Eläimiä ja kunnallispolitiikkaa

[Swampthing]

Helvetin hyvä aamiainen kauniissa hippikämpässä. Kotiin stadista, uskomattoman hyvä olo. Edeltävänä päivänä tapaaminen noin miljoonan ihmisen kanssa, mukaanlukien rakastetun ja hänen toisen rakastettunsa, ei mustasukkaisia fiiliksiä, vain hauskaa kahvittelua. Tervehdin bussikuskia ja päivittelen ihan vilpittömästi kaunista päivää. Pitkä puhelu Oululaisen hipin kanssa. Täydellisen päivän aiheuttama euforia on, pysyy ja vahvistuu. Kauppaan, mukaan helvetin kallista tuoremehua ja soijarouhetta sekä mausteita. Kotiin, ruokatavarat paikoilleen, pientä siivousta. Keskustelua kissojen kanssa, koira lenkille ja kapseli 2C-E:tä naamaan.

Nautin hetken kämpän tyhjyydestä ja rauhasta, pelaan Deus Exiä ja keskustelen eläinten kanssa. Jossain vaiheessa alan ravaamaan ympäri kämppää, energisenä ja jotenkin vakaasti omassa kehossa kiinni. Makaan oudosti hengästyneenä olohuoneen lattialla ja tuijottelen kattoa, päästellen yleisiä nautintoääniä. Heitän housut pois ja asettelen itseäni hankaliin asentoihin (kutsuvat tätä kai joogaksi): venytykset tuntuvat uskomattoman euforisilt, ja ääntelen yksikseni kuin parhaankin seksiaktin aikana.

Olen alkanut hiljalleen palautella mieleeni pianonsoiton perusteita. Istuudun soittimen äärelle soittamaan läpi vastikään kehittelemäni biisin teemaa. Olen euforisten sointujen ympäröimänä, ja mitä paremmin soitan, sitä paremmalta tuntuu. Onnistun tosin myös hakkaamaan joitain sointuja niin paljon, että sormiin sattuu.

Koira tahtoo uudestaan ulos, niin minäkin. Jalat ohjaavat ties minne kunnes tajuan, että voisin vihdoinkin käydä lapsuuteni kerrostalualueella tripillä. Päätän, että voisihan tässä jatkaa päivän liikunnallista linjaa samalla, ja hölkkään koiran kanssa kohti uneliasta vantaalaislähiötä. Matkallani pohdin, miten oikeastaan viihdyn: olen usein ainakin uskotellut itselleni olevani yksin viihtyvä ihminen, mutta todellisuudessa en ole viimeiseen kolmeen-kuuteen vuoteen ollut ollenkaan yksin, toisin kuin skidimpänä. Yksin ollessa ajatukset virtaavat jotenkin soljuvammin (kuten esimerkiksi juuri nyt!), mutta nykyään aika joka ennen vietettiin yksin kuluu koneella, jolloin olen lähes automaattisesti yhteydessä kymmeniin ihmisiin. Tällä hetkellä tämä todellinen yksinäisyys (koira ei ole kovin kummoista juttuseuraa) tuntuu hämmentävältä, tutulta mutta oudolta, en tiedä onko se mukavaa vai epämukavaa. Tuttua se ainakin on, ja siihen liittyy jotenkin nostalginen olo.

Ihmettelen seutua. Takaisin elämään ry:n nettikahvila, jonka flaikussa mainitaan kahvilan olevan päihteetön, opastusta tarjoava nettikahvila aikuisille. Näkyisi olevan n. 10 vuotta wanhaa softaa ja hardista käytössä. Aivan vieressä on nimetön maahanmuuttajakahvila, jossa tyypit voivat kerääntyä yhteen rauhassa, ilman pelkoa. Baareja ja kebaberioita. Entisen ala-asteen tilalla on nykyään ihmeellinen "monitoimitalo". Kerrostalot ja pihapiiri on samaa masentavaa harmautta kuin ennenkin, liukumäet on roudattu pois. Jäljellä on enää suhteellisen tylsää kalliota siellä täällä sekä loiva mäki, josta ennen laskettiin pulkalla. Kaikki on pysähtynyttä, tämä paikka on unelias sanan kaikissa merkityksissä. Ainoa lapsuuteni ajoista uusimattomana säilynyt pihapiirin leikkiväline on pieni, kahden viisivuotiaan istuttava leikkimökki. Ahtaudun sinne istumaan koiran kanssa pohtimaan tämän paikan herättämiä nostalgisia, mutta tunnetasolla kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia tuntemuksia. (Tässä leikkimökissä muuten näyttelin joskus pippeliäni isommille pojille ja tytöille jotka niin pyysivät, minusta se oli lähinnä tosi hupaisaa, nauroin mukana. Äitini raahasi minut paikalta pois vihaisena ja valisti, ettei noin saa tehdä.)

Poistun parkkipaikan kautta. Parkkipaikkaa reunustavaan ruusupusikkoon mahtui joskus miljoona agenttiseikkailua ja salareittiä. Jumalauta että olen ollut pieni. Tuohon puuhun kiivetessä jalkani jäi jumiin kymmeniä kertoja ja tuntemattomat muiden lasten vanhemmat auttoivat minut irti. Noilla kallioilla käytiin, kun piti tehdä jotain vanhemmilta salaa. Hajotettiin vanhoja telkkareita ja pudotettiin tavaraa ihmisten niskaan ja poltettiin pari Raamattua. Myöhemmin siitä tuli yläastelaisten dokausmesta, en koskaan kuulunut niin koviin porukoihin että olisin käynyt siellä perjantai-iltaisin.

Kävelen hylätyn näköisen rakennuksen ohi. Olen kävellyt tästä kymmeniä kertoja. "Tiesminkäkadun toimintakeskus" - mikä vitun toimintakeskus, mitä siellä tapahtuu? Miksi siinä on tuollainen portti? Minkä takia jotkut valot paistavat mutta paikka on ihan tyhjillään? Mitä tapahtuu?

Kysyn jonkun matkan päässä seisovalta ylipainoiselta, röökiä polttavalta, keski-ikäiseltä naiselta asiasta. Ei tietoa hänelläkään, tietää vain että ihmisiä menee sisään ja ulos. Ihmettelen muitakin ympärillä olevia rakennuksia: hoitolaitoksia, palvelutaloja, vanhusten vuokrarakennuksia. Mitä tuollakin tapahtuu? Koko paikka tuntuu niin hiljaiselta, kuolleelta.
"Tää on tällaista väliseutua. Täällä asuu hiljaisia, harmaita ihmisiä joilla ei ole niin paljon merkitystä. Helsinki on ihan toista seutua", totean. "Sähän puhut järkeä, fiksuin täällä tapaamani tyyppi", toteaa nainen. Kerron tekeväni kierrosta lapsuudenmaisemissani, ja pohdiskelen ääneen. "Ala-asteella omaan maailmaan kuului koulun piha ja koti, yläasteella meininki laajeni. Lukioon tultuani oon alkanut seikkailla ympäri Suomea, kohta ympäri maailmaa - ja oikeesti, tää kuulostaa hullulta, mutta nythän jostain kuulennoistakin ollaan tekemässä turistikamaa!" "Joo, mäkin oon kuullut tosta!" innostuu nainen. "Ja niin", jatkan, "mulle avautuu ihan käsittämättömät mahdollisuudet, mä voin mennä ihan minne vaan ja laajentaa mun näkemyksiäni jokaseen mahdolliseen suuntaan tosi helposti, tää on kaikki niin suurta ja valtavaa, ja silti mä en tiedä edes mitä tapahtuu näissä rakennuksissa sadan metrin päässä mun kotoa". "Joo, sinä puhut kuule ihan täyttä asiaa. Mä äänestän sua jos johonkin vaalitouhuihin rupeat."

Osittain seikkailuni pohjalta ryhdyn pohtimaan informaatioteknologian kehitystä ja muutoksia. Tuntuu, että vapautuminen puskee läpi, mutta isot voimat käyvät yhä vahvasti vastaan. Youtube on vastikään estänyt minua katsomasta tiettyjä musavideoita: ne näkyvät vain tietyissä maissa, joihin Suomi ei kuulu. Videot näkyvät siis luultavasti vain jenkeille, koska on ostettu oikeus näyttää jenkkiartistien videoita siellä mutta ei välttämättä missään muualla. Informaatio saavuttaa yhä vain Oikeat Ihmiset, ne joilla on massia. Asioita koitetaan estää tapahtumasta liian nopeasti, ei haluta antaa tiedon tulvia sisään kaikkialle, vaan virtaa pyritään kontrolloimaan niin paljon kuin voidaan. Tuntuu, että tavallaan samaa ilmiötä näkyy vantaalaislähiössä, jossa kävin: merkityksettömiä, köyhiä ihmisiä, maahanmuuttajia kahviloissa, joiden ikkunat on vuorattu umpeen roskapusseilla. Ikivanhaa softaa nettikahviloissa, ei tietoa suuresta maailmasta.

Palattuani kotiin koitan tsiikailla, josko niitä paljon puhuttuja visuaaleja olisi olemassa. Tuloksia tuntuu irtoavan vasta, kun himmennän kaikki valot ja tuijottelen peiliin. Kauhuleffafriikauttelen itseäni, mikä on ihan viihdyttävää. Peilin edessä angstailen ihan valot päällä omaa ulkonäköäni, kunnes tajuan uudestaan jo tänään aamulla päähäni tulleen kelan: jokainen peili jokaisessa eri talossa näyttää minut aina hiukan erilaisena. Kunhan pysyn jonkinlaisessa kunnossa ja olen tyytyväinen naamaani suurimman osan aikaa, voi kaiken tämän stressailun unohtaa. Stressaan ihan liikaa, angstailen turhasta, huolehdin. Huolehdin varmaan viisikymppisenä, että "mihin mun elämä meni". Nyt vittu ryhdistäydyt! Kaikki on hyvin. Prioriteetteja kehiin: et ole syönyt mitään sitten sen aamiaisen, ja kello on seitsemän illalla. Safkaa naamaan.

Laitan Redramaa soimaan ja alan kokkaamaan vegaanista pastakastiketta raivolla. Levyn ensimmäisen biisin nostalginen alakulttuurifiilis saa minut kuitenkin itkemään ihan vitun hysteerisenä. Kaikki ahdistus siitä kulttuurillisesta, ajatusmaailmallisesta, filosofisesta, kielellisestä ja ymmärryksellisestä muurista minun ja tavallisten ihmisten välillä. Alakulttuuriangsti. Yo-kirjoitukset. Rakastettu pitää mua jonain hulluna joka syö deelejä ja harrastaa jotain helvetin mystiikkaa. Pitää itkeä, en ole itkenyt pitkään aikaan. Purskahtelen hysteerisiin itkunaurukohtauksiin milloin missäkin vaiheessa. Tämä on jo absurdia! On niin mahtavaa olla täällä, musiikki on niin mahtavaa, on niin mahtavaa itkeä ja silti niin moni asia on niin perseestä.

Rauhoitun ja tajuan monen näistäkin asioista ratkeavan tai olevan merkityksettömiä. Teen safkaa, tarkastan porukoiden pyytämän ohjelman tv:stä - se joku rillipää voittaa sen muotisuunnittelukisan. Syön ruokaani massiivisen nautinnon saattelemana, pupillit yhä lautasina, kun perheeni saapuu risteilyltään. Koitan vältellä katsekontaktia ja liian monimutkaisia lauseita, ei ongelmia. Avaan tietokoneen ensimmäistä kertaa tänään ja tasaannun.

Olen taas vähän tasapainoisempi.

On hienoa palata kehoonsa. Tuntui, että varsin käytännönläheiset tekemiseni ja ajatukseni olivat kovassa ristiriidassa muutamia viikkoja sitten tapahtuneen sienitrippini kosmisiin keloihin, mutta totesin, ettei näin ole, sillä pyrin tuolloinkin saamaan ajatukseni nimenomaan käytännöllistettävään muotoon ja onnistuin mielestäni aika hyvin. Tuntuu, että psykehippien, tai ainakin joidenkin psykehippien, pitää hetkeksi seisahtua aloilleen, hengittää, ja oikeasti käytännöllistyä. Perusasiat ja maallisten asioiden tuntemus.

Ehkä vähän sekavaa.

[mauseri]

helkkarin hyvin kirjoitettu ja muutenkin todella viihdyttävä stoori. mauser kiittää.. varsinkin kun pitäisi saada lähiaikoina testiin tota 2c-e:tä

[chibbo]

Hyvä stoori. Kuulosti mukavalta matkalta :) Jatka vaan kirjoittelua, kokemuksiasi on ilo lukea. Suunnittelin juuri hiljattain kaverin kanssa vastaavanlaista lenkkiä erääseen kotipaikkakuntani maisemamestaan seuraavalla 2c-e matkalla.

[Swampthing]

Hyvä stoori. Kuulosti mukavalta matkalta Jatka vaan kirjoittelua, kokemuksiasi on ilo lukea.

Kokonaisuutena en kyllä varsinaisesti sanoisi "mukavaksi". Onhan nuo euforiset hetketkin siistejä, mutta ne on nimenomaan sitä psykedeelistä epämukavaa euforiaa. Rauhoittava paniikki. Kokonaisuutena tuosta jäi enemmän mieleen kotiseutujen kuolemisen ja merkityksettömien ihmisten aiheuttama pieni melankolisuus ja hysteerinen itku. Mulla on hapoissakin aina jotenkin tosi fyysisesti rasittunut, jännittynyt, kuollut ja uudestisyntyvä olo. Mutta kiitos.

[chibbo]

Taisi tuo tarina laittaa itseni nostalgisoimaan niin, että luulinkin sitten letkeän mielialan jonka sain muistoistani olleen samankaltainen kuin sinulla

[Swampthing]

Taisi tuo tarina laittaa itseni nostalgisoimaan niin, että luulinkin sitten letkeän mielialan jonka sain muistoistani olleen samankaltainen kuin sinulla

On se letkeäkin. Nää tunteet on hämmentäviä.

Ei tuo kokemus epämukavakaan ollut.

Kyl te tiedätte.

[Dexma]

Hieno kun jotkut osaa kirjoittaa sanoiksi trippejään ja kelojaan. Erittäin mukavaa luettavaa...

[Aukikco]

Todella mahtavaa tekstiä, ei vain trippistoorina vaan ikään kuin novellinakin. Kirjotat tosi maittavasti, tekee mieli ryystää paljon sitä juomaa jota neuronis suoltavat.

Tästä tulee musta tosi hyvin esille se, kuinka sisäisesti ristiriitaisia tripit saattavat olla. Kaikkea on tarjolla. Vois varmaan itekin kirjottaa lähiaikoina jotain.

[mauseri]

Hieno kun jotkut osaa kirjoittaa sanoiksi trippejään ja kelojaan. Erittäin mukavaa luettavaa...

pitäs itsekin kokeilla joskus, et tulisko siitä mitään.. vai pelkkää sekavaa paskaa.. vois vaikka yrittää kirjottaa tosta huasca matkasta.. oli se vaan jotain uskomattoman hienoa ja opettavaa.

[Asidyyli]

Todella mahtavaa tekstiä, ei vain trippistoorina vaan ikään kuin novellinakin.

Samaa mieltä aukickon kanssa