Fantastinen / Kammottava psykedeelineitsyyden menetys

[Horisontti]

Ensimmäinen selvä psykoaktiivisen aineen aiheuttama selkeä ("käsinkosketeltava") kognitiivisten ja sensoristen prosessien muutos rysähti tajuntaani kun viime viikonloppuna olin polttanut pilveä, sekoitettuna damianaan.

Ennen tätä olin käyttänyt lähinnä kofeiinia yms. ja pilveä kerran aiemmin, mutta sillä ei ollut vaikutusta, mikä todennäköisesti johtui väärästä hengitystavasta, liian pienestä annoksesta sekä ylenpalttisesta itsetarkkailusta, jota onneksi/valitettavasti harjoitan arkielämässä väsymättä. Kännissä en ole ollut kertaakaan ja tupakkaa olen polttanut vain muutaman kerran elämässäni.

Hengittäessäni sisään sätkästä ja parin luotettavan ystäväni neuvoessa, mitä on suositeltavaa tehdä tarkkailin jonkin aikaa itseäni enkä havainnut muutosta, joten vedin vielä yhden henkäyksen todella syvälle keuhkoihini ja annoin sen imeytyä itseeni. Osapuilleen kymmenen minuutin kuluttua tästä koin kasvolihasteni rentoutuvan, itse asiassa suoraan veltostuvan. Tuntuu kuin vipu, joka kontrolloi kasvolihasteni kireyttä (pidän yllä jatkuvasti tietynlaista dynamiikkaa kasvolihaksissani, imagokysymys) olisi vedetty ja jumitettu sitten täydelle pakitusvaihteelle. Tuntui siltä, kuin kasvolihakseni olisivat yrittäneet löystyä löysemmäksi kuin on fyysisesti mahdollista ja tämä aiheutti eritysesti poskien ja otsan alueella tunnetta, kuin kasvoni olisivat jatkuvasti valumassa maahan. Analysoidessani tätä tilannetta muille ja itselleni tajusin, kuinka alitajuisilla menetelmillä haluan ylläpitää tiettyä kuvaa itsestäni myös fyysisellä tasolla. Muut ilmaisivat minun näyttävän yleisolemukseltani jotenkin rennommalta mutta oma olotilani oli aavistuksen häiriintynyt.

Tästä noin 5-10 minuutin kuluttua tunsin muuttuneiden aistivaikutusten rysähtävän arvaamattomasti ja lähes välittömästi tajuntaani. Oli kuin veri olisi karannut päästäni silloin kun nousee sängystä liian nopeasti. Tunsin voimakasta huimausta mutta kaikista voimakkain muutos tuntui tapahtuvan näköhavainnoissani. Olin vuosia sitten alkanut tekemään ei-huume-orientoitunutta itsetutkiskelua ja päätynyt pohtimaan visuaalisuuden, näkökyvyn ja erityisesti näkökentän olemusta. Toisinaan ahdistuin, kun tuntui että liian paljon analysoituani kuva maailmasta tuntui olevan supistuvan Game Boyn ruudun kokoiseen tilaan, joka on vain "zoomattu" näkökenttäni kokoiseksi.

Nyt kuitenkin oma "psykovisuaalinen" resoluutioni lähti kasvamaan toiseen suuntaan. 640 x 480 muuttuikin yhtäkkiä 1280 x 1024. Silmieni tarkennuskyky ei pystynyt näkemään lähelle ja kaikki mihin kohdistin katseeni, oli todella tarkkaa mutta kontrastina kaikki sen ulkopuolelle jäävä tuntui paitsi visuaalisesti, myös kognitiivisesti sumealta: Keskittymiskykyni pystyi tarkentumaan vain yhteen asiaan ja kaikki ulkopuolinen tuntui merkityksettömältä taustahälyltä.

Ahdistavimpiin piirteisiin kokemuksessani kuului (lievän huimauksen ja pahoinvoinnin) lisäksi hallitsemattomuus ja avuttomuudentunne: Vaikka puhuin ystävieni mukaan ihan yhtä huolitellusti ja perusteellisesti kuin aina ennenkin, sanat tulivat suustani omituisella latenssilla. Sama liittyi raajojeni liikuttamiseen. Tietoisen komennon ja kehon toiminnan väli ei tuntunut saumattomalta, vaan katkeilevalta ja häiriintyneeltä.

Kiinnostava (ja omalla tavallaan ahdistava) kokemus oli myös se, että erilaatuiset aistihavaintoni olivat toisiinsa nähden niin sanotusti out-of-sync. Tästä selkein esimerkki oli maku- ja tuntoaistiärsykkeiden ajallinen eroavaisuus: Olin saanut joltain ystävälliseltä sielulta suklaata, mutta kun keskityin maistelemaan sitä, tunsin kieleni liikkeet suussani (eristyisen korostuneina ja karkeantuntuisina johtuen kuivumisesta, jonka savu ja suklaa yhdessä aiheuttivat), mutta kun kieleni osui suussani olevaan suklaaseen, havainnoin suklaan maun jälkiviiveellä. Tämä "aistienvälinen yhteistyökyvykkyys" sai kieleni tuntumaan turtuneelta, erilliseltä ulokkeelta suussani, samalla tavoin kuin paleltuneet varpaat pitkän laskettelun jälkeen. Kyse ei ollut kuitenkaan aistien turtumisesta, vaan kahden aistin välisestä "vaihe-erosta".

Sensorisen puolen muutokset aiheuttivat minulle paniikkikohtausta muistuttavan tilan, mutta kahden luotettavan ystäväni läsnäolo tyynnytti oloani. Olin ensin toiselle heistä vihainen, koska hän julisti jatkuvasti sitä, kuinka kokemuksestani "tulee vain ottaa kaikki irti" ja "antaa sen kasvattaa" yms. Vaikka nämä väitteet olivatkin optimistisen järkeviä, ne eivät sillä hetkellä turvanneet oloani, sillä en kokenut, että hän olisi täysin sisäistänyt sitä, kuinka peloissani olin. Kuitenkin hänen siirtyessä kuvaamaan erilaisia järjellistäviä tekijöitä ja vakuuttamaan sitä, että minulle ei voi käydä mitään pahaa, aloin tuntemaan oloni jo turvallisemmaksi. Sosiaalisesti tunsin olevani erittäin voimakkaasti eristynyt. Päässäni pyöri valtava määrä ajatuksia, joita vain purkasin valtavalla puheripulilla itsestäni ulos. Verbaalinen analyysini oli tilanteesta jatkuvasti äärimmäisen perinpohjainen ja tarkka.

Alle puolessa välissä kokemukseni kestoa havaitsin, että työmuistini on heikentynyt huomattavasti. Ajatusten muodostaminen oli nopeaa, vaivatonta ja muutamaan otteeseen ylitsevuotavaa, mutta niiden rakentava siirtäminen sanoin toiselle ihmiselle oli erittäin vaikeaa johtuen siitä, että saatoin lauseen puolivälissä unohtaa, mitä olin sanomassa, ellen keskittynyt sanomaani äärimmäisen tarkasti. Kuitenkin pystyin eriyttämään tämän metakognitiivisen havainnon itsestäni samalla tavoin kuin Mementossa kestomuistinsa menettänyt päähenkilö tatuoi tärkeimmät osat kehoonsa, jotta muistaisi ne. Samalla tavoin kuin hän ymmärsi oman tilansa, minä pystyin vaivattomasti pitämään päässäni koko tapahtuman ajan, että työmuistini on hetkelliseti rampautunut. Se sai kokemuksen vaikuttamaan vähemmän hämmentävältä, vaikken aina muistanutkaan, mitä minun oikeastaan piti edes sanoa.

Psyykkinen tilani aaltoili kokemuksen ajan laidasta laitaan, mutta mitä pidemmälle se eteni, sitä turvallisemmaksi oloni kasvoi. Pystyin halutessani keskittymään niin, että näin kaiken tarkkana. Kun ajallisesti katsoen kokemukseni pituus oli edennyt n. 65 % prosenttiin kokonaisajasta, huomasin kadulla kävellessäni saavani hetken aikaa selkeän ja kristallinkirkkaan olotilan takaisin, mutta "vajosin" nopeasti takaisin tavallista automatisoidumpaan ja sekä tunteiden että intuition kannalta keskeisempään olotilaan.

Kävellessäni huomasin somaattisten käskyjeni ja fyysisen kehoni välillä viiveen, jota voisin verrata jokin aika sitten intuitiivisesti kantapään kautta oppineeseen marionetin käyttöön: Kun vedät narusta, nukke tekee mitä käsket, mutta siinä on viive. Niksi on antautua nukelle ja antaa sen viedä mukanaan, tehden vain välttämättömimmän manipulaation nukkea "hallitseviin" voimiin ja tilanteiden voimasuhteisiin. Tuntui kuin "energiakehoni" (en käytä vertausta koska uskoisin energiakehon kaltaisiin pseudotieteellisiin käsitteisiin, vaan koska vertaus on tässä kohtaa suhteellisen osuva) vetäisi narusta, ja "ainekehoni" reagoisi siihen viiveellä ja epätarkkuudella.

Muutamaan otteeseen menetin ajan ja paikan tajun. En kuitenkaan rajusti tai dissosioivasti. Suuntavaistoni ja avaruudellinen hahmotuskykyni olivat huomattavasti heikentyneet ja saapuessani tuttuihin paikkoihin (seurasin ystäviäni ja pidin ainakin yhtä heistä jatkuvasti kiinni hihasta), oivalsin joka kerta: "ai me ollaan nyt tässä!", ihan kuin loogiset konstruktioni ja sisäiset mallini aika-avaruudesta olisivat menettäneet merkityksensä.

Parhaimpiin puoliin kokemuksestani kuului uskallus heittäytyä johonkin tunnetilaan ja intuitiivinen sisäistäminen siitä, että mitä vähemmän yrittää kontrolloida tilannetta, sitä enemmän valtaa tilanteeseen ja itseensä voi löytää.

Oivalsin myös useita asioita, joita voisin kutsua ilman sen kummempaa siekailua (tai konnotaatiota) psykedelia-kliseiksi: Näistä yksi on se, että pystyin alitajuisesti havaitsemaan kaksi toisensa poissulkevaa tilannetta samanaikaisesti, kuin ne olisivat vain todellisuuden erivahvuisia kerroksia ja vahvin näistä kerroksista on se todellisuus, johon "lukittaudun" manipuloimalla sitä tahdonvaraisilla liikkeilläni. Tämä saattaa olla aavistuksen epäselvästi ilmaistu, joten lienee parasta että kerron kokemuksessani esilletulleen esimerkin tällaisesta "toisensa poissulkevien havaintojen päällekkäisyydestä": Kadulla kävellessä voi olla kärjistetysti sanoen kaksi mahdollisuutta ottaa askel: Joko niin, että astuu "tavallisen" askeleen, jossa nostaa jalkansa siirtääkseen sitä (ja samalla kehoaan) eteenpäin tai niin että ottaa muuten edellämainitun askeleen, mutta puolessavälissä liikerataa antaa jalkateränsä koskettaa / tömäyttää maata. Vielä kärryillä? :D Bear with me.

Vaikka on muitakin tapoja ottaa fyysinen askel, pitäydyn näissä kahdessa tavassa, johtuen sekä (suhteellisesta) selkeydestä että siitä, että kokemukseni pyöri nimenomaan tämän vastakkainasettelun ympärillä. Noniin, nyt saa riittää tämä pohjustava äärianalysointi, mennään itse kokemuksen kuvailemiseen:

Vaikka otin "normaalin askeleen", tunsin jollain alitajuisella tasolla joka askeleella eräänlaisen todella etäisen (mutta silti riittävän havaittavan) aavehavainnon siitä, kuinka joka kerta olisin ottanut aikaisemmin mainitsemani "puolilaahaavan" askeleen. Tämä johti luonnollisesti siihen, että rupesin miettimään, voiko laajentamalla tajuntaansa kvanttiutua useammalle rinnakkaistodellisuuden tasolle samanaikaisesti. Psykedeliaklisee, mutta (vai pitäisikö käyttää partikkelia "ja"?) avartava ja toimiva sellainen :)

Tuon illan myötä / sen aikana olen myös oppinut ystävältäni oivaltavampia tapoja nk. "metaohjelmointiin", esimerkiksi sen, kuinka pystyy tuottamaan itselleen haluamansa tunnetilan ex nihilo, vetämällä kasvonsa asianmukaiseen ilmeeseen ja luomalla eräänlaisen "tunne-feedbackin". Opin myös tarkkailemaan "kvanttiutumiskokemuksen" kautta jotain tilannetta/asiaa/havaintoa/tapahtumaa kahdesta näennäisesti toisensa poissulkevasta näkökulmasta, esim. tieteellisen analyyttinen ja ihan vitun järjetön. Aamulla esimerkiksi tuijotimme todella ufon musiikin kontekstissa ulkona heiluvaa puuta, tehostimme kokemustamme vielä metaohjelmoimalla itseämme hämmästyneillä/kummastuneilla ilmeillä.

Kokemus oli erittäin intensiivinen kaltaiselleni ihmiselle, jonka ainoat kokemukset radikaalisti muuttuneista psykologisista prosesseista rajoittuvat taiteeseen, sosiaalisiin kokemuksiin, uniin ja unihalvauksiin. En missään vaiheessa kokemusta tuntenut selkeää euforiaa tai hyvänolontunnetta. Kokemuksen kokonaisluonne oli psyykkisesti ja fyysisesti rankka, mutta myös älyllisesti ja filosofisesti kasvattava.

[frapathea]

TL;DR

[bol]

Nyt kuitenkin oma "psykovisuaalinen" resoluutioni lähti kasvamaan toiseen suuntaan. 640 x 480 muuttuikin yhtäkkiä 1280 x 1024.

Itse tiedän sanantarkkaan, mitä tarkoitat. Itselle on käynyt vain kerran noin kannabiksen alaisena ja silloin oli aika tuhti sahti hyvää kukintoa. Hauskinta noissa sinun resoluutioissa on se, että itse huomasin myös näköni muuttuneen TÄYSIN samoihin resoluutioihin kun sinä.

Hyvin kuvailtu tarina. Tervetuloa.

[Swampthing]

TL;DR

Sä oot tylsä.

Mut tää oli hyvä. Raskas teksti, mutta selkeästi tuli opittua. Oli hauskaa oli myös Itse Paikan Päällä ja nähdä vierestä tämä.

[Ahab]

Tulee mieleen omat ensimmäiset kerrat kun marihuana alkoi toimia. On se hienoa
Hurjimpia juttuja oli kun vatsalihakset alkoivat ominpäin menemään sillähetkellä soivan sähkökitarasoolon mukana. Eikä minulla pahemmin edes ole vatsalihaksia. WTF

[tropic]

Se oli todellakin hienoa aikaa kun löysi kannabiksen. Siis se oli kyllä todella mielenkiintoista. Tuntui kuin olisi maailma auennut ihan uudella tavalla ja sativaista yrttiä se oli, niin kylläpä se oli eufoorista ja kaunista

[Dexma]

Tämä on just se, mitä tapahtuu kun neitsyys menetetään... Ei mutta veikkaisin sulla olevan ihan hyvät lähtökohdat tähän hommaan joten ota iisisti ja flow oon...

[Aukikco]

~~~