivat Windows Media Playerin satunnaisia kuvioita. Mutta ne olivat PALJON värikkäämpiä. Muistan kirkkaan pinkit/violetiti kuviot ja kirkkaan vihreät. Ne kuviot olivat eri tasoissa, jotkin lähellä ja toiset taas kauempana. Ne saattoivat muuttaa muotoaan, väriään ja välkkyä musiikin tahdissa. Näistä kuvoista tuli mulle mieleen "Yrjö-Taavetin" värikkäät 3D-tadeteokset. Mutta näitä näkyi vain todella vähän aikaa.
Näiden jälkeen harmaita (suitsukkeen) savua muistuttavia kuvioita tai ohuita sirppejä. Ne olivat asettuneet näkökenttääni kuin olisivat olleet kinni näkymättömän tunnelin seinissä. Spiraalimaisesti siis, mutta ei spiraalissa, vaan tunnelimaisesti, niin että "spiraalin keskellä" olevat sirpit olivatkin vain kauempana olevia. Näitä en jaksanut kauaa katsella, koska ne oliva tylsiä.
Jossain vaiheessa tajusin etten olekaan yksin ja että se joku tai jokin toinen on vastuussa siitä mitä mä näen tai koen. Mä aloin sitten pyytämään siltä, että saisiko kuvioita. En tiennyt kuka tai mikä se oli. Ekana tuli mieleen, että voiskohan se olla joku jumalista, tai peräti muutama niistä. Sellainen tunne/aavistus kuitenkin oli, että se on nainen.
En muista pyysinkö siltä vai veikö se mut oma-aloitteisesti mun ekalle varsinaiselle matkalle. Mutta sen jälkeen pyysin yhä uudestaan ja uudestaan aina uudelle matkalle. Ja joka kerta mentiin yhä kauemmas/syvemmälle.
Vaikka muistankin näistä jotain, niin en jaksanut kirjoittaa päiväkirjaan. Haudasta en muista enää juurikaan muuta kuin että olin siellä. En tosin ollut arkussa, vaan ihan vain mullan alla siinä kuopassa. Taisi olla yö.Kun olimme käyneet tarpeeksi syvällä niin mä tajusin että se on Kuolema. Kun kysyin siltä jotain, niin kysyin aina ääneen. Mutta kun se kerto mulle jotain tai vastas mun kysymykseen, niin se ei varsinaisesti puhunut mitään. Se tieto "vain tuli muhun".
Kuolema on nainen. Se on mukava, lämmin, ymmärtäväinen ja huolehtiva. Mutta kuitenkin asiallisen viileä/kylmä. Miellyttävä. Turvallinen.
Yhden matkoista muistan. Näin kuvioita. Yhdessä vaiheessa vasemmasta alakulmasta nousi pallon harmaa ääriviiva. Katsoin sitä. Sitten sen pallon reunaan osui valo. Ja kun näin ohuen valaistun reunan huomasin, että se oli maapallo. Samalla tunsin kuinka mut imaistiin siihen kuvaan. Nyt se ei ollut enää vain jotain mitä mä näin, vaan jotain missä mä olin.
Me matkattiin valovuosien päähän. Meidän galaksin ulkopuolelle, ja kauemmas. Mä näin galakseja ja täysin tuntemattomia planeettoja ja tähtiä. Se oli upeaa. Mutta se oli kuitenkin jotenkin Kuoleman omaa maailmaa, joten kyllä se välillä vähän ahdistinkin. Me käytiin Tuonelan porteilla, ihan siinä vieressä. En mä kongreettisesti mitään porttiä nähnyt, mutta mä tunsin sen. Rajan.
Jossain välissä olin myös haudassa. Ja jossain välissä sohvan sisässä.
Sohva oli jännä. Lattialla oli peti jolla makasin ja olohuoneen sohva oli takanani. Heti pian huadan jälkeen tunsin kuinka olin joutunut sohvan sisään. Molemmat kokemukset olivat sinänsä aika ahdistavia ja epämillyttäviä (Hei apua, miten täältä pääsee pois?!), mutta koska muistin koko ajan olevani tripillä niin pystyin suhtautumaan siihen ahdistukseenkin lähinnä mielenkiinnolla.
Jossain vaiheessa sitten en ollutkaan enää sohvan sisässä, vaan sohva oli oudolla tavalla kaareutunut ympärilleni.
Oli muuten todellakin niin läsnä ettei voi edes sanoin kuvailla. Oli sellainen kokemus että pisti kyllä aika hiljaiseksi muutamaksikin kuukaudeksi.Mitä syvemmälle me mentiin, niin sitä enemmän mä sain rohkeutta pyytää vieläkin syvemmälle. Jossain vaiheessa sit sanoinkin, että anna kaikki mitä sulla on, en mä pelkää. Uskalsin (vaikka vähän pelottavaa olikin), koska muistin ja pidin koko ajan mielssäni, että jos menee liian pitkälle niin mun ei tarvitse kuin avata silmäni. Ja ettei mikään ole kuitenkaan todellista vaikka kuinka pelottavalta tuntuisikin.
Jossain vaiheessa keksin kysyä Kuolemalta missä se asuu, että näytä mulle. Mutta mitään ei tapahtunut. Sitten pyysin, että no näytä lempipaikka. Ei mitään. Sitten, että no vie minne vaan. Ja se vei. Matkan aikana kysyin monta kertaa missä se asuu tai mikä sen lempipaikka on, mutta koskaan se ei näyttänyt.
Välillä ahdisti tai pelotti, että mitä jos kuolema ottaakin mut mukanaan ihan kokonaan.
Kuolema tuntu kuitenkin jollain tapaa turvalliselta. Ettei se ole mikään menetys tai kauhistus, se on jotenkin päämäärä ja osuu kohdalle kun osuu. Se on rauhallinen ja sitten on turvassa.
Mutta kyllä ne matkat silti ahdisti. Me oltiin kuitenkin Kuoleman omassa maailmassa, jotenkin ihan erissä kuin tässä meidän. Se kuolema oli niin läsnä.
Se avaruus oli kauneinta mitä olen vielä koskaan nähnyt tai kokenut. Aivan sanoinkuvaamatonta.
Ja Kuolemasta vielä pieni täsmennys.
Mä olen aina kokenut Kuoleman ja Viikatemiehen aivan erillisiksi. Niin kuin esim. Rakkaus ja Amor. Amor on hahmo, joka tekee työtä Rakkaudelle, Rakkaus on abstrakti asia. Samoin Viikatemies on hahmo joka tekee työtä Kuolemalle, Kuolema on abstrakti asia. Ja kuitenkin Kuolema ja kuolema ovat eri asioita, kuolema on tapahtuma. Kuolema, kuoleminen, kuolla... Mutta Kuolema. Vaikea selittää. Kuin hahmo mutta kuitenkin täysin abstrakti.