Pussillinen fraktaaleja III: Frakteelien vastaisku

[haureus]

Ja on koittanut illan drinkin aika! Tällä kertaa se sisältää noin ~35mg happotattia ja maukasta appelsiinilimonadia. Varsin maukasta – jos tykkää kuvottavan pahasta kemikaalimehusta! Olisi pitänyt käyttää vettä, noh, ainakin nyt tiedän, että 4-HO-MET:in makua on mahdollista pahentaa entisestään.

Pakkaan nopeasti reppuun vähän lisävaatetta, juomista ja kirjoitusvehkeet. Laitan vaatteita päälle ja suuntaan pihalle, päämääränä tuttu lähimetsä.

Kävelen metsätietä ja kuuntelen musiikkia. 4-HO-MET alkaa pikku hiljaa vaikuttaa, se nousee melko nopeasti. Musiikin välistä kuuluu outoa ääntä. Nyt musiikin välistä kuuluu outoa, voimistuvaa ääntä. Havahdun todellisuuteen, hei joku on tulossa edestäpäin! Traktori? Mitä tehdä? Minne mennä? Jähmetyn paikoilleni. Pikainen ajatusten juoksu: parempi hypätä metsään ja jatkaa matkaa sitä pitkin. Vihollinen edessä! Sivulle vetäydy! Sujahdan vierellä olevaan tiiviiseen ja nuoreen koivupuskaan. Juoksen pois päin tiestä matalana, verkkain askelin. Kurvailen sotilaallisen taktisesti vähän sivummalle ja taaksepäin. Piiloudun pienen kuusen taakse. Traktori pyyhältää ohi.

Jatkan matkaa metsää pitkin. Metsä alkaa heräämään eloon, ajatukset alkavat mennä solmuun. Kuljen pimeää ja masentavan näköistä kuusimetsää pitkin, kunnes eteen tulee kaunis ja vehreä koivumetsä. Katson taakseni. Kuusimetsä vaikuttaa pelottavalta, kuvottavalta. Koivumetsä vaikuttaa nuorelta ja viattomalta. Pitää vertailla noiden kahden erilaisen metsän eroja vielä muutamaan otteeseen. Lopulta vaikuttaa siltä, että ne molemmat – erilaisuudestaan huolimatta – ovat hyvin kauniita, ja kuiskivat minulle jollain metsänhengellä, josta en saa selvää. Metsässä kohtaan ison kannon. Vanha löytöni tulee jälleen vastaan! Suoritan sen kanssa samat manööverit kuin happomatkallakin.

Metsässä pyörimisen jälkeen päädyn metsänreunaan, edessäni on peltoaukea. Lähden ylittämään sitä. Jalkojeni alla on aina kuivaa peltoa, tuntuu kuin kävelisin aavikolla. Katselen aavikkomaihareitani, olenko sotilas Lähi-idän aavikoilla? Mikä ero on minun askeleideni ja sotilaiden askeleilla?

Metsänreuna tulee vastaan. Ei, liian sekaista ja puskaista. Jospa hyppäisin ojan yli ja jatkaisin matkaani toista peltoa pitkin. Tuulee kovaa, tuulen voi aistia ja maistaa - taas. Vedän henkeä syvään ja olen osa tuulta. Pitää pidättää henkeä, sitten puhaltaa ulos hellävaraisesti. Taivutan pieniä puita ojan reunalta ja yritän hypätä ojan yli. Katsoinko juuri tuota pientä kuusta suoraan silmiin?

Jatkan vihreää peltoa pitkin hetken, sitten sujahdan metsään. Hortoilen metsässä hyvään paikkaan isojen kivien luokse. Ihmettelen keskellä metsää olevan, kivisen harjanteen juurella. Tähän olisi hyvä rakentaa talo päälle! Jos rakentaisin tähän talon?

Jossain vaiheessa päätä jatkaa matkaa, ja päädyn metsässä pienen, mutta hyvin kostean ojan varrelle. Istun sen reunalle, aurinko lämmittää puiden välistä lempeästi. Istun tässä auringon lämmössä ja olen. Katselen ympärilleni ja nautin olemisesta. Minä olen olento. Millaista täällä olisi olla? Mitä siltä vaadittaisiin, että voisin elää täällä? Rakentaa katto pään päälle, juuresmaa ja metsästää eläimiä.

Elämä olisi karua. Elämän tulee olla karua. Kuvottavaa, että jotkut elävät kevyesti ja huolimattomasti. Elämän ei tule olla ruusuilla hyppelemistä. Julkkisten ja miljardöörien, hannuhanhien ja roopeankkojen elämässä ei ole mitään kunnioitettavaa. Navy SEAL -kaltaisten armeijoiden erikoisryhmien ihmisissä sen sijaan on. He tietävät, miten raskasta oleminen voi olla. Pitää kokea riittävän väliajoin huomattavaa fyysistä ja henkistä ponnistelua, jotta voi elää rauhassa. Olemisen pitää välillä olla raskasta, jotta eläminen voi olla kevyttä.

Pohdin, jos elämäni olisi juuri tuossa pienen ojan varrella. Millaista olisikaan alkaa elämään täällä, keskellä metsää? Suo, kuokka ja Jussi. Ennen vanhaan pelkkä oleminen oli vaikeata. Pyörin, härvään ja istus ojan reunassa jonkin aikaa sekalaisten ajatusteni kanssa. Happotatti alkaa, taas, iskemään olemassaolon sietämättömän raskaaksi. Se iskee suoraan vyön alle.

Kirjoittelen ylös sekavia ajatuksiani, vielä sekavammiksi lauseiksi:

Muurahainen
käveli
lähistössäni
oliko se
kenties

harhapolulla?

Eksyksissä,
sivupoluilla

emmekö
me kaikki
välillä ole?

emme tiedä
minne meidän
tulisi mennä

mutta jos
se on matka
eikä päämäärä
voimmeko
me silloin
mitenkään olla

harhapolulla?

Olla,
vain olla.
mutta kuinka olla?

Ihan sama
missä tätä vetää
yhtä sekaisin
ne ajatukset
silti on.

mikä vuosi nyt on
en minä vaan
tiedä, ketä
kiinnostaa
nyt vain
ollaan

4 - H O - M E T
Voittoa,
niin sanottua voittoa.
Elämys itsessään
jo suurenmoinen

ajatuksia
ajatuksia noita

ajatuksia noita
sekavia niitä riittää

mutta
mä
vaan

haluaisin

olla

pitäisi vetäytyä
omiin ajatuksiin,
mutta silloinhan
meitä kutsuttaisiin

l a i s k u r e i k s i

Jossain vaiheessa lähden taas liikkeelle. Saavun metsästä tiellä, ja kävelen sitä pitkin. Tien varrella on pieni oja, jossa on vettä. Miksi en voisi hypätä siihen, ja kastella itseäni? Olenko lapsellinen, jos teen sellaista? Äitini on aina kieltänyt minua kastelemasta itseäni. Isäni on aina tiuskinut, ettei pidä leikkiä. Miksi? Miksi ihmeessä? Juuri sen vuoksiko minä olen nyt tällainen, että haluan kastella itseni vain todistaakseni itselleni, että minulla on fyysinen ja henkinen kestävyys siihen, että voin virua metsässä märkänä kylmissäni?

Hypähdän tieltä metsään, ja seurailen eläinten polkuja spontaanisti. Edessä on pieni kostea suon kaltainen alue. Ylitänkö sen ja kastelen itseni? Kierränkö sen ja kulutan aikaa? MENEJO, nopeita päätöksiä. Näkökentässä alkaa muodostumaan fraktaaleja. Metsä alkaa hohkaamaan psykedeelistä usvaa.

Olen sotilas, metsästän vihollista. Kuljen metsässä ja haen sitä, vihollista. Saavutan sen nopeudellani, taidoillani.

Lisää vauhtia.

Olen metsästäjä, metsästän saalista. Mikä ero on nykyaikaisten sotilaiden ja alkuasukkaiden ero? Pohjimmiltaan kyseessä taitaa olla samankaltaista metsästämistä, saalistamista.

Lisää vauhtia. Pitää liikkua nopeampaa.

Lähden juoksuun. Pysähdyn kaivamaan vihkon toiseen käteen ja kynän toiseen. Juokse ympäri metsää painavan repun kanssani ja satunnaisesti yritän kirjoitella joitakin mieleen nousevia asioita ylös. Kaivan repusta vesipulloa. Yritän juoda ja ylittää kaatunutta puuta samaan aikaan: vedet lentävät päälleni ja kaaduin melkein naamalleni. Matka jatkuu, mukava vuorenrinne noustavaksi.

Kuvittelen olevani retkeilijä, vaeltaja. Matkaan raskaan kantamukseni kanssa pitkiä matkoja. Kirjoitan ylös vain tarvittavia ajatuksia, kuten ajatuksia säästä. Ajatuksia on kuitenkin liikaa, ja päädyn pysähtymään vihkoni pariin aivan liian usein:

Ei
ajatuksiani
kaikkia ylös
pitänyt kirjoittaa
muistoja hetkiltä
mun vain tarkoituksenain
ylläpitää oli. Lokikirjaa.

Kuljen uljaiden vuonojen ja korkeiden vuorten keskellä päiväkausia ja elän minimalistisesti. Kuvittelen, että jos saapuisin pienen metsäkaupan kohdalle, keräisin kaikkien katseet. Laskisin rinkkani puoli kuolleen näköisenä, oksentaisin ja sitten alkaisin tekemään punnerruksia, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Päätön juokseminen alkaa uuvuttaa, vauhti alkaa hidastua. Pitää pysähtyä. Oikea kämmenselkä on veressä, kuin päätön kana juoksin oksia katkoen olemista pakoon huomaamatta mitään.

miksi koko ajan
pitää mennä.

kun voisi vain
istua alas ja

olla

Ojassa virtaa vettä. Tajua olevani osa sitä, enkä pääse sitä pakoon. On tehtävä kompromissi:

vesi
mä kestän sitä
mä en piittaa siitä
mä haistatan
sille pitkät
sateina alas
höyrynä ylös
mä kunnioitan
sitä oikeestaan
mä ylitän jokia,
mä kastun
mä jään sen
pariin oleen
asuun
järven rannalle
olen kulkenut ympyrän
harhapolun

olemisen
pakenemista
kunnes se
tulee vastaan.
ei voi vain
mennä

Itkua
kauniita
ajatuksia,
muttei
ratkaisuja.

Kävelen ajatuksissani, päädyn istumaan metsän reunaan. Heitän repun pois, hengähdän. Ajatukset alkavat selkeytymään. Tämä kertainen matka oli niin fyysinen kuin henkinenkin matka, trilogian synkin ja filosofisin osa. Päätän suunnata kotiin, mutta ensin;

nauran päättömälle juoksemiselle,

nauran olemassaolon tuskalle.