Katseeni jäädessä tuijottamaan hetkeksikin, alkaa tapahtua. Kasvit alkavat nyökkäillä, tuulen puhaltaessa niihin eloa, ja saan oudoksuvia katseita heiltä. Onhan se rumaa tuijottaa. Pihlajan versot alkavat KÄHMIMÄÄN toisiaan, ja jo hetkeä myöhemmin luonto puhkeaa täysiin orgioihin. Suu- ja anaaliseksiä, seisaaltaan ja mieskasvilla pornoleffoista tuttu takakeno ja oksa naaraan hiuksilla. Hiljaa soljuvan veden alta pilkahtava kivi muuttuu hetken keskittymisen myötä irstaaksi voyeristihylkeeksi joka lipoo huuliaan hieman sivummalla. Surullinen männyn tarina ikuisesta seisokista jota kukaan ei poista, päättyy iloisesti kun se tripin loppupuolella vaihtaa sukupuoltaan ja silminä toimivat oksankolot saavat iloisen virneen. Vaihdan paikkaa koska en koe voivani aktivoitua täysin penkillä istuen.
Täydellinen paikka löytyy ja asetun istumaan. Ja selälleni. Ja paitakin pois ja ylin nappi auki. Hetken harkitsin jo alasti heittämistä mutta matka läheiselle uimarannalle on turhan lyhyt ja sieltä siis suora näköyhteys. Sukellan syvemmälle ajatuksiini, laitan kehon kuluttamaan mahdollisimman vähän resursseja (X-asento ja täysin mukavasti mullan ja karikkeen päällä) ja sehän vaan toimii. Ruumis alkaa tuntua turhalta, se on niin pienikin verrattuna maaperään. Asettelen päälleni multaa ja lehtiä, koska haluan maatua, olla hyödyksi. Olenhan jo turhan pitkään ottanut, antamatta.
Maailmankaikkeutemme alkaa tuntua suuremman, naispuolisen hengettären rinnalta (tissi), ja tajuan kuinka väärissä mittasuhteissa olen asioita tarkastellut. Kasvualustana rinta tarjoaa elinympäristön ja nyt on minun vuoroni olla kasvualustana muulle elämälle. Muurahaiset purevat reikiä ihooni, mutta se on yhdentekevää, tahdon olla kerrankin epäitsekäs ja sivuuttaa oman hyvinvointini. Ja maatua muhevaksi. Näen muurahaisillakin olevan sosiaalista elämää, kavereita, perheitä, koteja ja kyliä. He tulevat aluksi vain haistelemaan ja tutkiskelemaan minua, että olenko sovelias paikka johon muuttaa. Haluan käyttäytyä mahdollisimman epäuhkaavasti, sillä tunnen vastuuni. Olenhan heille jumala. Kosketukseni tuhoaa koteja, hengitykseni aiheuttaa hirmumyrskyjä, sylkeni hukuttaa. Ajan kuluessa tunnen kuinka jo hämähäkitkin kutovat seittejään minuun ja kasvit kasvavat minusta. Tulee mieleen se satu jossa pikkuihmiset sitovat nukkuvan jättiläisen tjs.
Vaivoin saan laitettua silmilleni pihlajan lehdet, voidakseni nähdä kuin kasvit. Ja mitä minulle paljastuukaan... Tässä sitten vähän töksähtää juoni mutta kestäkää
Lehden kosketus silmässäni saa aikaan violetin valoilmiön pienellä alueella näkökenttääni, ja mitä tarkemmin katson, sitä tarkemmin näen mitä valo merkitsee. Kuolevien ihmisten sielujen kulkue on matkalla autuuteen, sehän se vain on. Oma sieluni lähtee lätkimään kehostani innokkaana kuin pikkupoika houkutuksien edessä. Siellä ei ole vain herkkuja viinaa ja naisia, siellä on sielun orgasmi, täyttymys. Sata prosenttia oloa. Aina ja iänkaikkisesti. En ole varma näkeekö sieluni vain "free tour"-tyyppisen katsauksen violetista, vai meneekö pummilla aidan yli mutta on hellyyttävää kuinka se tulee nöyränä takaisin jouduttuaan käännytetyksi. Vatsanväänteet jatkuvat (en ole siis todellakaan herkkävatsainen ja en oksenna mielelläni, vain pakon edessä ja kun se tulee luonnollisesti) ja horisontissa häämöttävä oksennus alkaa tuntua tavoittelemisen arvoiselta täyttymykseltä, puhdistautumiselta, vaihtoehtoiselta sielun orgasmilta. Mutta en oksenna koko tripin aikana, ja nyt, päivää myöhemmin ymmärrän täysin miksi en. Itsekkäin lähtökohdin, omaa etua tavoitellen, en ole ansainnut oksentaa.
Käsite sielunvaellus aukenee minulle nyt. Kehoja tulee kuin muotteja, kaikki yhtä viallisia, joku vain päättänyt, että jokin vika onkin positiivinen ominaisuus ja näinollen luonut maailman täyteen halveksuntaa ja surua. Mutta jokaista kehoa ohjaa sielu, joka matkaa sielujen virrassa/joessa, ja on jokaisen oma asia kuinka kehonsa sisustaa. Tekeekö olostaan kotoisan, keskittyykö kehon nautintoa tuottavien ominaisuuksien hyödyntämiseen vai yrittääkö löytää itsensä. Löytää itsensä, koska ympäröivä maailma on täynnä lohdukkeita siihen tuskaan joka syntyy, kun ei ymmärrä miten ja miksi olemme täällä. Päihteiden väärinkäyttö tästä suurinpana avunhuutona. TV, alkoholi, kulttuuri, musiikki, kaikki samaa huijausta. Kaikki ystäväni ovat läsnä koko tripin ajan, sielujen virrassa. Alan pystyä kuvittelemaan maailmaa muiden silmin. Ymmärrän, että kaikki teot mitä tehdään ovat suoraan liitettävissä sen sielun orgasmin tavoitteluun, tai sen tavoittamattomuuden käsittelyyn. Asiat tapahtuvat sitten kun niiden on aika tapahtua, ei ennemmin eikä myöhemmin. Kun ei odota mitään, niin saattaa olla se hetki. On vielä hieman sekavaa ja ristiriitaista, että onko autuus selviö kun kuolee, vai millä meriiteillä sen ansaitsee. Elämän aikana (aika jonka kulkuvälineenä toimiva ruumiimme kestää) sen kuitenkin voi saavuttaa, löytämällä oman paikkansa, jossa tuntee olonsa onnelliseksi. Vanhemmat ihmiset ehkä kotimökkinsä pöydän ääressä, vastapaistetun leivän tuoksun tullessa nenään, joku ehkä uransa huipulla, joku ei koskaan.
Kuuntelemieni kappaleiden lyriikat sopivat tarinaan hämmästyttävän tarkasti. Surullisten sävelten saattelemana alkaa violetti hiipua. Mp3-soittimeni rupeaa pätkimään. Otan siitä patterit pois ja asetan takaisin, ja pääsenkin vielä hetkeksi nauttimaan. Tajuan, että tarvitsen sitä saadakseni yhteyden. Mutta iloa ei kestä kauaa, halvat patterit irtisanovat sopimuksen. Alan tuntea kehoni taas, enkä haluaisi. Olenhan nähnyt jotain merkityksellistä. Harkitsen kaikkia mahdollisia keinoja päästäkseni takaisin, itsemurha yksi niistä (kuulostaa vakavalta mutta tosiaankin vain ajattelin sitä, toteutus ei käväissyt mielessänikään koska ymmärsin sen olevan itsekkäistä teoista itsekkäin). Rupean itkemään vuolaasti, tartun epätoivoisesti nurmikkoon (Äiti Maan hiuksiin), mutta turhaan, on tullut hyvästien aika. Matkalla tapaamani ystävät vilkuttavat minulle sympaattisesti, jossain määrin lohdullisesti, sillä tapaamme vielä. Ohikulkijoiden silmissä näyttäisin tässä kohtaa todella vakavalta, maata takoen, multaisena, kyynelehtivänä. Mutta ei voisi vähempää kiinnostaa mahdollisten ohikulkijoiden ajatukset.
Matka sielujen maailmassa on ollut yhtä noidankehää. Jossain vaiheessa tunsin oloni vanhaksi sieluksi, ja opetin nulikoita miten asioiden laita oikeasti on, mutta tämän jälkeen huomasin itse alkavani kehän alusta, ikään kuin rangaistuksena ylimielisyydestäni. Enhän voisi näin lyhyessä ajassa ymmärtää yhtään mitään. Lesson learned. Virheitä tulee tehtyä, mutta aina tulee uusia mahdollisuuksia korjata virheensä. Olo ei todellakaan ole selvä, mutta tajuan, että olen nähnyt tarpeeksi yhdelle kerralle. Rannasta kaikuu megafonin äänet ja alan vainistamaan, että olenkohan nukkunut vuorokausia (on ollut pari vähäunista yötä takana ja matkan aikana olen ollut unenkaltaisessa tilassa, kuola valuen [tavallaan tiesin, että voisin missä vaiheessa tahansa ryhdistäytyä ja piristyä mutta menin niin syvälle kuin pystyin]) ja perääni on soitettu etsintäpartiot. Kerään kamppeeni ja siistin hieman itseäni ja lähden horjuen, mutta päättäväisesti kävelemään kotia kohti. Päättelen auringosta, kellon olevan jotain yhdeksän paikkeilla. Olo on todella puhdistunut, kuin olisin kokenut jotain mitä kaikki muut ovat kokeneet ennen minua, ja olisin nyt samalla tasolle kuin he. Kuin neitsyyden menetys tai peruskoulun päättyminen yms. Hymyilyttää nähdä vastaantulevia ihmisiä, ikään kuin minusta paistaisi kokemani läpi ja he ajattelisivat, että "jahas nytkö vasta oli sinun aikasi".
Saavun kotiin ja huomaan maanneeni n. viisi tuntia auringossa
Kello on kymmentä vaille kahdeksan ja olen myöhässä salkkareilta joille lupasin ilmestyä takaisin matkaltani. Myöhemmin illalla juuri ennen nukkumaan käymistä, saan kuulla olevani "liian kujaisa" ja jään sohvalle kelailemaan. Kelailemaan kuinka vääristynyt käsitys minulla on ollut itsestäni. Jossain vaiheessa olen lipunut ääripäästä toiseen, tullut itse siksi mitä olen halveksunut. Suhtaudun liikaa kaikkeen huumorilla, ja muistelen oudoksuvia katseita joita olen saanut ja kuitannut ne "hauskanpitoahan tämä vain on"-tyyliin. Olen aiheuttanut muille huolta ja harmia keskittyessäni omaan hyvinvointiini. Ylimielisesti luullut olevani muita askeleen edellä, aikuisempi ja kokeneempi kuin he. Nyt näen asiat kristallinkirkkaina, vaikka seinät sulavatkin ympäriltäni. Olen ollut kaikkea muuta kuin mitä olen luullut olevani. Ymmärrys pistää egooni reiän joka pihisten tyhjenee ja palauttaa minut maan pinnalle. Matkalta mielessäni pyöri ajatus "ajatusnauhurista" jonka avulla olisin samantien kirjailija. Rupean taas vollottamaan :D koska en saa sanotuksi mitä ajattelen ja tunnen. Paniikissa mietin keinoja tyhjentää pääni, ja hylkään aluksi ajatuksen paperille kirjoittamisesta typeränä. Mutta annan sille mahdollisuuden.Vuodatan kaiken mieleen tulevan paperille, ja vaihdan tietokoneelle musteen suttaantuessa liikaa. Olo on paha mutta tiedän sen helpottuvan. Herätän ihmisen jonka haluan lukevan mietteeni, odottamatta lohdutusta. Kerrankin epäitsekäs. Puhumme asiat selviksi ja ymmärrämme toisiamme nyt paremmin. Minä ymmärrän olleeni vastuuton ja itsekäs, mutta nyt aion korjata kaiken. Matka kesti n. kahdeksan tuntia, mutta sen opetukset eliniän. Nyt ei tee mieli myrkyttää aivoja millään substanssilla, eikä arvostella ketään. Vain ymmärtää. Suonissani virtaa sellaista elämänhalua, jota en ole koskaan tuntenut. Rauhaa ja rakkautta.
Kaiken kaikkiaan mykistävä kokemus. Kaikkea mitä olen psykedeeleiltä koskaan voinut toivoa.
