On hyvä tämä happo

[Kelvoton]

Tervehdys kaikille! Väijyttyäni Holvin varjoissa määrittelemättömän, mutta pitkän - kuukausia, vähintään, ehkä vuoden - ajanjakson, koin lopultakin nyt olevan hyvä hetki ja itseni riittävänä jaksavaiseksi astuakseni esiin ja liittyäkseni itsekin keskusteluihin. Tämä raportti kuvaa erästä syksyistä päivää, jona tuhosin elämäni ensimmäisen happolapun. Samaisesta päivästä on jo Vaultissa raportti toisen mukana olleen kirjoittamana, mutta tämä on minun näkökulmani.

Ruma, valkoinen paperinpala oli lojunut pakastimen perukoilla pitsalaatikkoon survottuna jo useamman kuukauden ajan, mutta muun muassa päälle puskevien ylioppilaskirjoitusten takia en ollut ehtinyt tutustua siihen aikaisemmin. Huhu kertoi lapulla olleen ihka aitoa LSD:tä, ja seurattuani aiemmin tälläkin matkalla mukana olleen toverini trippailua olin valmis uskomaan sen. Aluksi olin suhtautunut väitteeseen hieman epäileväisesti, sillä epämääräinen muutamilla rusehtavilla kemikaalitäplillä koristeltu lappu ei juuri muistuttanut niitä taideteoksia, joita netin galleriat ovat pullollaan.

Äkkiseltään hyppäykseni happoon saattaisi tietysti kuulostaa melko rajulta - tätä ennen olin yhteiskuntakelpoisempien päihteiden lisäksi ainoastaan käyttänyt muutamia kertoja kannabista. Happo oli siis oleva ensikosketukseni psykedeeleihin, mikä oli tavallaan siistiä: sillähän ne hipitkin aikoinaan aloitteli.

Yhteiskuntakelvoton matkatoverini Vanha Happopää sekä hänen Selväjärkisenä pysytellyt tyttöystävänsä saapuivat kämpille iltapäivällä, ja puoli kolmen maissa leikkelimme molemmille laput, skoolasimme ja tyrkkäsimme kielen alle. Sitten odoteltiin.

Joskus muinoin aikaisemmin olimme Vanhan Happopään kanssa Super Paper Mariota takoessamme todenneet pelin hillittömän psykedeeliseksi elämykseksi jo ihan normaaleilla aivokemioilla ja miettineet, miltä mokoma mahtaisi tuntua hapoissa. Niinpä odottelinkin vaikutusten alkua katsellen, kun pieni kaksiulotteinen putkimies metsästi ruudulla Puhdasta Sydäntä aina välillä kolmanteen ulottuvuuteen flipaten. Pikkuhiljaa happo alkoi toimia, suupielet vääntyivät kestovirneeseen, lihakset kramppailivat ja leuat ryhtyivät riuhtomaan itseään. Kun Puhdas Sydän oli löytynyt ja asetettu suureen valkoiseen pilariin, päätimme lopettaa pelailun ja siirtyä musiikin pariin. Vertailu osoitti sakin isoimpien pupillien löytyvän Selväjärkiseltä - hupaisaa sinänsä.

Musiikkipuolesta vastaava Vanha Happopää oli varannut matkaan muun muassa Ozric Tentaclesia. Läppärin soittaessa psykedeliaa repeilimme pöydällä intialaista jumalhahmoa imitoivalle Selväjärkiselle sekä omille maneereillemme. "Sä teet kaiken aina tosi suurieleisesti." "Aijaa, no nyt mä istun normaalisti tosi suurieleisesti." Lisää repeilyä.

Sinänsä olisimme voineet helposti istua loppupäivän siinä naureskelemassa, eikä se olisi silti ollut mitenkään huono. Jotenkin kuitenkin koin, että tästä pitäisi koettaa saada jotain vähän muuta irti, jotain vähän epätavallisempaa.

Seuraavaksi suksinkin hämärän olohuoneen sohvalle makaamaan. Siellä touhu alkoi mennä psykedeeliseksi näkökentässä välkkyvien täplien lähtiessä liikkumaan musiikin tahtiin - tai hetken kuluttua pikemminkin minä niiden keskellä. Tunsin tavallaan irtautuvani ruumiistani, tai ainakin pitäväni sen olemassaoloa melko toissijaisena havaintojeni koostuessa pääasiassa väreistä ja musiikista. Olo oli hieman kuin katsellessa demoskenetuotosta Assemblyillä, mutta loppujen lopuksi suoranaiset visuaalit jäivät vähäisiksi: enemmänkin huomasin muodostuvan valtavasti tavallista selkeämpiä ja yksityiskohtaisempia mielikuvia.

Silloin tällöin jostain muualta kantautuva kolahdus, tuolin narahdus tai muu ääni tunkeutui tajuntaani ja yritti kiskoa pois vihreäpurppuraisesta happotunnelista. Se tuntui epämiellyttävältä, ikään kuin joku yrittäisi köyttää mukavasti pitkin galakseja hajaantunutta mieltäni väkipakolla turhan ahtaan pääni sisään. Sitten jonkun kynä tipahti lattialle räsähtäen, kappale vaihtui ja ihmiset alkoivat puhua. Nousin istumaan ja tiivistyin taas oman kroppani sisään.

"Mä oon ollut erittäin vahvasti täällä kyllä", Vanha Happopää vastasi kysymykseen, jota en enää muista.
"Aijaa, mä ehkä en."

Happomaailmassa haahuillessa pään läpi rummutti jatkuvasti läjäpäin ajatuksia, joista oli kuitenkin vaikea saada kiinni tai ainakaan jälkeenpäin kirjoittaa mitään selkeää. Muistan miettineenikin, että tätä on hemmetin vaikea eritellä myöhemmin, sillä happomaailma tuntui aika lailla omalta todellisuudeltaan. Sohvalla lojuessani pääsin varmaankin lähimmäksi sitä "yhtä universumin kanssa"-tunnetta, josta aina puhutaan - vaikka pidemmällekin olisi varmaan ollut varaa mennä. Käsitys paikasta, jossa fyysisesti sijaitsin, horjui niin ikään aika lailla: välillä huone tuntui olevan täynnä ihmisiä, välillä se tuntui kutistuvan ja välillä kasvavan. Hetkellisesti sohvalla lojuessa tuli vastaan myös aavistuksen ahdistavan tuntoisia ajatuksia, jotka tuntuivat liittyvän vain jonkinlaiseen abstraktiin pimeään, mutta onnistuin karistamaan ne. Toisaalta nekin saattaisivat olla kiintoisia tutkailtavia joskus tulevaisuudessa.

Päätimme sitten lähteä koko porukka ulos. Kovasti sanovat, ettei moista kannattaisi tehdä ensitripillä, mutta rohkenisin näin jälkeenpäin olla eri mieltä: puolen tunnin kävelylenkillä tulee harvoin vastaan niin paljon kiintoisia asioita. Heti ovesta ulos astuessani hämmästyin täydellisesti ympäröivän maailman hillittömän valtavan massiivisesta suuruudesta - yksistään maankamaralla oli hillittömästi yksittäisiä asioita havaittavaksi, ja sen yläpuolella oli vielä taivaskin. Valtavasti avaraa, avaruutta. Kuulostipa hölmöltä, mutta hällä väliä.

Puusta putoili lehtiä, koin suunnatonta tarvetta yrittää poimia niitä. Niin yliluonnollisia voimia happo ei kuitenkaan antanut, että olisin pystynyt moiseen urotekoon. Sitten niitä tulikin jo sadoittain. Happopää taas syöksähti johonkin ja makasi hetken kuluttua nurmikolla ruohokimppu kourassaan.
"Kas, löysit siis turpeen!"'

Jatkoimme kävelyä hiekkatieta pitkin kunnes tulimme maantien laitaan. Tässä vaiheessa mittasuhteet alkoivat toden teolla sekoilla päässäni - käsitin kyllä juuri kävelemämme matkan olleen vain muutamia satoja metrejä, mutta tien toisella puolella oleva pelto tuntui suunnattomalta, kymmenien kilometrien niityltä, vaikka toisaalta olinkin täysin tietoinen sen todellisesta koosta.

"Pitäisköhän meidän lähteä tonne?"
Jalat tekivät päätöksen ensin, ajatus tuli vasta sitten perässä. Intuitio saisi ottaa vallan kyselemättä useamminkin. Kuljimme polviin asti ulottuvassa vihreässä ruohikossa kohti ruskaista metsää, mutta tiellemme tuli oja, jota lähdimme kiertämään. Tulimme pienelle, yhden hengen levyiselle polulle, jolle Selväjärkinen istahti. Happopää oli ovela: "Tää on sellanen paikka jossa sä videopelissä estäisit mua kulkemasta, mutta mä voinkin OIKEASTI KIERTÄÅ SUT!"

Minusta Selväjärkinen näytti hahmolta, jolle olisi pitänyt puhua. Sellaiselta, joka kysyy arvoituksen ja päästää etenemään saatuaan oikean vastauksen, totesimme; tai suurelta gurulta, joka johdattaa uusia matkalaisia.

"Harmi vaan että sä et oo Ann Shulgin." Lampaat kulkivat edellä, paimenta ei tarvittu johdattamaan. Ajatus taisi iskeytyä meidän kaikkien kolmen tajuntaan yhtä aikaa, mutta joku puki sen sanoiksi ennen minua:

Me tehtiin Jeesus tarpeettomaksi!

Vaikka pelto, jolla kuljimme, oli kuin valtava Keski-Maan nurmikenttä, sen läpi kulkeminen luonnistui sekunneissa. Hetkittäisesti se ylitti käsityskykyni, mutta päädyimme kuin päädyimmekin metsän laitaan. Olin etukäteen harmitellut, etten ehtinyt tehdä tätä kesällä, mutta turhaan. Sää, luonto, värit, kaikki olivat täydellisiä. Nyt oltiin vihreässä maailmassa, hetken käveltyämme laskeuduimme mäkeä pitkin ruskeaan maailmaan.

"Joo, mäkin olisin käyttänyt tästä nimeä 'maailma'."
"Se tulee varmaan videopeleistä."

Tulimme aukiolle, josta näkyi koko VALTAVAN SUUNNATTOMAN HILLITTÖMÄN ISO maailma ja Keski-Maan nummi. Istuin kivelle katselemaan sitä, havainnointi oli mieletöntä. Tunsin itseni haltiaksi joka tähysi kaukaisuuteen ja laski ratsumiesten lukumäärää. Tosin minun ratsumieheni olivat tiellä kulkevia autoja ja katselin niiden melkein irronneita pölykapseleita. Oikeastaan missään tässä ei ollut mitään erityistä, mutta silti se kaikki tuntui valtavan hienolta ja siistiltä. Pasilassa ne sanovat aina: "Ei ole hyvä tämä." Tämäpä oli. Nyt se sitten löytyi, jumalauta.

On hyvä tämä.

Siinä istuessani Selväjärkinen huomautti, että pureskelin maasta napatun kasvin multaista juurta. Ojensin sen Happopäälle, joka päätti työntää objektin nenäänsä.

"Tuntuuko susta että sä oisit taantunut just kahdeksantoista vuotta?"
Puhuimme vähän aikaa eri asiasta, mutta lopulta pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen siitä, että olimme hyvässä mielessä taantuneet takaisin oraaliseen vaiheeseen. Toveri yritti kuvata sitä kehityksen vektorilla, joka oli suunnattu paluusuuntaan. Minä mietin, voiko vektoria kulkea taaksepäin. Ajattelu ei tuntunut muutenkaan turhan selkeältä ja järkevien lauseiden muodostaminen tuotti ajoittain ongelmia.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt maisemakuvausta, mutta silloin se tuntui tavalistakin absurdimmalta touhulta. Ei sitä kaikkea millään voi saada tallennettua kuvaan - eikä todellakaan ainakaan tekstiin. Jatkoimme matkaa, kävimme katsastamassa läheisen maisemamökin ja taivalsimme pellon poikki takaisin. Kun kumpu, jonka olin kuvitellut olevan valtava, osoittautuikin pieneksi ruohomättääksi, hämmennyin taas.

Harhailun jälkeen palauduimme lopulta takaisin asunnolle juomaan teetä. Musiikki vaihtui hiphopiksi ja aktiviteetti toistemme ilmeiden matkimiseen. Yksi hieno ominaisuus, joka psykedeeleillä tuntuu olevan, on niiden tarjoama kyky nauraa ulos kovaa omille maneereille ja käyttäytymistavoille. Matkatoverin "happoilme", jota olin aiemmin kummastellut, osoittautuikin helpoksi matkittavaksi - leuat tuntuvat vääntyvän hapoissa siihen ihan luonnostaan kun vain avaa suunsa.

Vaihtuva musiikki kuvasi tunteita, joita päädyimme esittämään berliininmunkin avulla. Huumori oli hämmentävän alkukantaista, toisaalta nerokasta ja osuvaa - berliininmunkin saattoi syödä pateettisesti uhoten, kuten Happopää teki; tai sen saattoi tuhota masentuneesti, surullisesti, itkien, kuten minä tein. Itse asiassa tuntemuksia ei juurikaan edes tarvinnut esittää, sillä yksinkertaisesti päätös surullisen mummon esittämisestä sai olon hetkellisesti voimakkaasti tuntumaan surulliselta mummolta. Ehkä pitäisi jaksaa näytellä enemmän.

Jonkin ajan kuluttua, muutamien puheluiden ja hetken musiikin kuuntelun jälkeen päätimme lähteä Helsinkiin, aikomuksena suunnata squatille kuuntelemaan sikurimusiikkia. Bussiin hyppäämisen aikoihin oli lapun nautiskelusta kulunut reilut seitsemän tuntia, ja pupillit olivat yhä lautasina, mutta varsinainen psykedelia alkoi olla ohitse. Mainostetusta kahdestatoista tunnista jäätiin siis hieman, varmaan kevyen annostuksen vuoksi, mutten kokenut tulleeni huijatuksi. Bussin takapenkillä istui osuvasti eräs samassa koulussa opiskeleva puolituttu juomassa tyttöystävänsä kanssa salmaria. Peilaillessani pupillejani ikkunasta äkkäsin, että tyypille tuskin saattoi jäädä epäselväksi, mistä oli kyse, mutta pidin asiaa lähinnä sangen huvittavana.

Squat-reissu jäi lyhyeksi, sillä järeä sisäänpääsymaksu yllätti. Lopulta palasimme asunnolle puolenyön jälkeen. Ne tapahtumat eivät ole enää merkityksellisiä, sillä jäljellä oli enää pieni stimuloiva vaikutus. Olin tosin Toverini viimekertaisten kertomusten takia varautunut siihen, että tuntemukset nukkmaan mennessä voisivat olla vielä hämmentävän voimakkaita, joten on sikäli hyvä, että kaksikko ei mennyt vielä yöksi kotiinsa. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä pienen vääntyilyn ja rummuttavat ajatukset pois lukien olo oli erinomainen.

Kaiken psykedeeleistä lukemani jälkeen minulla on tavallaan olo, että matkoilta pitäisi aina "tuoda jotain tuliaisina". Kai tässä raportissa on mainittukin jotain sellaisia asioita, mutta ennen kaikkea reissu oli yksinkertaisesti hieno kokemus sellaisenaan ja erittäin positiivisen tuntuinen ensikosketus psykedeeleihin. En sinänsä odottanutkaan universumin vielä paljastavan kaikkia suuria salaisuuksiaan, enkä edes kokevani hurjia visuaalisia elämyksiä. Toisaalta olin yrittänyt varautua ainakin siihen, että joitain negatiivisia ja pelottaviakin asioita saattaisi kävellä vastaan, mutta ne enimmäkseen loistivat vain poissaolollaan. Lyhyesti sanottuna elämys oli siis melko upea. Palaamme astioille jahka lisää kerrottavaa kertyy.

[Ahab]

Hyvä oli lukeä tämä toisestakin näkökulmasta. Toivoisi että voisi useamminkin lukea samat tilanteet eri ihmisten kokemina.
Mitä muuten on sikurimusiikki?

[Swampthing]

Hyvä teksti, hienoa hienoa että vihdoin avaat kokemusmaailmaasi muille.

Rupesin tän aikana hetken kelaamaan että "pitänee joskus tripata yksin...tuon tyypin kanssa...eiku häh"

Hyvä oli lukeä tämä toisestakin näkökulmasta. Toivoisi että voisi useamminkin lukea samat tilanteet eri ihmisten kokemina.
Mitä muuten on sikurimusiikki?

Saattaa olla tästä kyse, mutta en kyllä muista ollenkaan. Muistikuva siitä että siellä Rajasaaressa oli tarkoitus olla jotai brassitouhuja.

[Dexma]

Me tehtiin Jeesus tarpeettomaksi!

Halusin vain quottaa tuon... Näin se tapahtuu

[Kelvoton]

Hyvä oli lukeä tämä toisestakin näkökulmasta. Toivoisi että voisi useamminkin lukea samat tilanteet eri ihmisten kokemina.
Mitä muuten on sikurimusiikki?

Rajasaaressa oli siis tapahtuma, jossa esitettiin latinalaisen amerikan maista tulevaa ja sen henkistä musiikkia. Tuolla taidettiin tarkoittaa vain, että siellä oli porukka soittamassa panhuiluja. Sikurihan lienee siku-panhuiluja soittava ryhmä, mielellään varmaan sen tahtiin tanssahtelevakin.

[Uke]

Ovela kirjotustyyli imo. Aika kiva stoori Tykkäsin tosta kirjotustyylistä ja omaperäisistäkin sanoista / lauseista.

[Aukikco]

Itse asiassa tuntemuksia ei juurikaan edes tarvinnut esittää, sillä yksinkertaisesti päätös surullisen mummon esittämisestä sai olon hetkellisesti voimakkaasti tuntumaan surulliselta mummolta. Ehkä pitäisi jaksaa näytellä enemmän.

Näinhän se toimii - ks. mm. http://www.tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3415 ja http://www.tiede.fi/kysyasiantuntijalta ... =5243&k=19 -- tiivistettynä, ilmeet ja asennot vaikuttavat suoraan koettuihin tuntemuksiin.

Käytännössä siis esimerkiksi hämmästynyt ilme lisää hämmästyneisyyden tunnetta ja hymy lisää ilosuuden tunnetta. Tästä syntyy myös jänniä palautesilmukoita - omia tunnetilojansa voi ohjata yllättävillä tavoilla.

Hienosti kirjotettu ja elämöity trippistoori, ja eihän sitä tosiaan aina tarvii saada kosmisia oivalluksia, muunkinlaiset kokemuset laajentavat kyllä elämän spektriä :)

[Kelvoton]

Ovela kirjotustyyli imo. Aika kiva stoori Tykkäsin tosta kirjotustyylistä ja omaperäisistäkin sanoista / lauseista.

Thänks!

Käytännössä siis esimerkiksi hämmästynyt ilme lisää hämmästyneisyyden tunnetta ja hymy lisää ilosuuden tunnetta. Tästä syntyy myös jänniä palautesilmukoita - omia tunnetilojansa voi ohjata yllättävillä tavoilla.

Jeah, näinhän se menee, ja happo tosiaan tuntui tehostavan tuota rankasti. Joskus vietettiin - samalla porukalla muuten - hillittömän hauskaa muutama vartti siten, että keskusteltiin kielet ulkona. Ei se nyt oikeasti niiiin huvittavalta kuulostanut tai läppäkään ollut kummoista, mutta aivot kai tulkitsi että "suu on auki, nyt on kai ha-hauskaa!" Ja sitten repeiltiin.

Hienosti kirjotettu ja elämöity trippistoori, ja eihän sitä tosiaan aina tarvii saada kosmisia oivalluksia, muunkinlaiset kokemuset laajentavat kyllä elämän spektriä

Kiitosta. "Kosmiset oivallukset" kuvaavatkin jotain kliseilyä, minkä vastaan kävelemistä pelkkien kemikaalien voimalla en oikeastaan pidä kovin todennäköisenä.

[Aukikco]

Kiitosta. "Kosmiset oivallukset" kuvaavatkin jotain kliseilyä, minkä vastaan kävelemistä pelkkien kemikaalien voimalla en oikeastaan pidä kovin todennäköisenä.

Ne ovat "kliseitä", koska niitä tapahtuu niin paljon.

Oikeastaan asioista tekee kliseitä lähinnä mielikuvitukseton ilmaisu - kaikki asiathan ovat kliseitä. Haaste on löytää luovia tapoja ilmaista niitä.

Ja itselle perusasioiden oiavaltaminen taas on, klise tai ei, kuitenkin täysin olennaista riippumatta sen ottamista sanamuodoista.