LSD, ensimmäinen kerta

[cowboy_dan]

Hei,

tässä illan ratoksi vähän ajatuksiani ensimmäiseltä LSD-matkaltani viime lauantailta.

Kokoonnuimme kahden ystäväni kanssa kaksiolleni puolen päivän aikoihin. Matka tulisi olemaan jokaisen ensimmäinen, aiempaa kokemusta psykedeeleistä ei kenelläkään. Vähän ennen kello kahtatoista asetimme laput kielemme alle. Annostuksena oli puoli lappua per naama hyvälaatuista puhdasta happoa. Kokeneehko ystäväni, jolta hapot hankin suositteli puoliskoa, sanoi riittäävän hyvinkin intensiiviseen kokemukseen.

Olosuhteet olivat mitä parhaimmat: kaunis, kirkas ja kuulas syyspäivä, puut ja pensaat loistivat monissa väreissään ja kaikkialla oli rauhallista. Olimme varustautuneet matkaan appelsiinituoremehun, satsumoiden, omenien, viinirypäleiden ja tumman suklaan kera. Soittolista oli ladattu täyteen psykedeelisiä sointuja 60-luvulta tähän päivään, kitara odotti nurkassa ja pöydällä lojui akryylivärejä, tusseja ja paperia. Nielaistuamme laput noin 10 minuutin imeskelyn jälkeen istuimme pöydän ääreen ja aloimme pelata korttia. Gang Gang Dance pauhasi stereoista ja aurinko väreili ympäri huonetta. Parinkymmenen minuutin kuluttua aloituksesta tunsin olevani vähän hölmistynyt, kaikki nauratti ja kortin peluu tuntui välillä vaikealta. Ajattelimme kuitenkin, että kuvittelemme koko jutun, olihan nauttimisesta vasta vähän aikaa ja annostuskin pienehkö.

Musiikki alkoi kuulostaa selkeämmältä. Jokainen instrumentti erottui selkeästi omana osanaan ja sointukulut kutkuttivat mahanpohjassa. Kaikki oli hauskaa, naureskelimme paljon, kortin peluu muuttui mahdottomaksi. Päätimme käydä tupakalla. Ulkona pensaiden ja puiden värit tuntuivat voimakkaammilta kuin aiemmin. Äärettömän hauskaa, naurua ja naurua. Tulimme sisään ja söimme lautaselliset linssikeittoa. Katselimme valokuvakirjaa ja totesimme yhteyden Kim Jol Ilin ja Kimi Räikkösen kannattajajoukkojen välillä, liput liehuivat kirjassa. Pojat soittelivat kitaraa. Aikaa oli kulunut jotain tunnin ja kahden väliltä. Käynnissä oli selkeä prosessi, joka kiihtyi jatkuvasti. Tuntui, kuin olisin polttanut hyvää kukkaa ilman sumentavaa vaikutusta, asiat avautuivat helposti, sanat ja symbolit assosioituvat hölmöillä tavoilla toisiinsa.

Kävin kusella ja huomasin patterilla kuivumassa olleiden poikani villavaippahousujen väreilevän. Palasin olohuoneeseen, jossa ystäväni tuijottelivat psykedeelistä, kukista, lehdistä ja linnuista koostuvaa yhden seinän peittävää tapettiamme, joka aaltoili puolelta toiselle. Myös maassa makaava räsymatto alkoi aaltoilla. Grateful Dead soi ja naureskelimme innoissamme vanhoille hipeille. Kaikki oli selkeätä. Mietimme, nauttisimmeko jääkaapista vielä neljäsosat lisää per mies. Päädyimme kuitenkin vielä odottelemaan. Sovimme lähtevämme ulos. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut vähän vajaat kolme tuntia. Päädyimme parinkymmen metrin päässä talostamme sijaitsevalle hiekkakentälle. Kentän reunassa oli penkki, vastapäisellä puolella hiekkalaatikko, palloja, isoja puita ja sivulla keinut. Istuimme alas penkille ja poltimme tupakkaa. Kaikki oli äärettömän selkeää, todellisuus avautui edessämme täydellisenä, kirkkaana, armottomana ja kauniina.

Juttelimme lapsuudesta. Yksi oli majanrakentajatyyppi, toinen kiipeili puissa. Minä keinuin, tunsin olevani lapsi jälleen. Aurinko paistoi suoraan kasvoilleni ja keinu vinkui tahdissani. Tunsin, miten aivoni murskautuivat. En pelännyt mitään, rakastin maailmaa, rakastin todellisuutta, rakastin happoa, joka näytti sen minulle kokonaisuudessaan. Ei armoa. Jokainen sana piti asetella tarkasti, kaikki oli herkkää, en halunnut loukata ystäviäni, mutta haluisin kuitenkin olla rehellinen. Katsoimme puita, lehdet näyttivät kuin hidastetuilta, näin jokaisen sykähtelyn, jokaisen sadasosasekunnin, jokaisen värähtelevän hetken. Pilvet valuivat taivaalla, se oli kirkkaampi kuin koskaan aiemmin. Mietin ainetta aivoissamme, sitä miten se murskasi kaiken, sitä miten se auttoi minua näkemään kaiken kuin ensimmäistä kertaa. Ihastelin käsiäni, ihastelin hiekanjyväsiä, ihastelin puita. Kiipesin puuhun, istuin oksalle, olin helvetin korkealla, mutten pelännyt yhtään, jokainen liikkeeni oli tarkkaan kontrolloitu.

Oltuamme ulkona vajaan tunnin lähdimme takaisin sisään. Matkalla ihastelimme varista, se hyppi ympäriinsä, se oli yhtä kaiken kanssa, minä tunsin variksen, se oli ystäväni. Sisään päästyämme ajattelimme katsoa jaksollisen BBC Planet Earthia. Se ei kuitenkaan kiinnostanut, representaatio Uuden Guinean viidakoista tuntui typerältä, kun todellisuus oli suoraan edessäni. Tunsin hapon vaikutuksen voimistuvan. Se näytti minulle koko maailmankaikkeuden sellaisenaan. Seinät huojuivat, mutta vain halutessani niin. Aloin piirtää, toinen ystäväni maalasi, toinen makasi maassa ja nautti sisäisistä kyrpäfraktaaleistaan. Piirsin miehen, annoin käteni liikkua sitä rajoittamatta, miehen pää avautuu oikealla pyöreitä palloja muodostaen. Beatlesin Magical Mystery Tour soi, levy loppuu, Air siirtyy tilalle. Kaikki on kirkasta, miehen vasen puoli muuttuu mustaksi, musta syvenee, ahdistun pahasti. Ymmärrän, että se tulee minusta, tuo musta on minusta, minun pääni kuplii, mutta musta alkaa vallata ajatukseni. Air soi täyttäen huoneen joka nurkan, How Does it Make You Feel?

Yritän kirjoittaa, mutten pysty muodostamaan sanoja. Aivoni tuntuvat murskautuvan. Ne painuvat kasaan, näyttävät minulle sen, mitä minusta on jäljellä, alaston minä haavoittuvana, yritän puhua, mutta kun puhun, sanon vain vääriä asioita. En halua puhua, haluan kohdata itseni. Kohtaan itseni, tunnen oman heikkouteni ja oman vahvuuteni. Olen tiennyt tämän kaiken, mutta siirtänyt sen aina syrjään, nyt happo pakottaa kohtaamaan kaikki ne asiat, joita en ole halunnut aiemmin kohdata. Ymmärrän, ettei ole olemassa mitään muuta voimaa kuin omani, vain minä voin tehdä päätöksiä ja vain minä voin muuttaa asioita. Kukaan ei tule ikinä tekemään mitään puolestani. Muutos on minussa.

Kaikki tuntuu toivottomalta. Olen lamaantunut siitä murskaavasta voimasta, siitä miten olen huijannut itseäni. Tuntuu, kuin kaikki ei olisi vielä ohi. Oloni alkaa kuitenkin välittömästi parantua, nautin taas kaikesta, nautin stereoista tulvivasta musiikista, keskitän katseeni yhteen paikkaan, mieleni on täysin tyhjä ja kirkas, en ajattele mitään, koen jokaisen hetken, jokainen hetki on kuin ikuisuus, nauran ja huudan ihmetyksestä, ystäväni jakavat hämmästyneisyyteni. Tunnen olevani valaistunut, en tarvitse mitään muuta. Katselen viinirypälettä, näen sen kokonaisuudessaan, asetan sen auringon ja minun väliini, suonet kuljettavat vettä ja ravinteita, ne ovat aurinkoa, laitan auringon suuhuni, olen osa suurempaa kokonaisuutta, kaikki vaikuttaa kaikkeen, rakastan aurinkoa, se on jumalani.

Ulkona alkaa pimetä. Boards of Canada soi, kynttilät lepattavat. Makaan lattialla ja katselen kattoa. Se leijailee ympäriinsä. Suljen silmäni ja näen villejä kuvioita, ne ovat kuitenkin mielestäni tylsiä. Matka on yli puolenvälin. Tunnen, että olen käsitellyt ja kokenut kaiken sen, mikä on tällä kertaa tarpeellista, nyt on aika nauttia kaikista hölmöistä ja villeistä asioista, jotka näyttäytyvät ympärilläni. Tämä on palkkio työstäni, kohtaamisestani todellisuuden kanssa. Katosta roikkuu lamppu, jonka kupu on iso kartio. Tuijotan kupua, sen reunat väreilevät villisti. Yllättäen kupu häviää, se sulautuu taustaan. Hyppään pystyyn ja nauran, hahahahahahah, mieleni muodostaa tuon esineen kokoamistani aistiärsykkeistä, jos keskityn voin kytkeä mieleni pois päältä, hulvatonta. Hävitän taas kuvun, tällä kertaa myös itse hehkulampun, ne sulautuvat kattoon, hehkulampun keskellä säihkyy kynttilän muodostama valopiste, se imaisee minut sisään ikuiseen avaruuteen, kunnes liikautan aivojani ja kaikki palautuu ennalleen. Voin tehdä katseellani mitä vain, kunhan vain keskityn, kaikki on täydellistä.

Hämmästelen tätä selkeyttä, todellisuutta, sitä miten voin nähdä kaiken läpi, kokea tämän kaiken, miten voin enää milloinkaan olla niin kuin ennen. Lähdemme ulos, nauramme, katselemme valoja ja varjoja, ne leikkivät, on satanut vettä, ihmiset ovat kännissä. Kaikki on äärettömän typerää. Ihmiset ovat karikatyyreja, ryyppäävät ohi kulkiessaan viinojaan, kävelemme talojen ohi, joku katsoo televisiosta Huumaa, harmittelemme, ettei meillä ole telkkaria.

Loppuillan istuskelemme ja juttelemme. Kaikki on hauskaa, menemme nukkumaan puolen yön aikoihin, ulkona on "syksyn ensimmäinen myrsky".

Pitkä tarina, vaikka sisältääkin vain murto-osan siitä kaikesta, mitä koin. Happo yllätti selkeydellään, sillä miten kaikki oli täysin kirkasta ja uskomattoman herkkää. Kaikin puolin onnistunut matka, odottelen innolla ensi kertaa. Sitä odotellessa yritän olla kadottamatta kosketustani todellisuuteen, katoamatta tähän joka puolelta tunkeutuvaan sumuun, joka estää minua näkemästä ja kokemasta, turruttaa aistini ja vie mennessään.

[gaia]

Erittäin miellyttävää luettavaa!

[flop]

Kiitos kauniista stoorista! Hyvin kirjoitettu ja oon iloinen että sulla oli hyvä trippi.

[Damned]

Äärettömän hienoa tekstiä ja selkeätä ja vaikuttikin vielä hyvältä tripiltä

[Jussi]

Hyvä stoori!

Hyppään pystyyn ja nauran, hahahahahahah, mieleni muodostaa tuon esineen kokoamistani aistiärsykkeistä, jos keskityn voin kytkeä mieleni pois päältä, hulvatonta. Hävitän taas kuvun, tällä kertaa myös itse hehkulampun, ne sulautuvat kattoon, hehkulampun keskellä säihkyy kynttilän muodostama valopiste, se imaisee minut sisään ikuiseen avaruuteen, kunnes liikautan aivojani ja kaikki palautuu ennalleen. Voin tehdä katseellani mitä vain, kunhan vain keskityn, kaikki on täydellistä.

Se vaan lamaannutti sun silmien valoreseptoreiden toimintaa ja anto mielikuvitukselle tilaa. Ei tee hyvää silmille, mut ei mitään hirveän pahaakaan, pieni vaikutus näköön (kokemuksesta).
Ei ihme kun jotkut visuaalit alkaa näkyä vasta kun tuijottaa. Kokeile tuijottaa selvänä pari minuuttia jotain kuviota (silmää ei saa räpsyttää ja sinä tai silmä ei saa liikkua _yhtään_).. ON tullu nähtyä vaikka mitä mörköjä, jotka häviää kun liikutan silmää (ja alkaa venymään yms jos muutan huoneen valaistusta liikuttamatta silmiä tai omaa paikkaani)