Peilikeskustelu ja muut 60-luvun kliseet

[Swampthing]

Kyl te tiätte sen tunteen. Lauantai, kaverin kämppä, merkityksellisen tuntuinen päivä. "Eka kerta happoo." Tämä ei ole oikein mitenkään sellainen tilanne, jota oli suunniteltu. Minun piti syödä sieniä ("ku ei kestä nii kauaa"), kotonani ("täytyy olla 195% turvallinen ympäristö"), eikä alkuperäisenä ideana ollut myöskään aloittaa vasta seitsemän aikaan illalla.

Onneksi tajusin jo viikko sitten, että olen suunnitellut, pohtinut, pelännyt ja varotoimenpiteillyt aivan liikaa, aivan turhaan. Tämä ei toimi niin. Nauroimme kumppanin kanssa ajatukselle "huonosta tripistä" pari päivää aiemmin. Mikä huono trippi? Käsiteltäviä asioitahan tässä yritetäänkin tuoda pintaan. Kaikki on asennoitumisesta kiinni. Tuntuu, että olen kasvanut niitten yleisimpien "psykedeelisten kriisien" ohi sinä aikana kun olen vain lukenut psykedeeleistä ja pohtinut niitä. Kai.

Minä en tarvitse lautasellisia erilaisia hyytelöitä, pussillista appelsiineja, pinoa elokuvia, glowstickejä, valtavaa tyynykasaa, suitsukkeita tai mitään muutakaan fancy-schmancya. Minulla on keho, vihko, ystävä, elämänkumppani, ajatuksia ja happoa. Pelko tuntuu epärealistiselta ja liika varustautuminen tarpeettomalta. Nyt alkaa.

I Se tylsä aloitus, jonka suurin osa ihmisistä skippaa

Lappu on tajuttoman ruma, eikä edes oikeaa imupaperia. Harmittelen päässäni sitä, miten kauniit fraktaalilaput ovat kuolevaa perinnettä tässä maailmassa. Lappu kielen alla on epämukavaa. Päähän iskee typerä pelko. Kirjoitan käteeni "kaikki menee hyvin" -muistutuksen.

Tylsää. Lähden ulos kävelemään ja tuijottelemaan asioita, ja otan portilla hengaavan ruman maahispatsaan jonkinlaiseksi mielikuvalliseksi oppaaksi. Tulen takaisin, kirjoitan, lähden uudestaan ulos, palaan. Eestaaseestaas.

Istahdan alas kuuntelemaan Hallucinogenia. Tanssijalka vipattaa. Se Söpömpi trippivahti tulee rapsuttamaan leuan alta ja vääntelehdin kuin kissa, rapsuttaminen tuntuu hämmentävän hyvältä? Paikan isäntä kyselee perus "tuntuuko vielä missään" -juttuja. Ahdistuilen ja painun kuistille istumaan tuolissa. Pohdin ilmamassojen liikkeitä (oletettavasti koska Ahab puhui niistä joskus) ja tarkkailen kaukaisuudessa heiluvia puita. Syksyinen, valoisa ilta. Olo on epämukava. Silmät kiinni, silmät auki, vääntelehtimistä, asettautumista. Koitan kirjoittaa vihkoon jotain "Illan suuria kysymyksiä" -otsikon alle, mutta tulos on vain massiivinen "PÄÄSTÄ IRTI" keskellä sivua.

Fyysinen olo on kutkuttava. Jännitystä kaikkialla, pieneen pahoinvointiin asti. Trippivahdit naureskelevat keittiössä ja totean heille lähteväni taas hetkeksi kävelemään, ei tarvitse tulla seuraamaan, en ole sekaisin. Lähden kävelemään mäkeä ylöspäin kohti outoa semi-landemaisemaa. Fyysinen olo on rutkasti parempi kun pysyn liikkeessä. Alan täysin spontaanisti räppäämään ulkoa erästä biisiä, jota kuuntelin innoissani 14-vuotiaana. Kehitän myös päässäni massiivisin soundein rullaavan breikkibiitin, jonka päällä soi raspinen one-lineri "yeah, I've been on acid for about a year now". Nauran ja lähden takaisin alas, missä koen hauskan momentin tienvarsipeilin kanssa: omalla logiikallani minun pitäisi aivan ehdottomasti näkyä pian peilin yläkulmasta, jossa on mäki, mutta yllätys-yllätys, peili heijastaakin vain naamani alapuoleltaan.

II Alkaa tapahtua

Saavun takaisin kaverin kämppään ja nauran. Laitan Weird Alia soimaan, tanssin ja nauran lisää. Pyörin kantapäilläni. Piirrän kaksi epämudostunutta soikiomaista härpäkettä, joista lopulta muodostuu Disney-henkinen etsivähiirihahmo. Istun sohvalla ja nauran kaverini tekemälle psykeleivälle, jolla on naama (ei mitään visuaalia, vaan viinirypäleistä ja kinkusta muodostettu naama). Tanssin, syön viinirypäleitä ja kiristelen hampaitani, olen kuin pahinkin essovirnistelijä. Söpömpi Trippivahti alkaa kutittaa minua, jumaliste. Väännyn ja vääntyilen.

"Ehkä tämän takia ihmiset pitävät tätä suurena henkisenä työkaluna: kun pääsee yli kaikesta tensiosta ja hihittelystä, tietää, että keskittymiskyky on jo niin hyvä, että kykenee mihin vain."

Pääsen vihdoin käsiksi illan Suuriin Kysymyksiin (olin kirjoittanut listan ylös). Tuntuu, että en edes jaksa pohtia näitä kovin pitkään, kaikki on ilmiselvää. Kyllä, olen ehkä jollain tasolla ylpistynyt, mutta hyvin vähäisesti. Asiaa tarkkaillaan. Kyllä, olen ehkä ollut vähän epäreilu Söpömpää Trippivahtia kohtaan, kelaa nyt miten kiva se on nytkin. Sano mitä haluut. Pohdin filosofista jumiutumistani, johon ratkaisu on ilmiselvästi "eteenpäin". Tarvitan Robert Anton Wilson -henkistä kaikkiskeptisyyttä.

Hallucinogen ei enää tarjoa niin hyvää tanssialustaa, mutta on pakko liikkua, on pakko tehdä jotain. Vaadin Söpömmän Trippivahdin mukaani edellämainitulle landemaisema-mäelle, opetuslapseksi ja tekemään muistiinpanoja. Lennän portaat alas ja hypin hiekkaisen pihan läpi. Koitan keskittyä, pysyä rauhallisena ja välttää nauramasta jatkuvasti - mutta nauru tulee kuitenkin, tajuan sen olevan jotain, joka on pyrkinyt ulos ihan kamalan pitkään. Milloin olen oikeasti viimeksi nauranut näin paljon?

Kävely pelloille sujuu nopeasti. Koitan keskittyä sen verran, että saisin asiani selitettyä muistiinpanoja tekevälle trippivahdille ilman, että ääneni tai kehoni lähtisi kauheasti vääntymään. Ei onnistu. Saan palautettua jäykän normaalitilan muutamaksi sekunniksi, mutta sitten alkavat huulet, äänihuulet, leuka, kädet ja jalat sanoutua irti jäykkyydestä. Puhun shösshöttävällä profeettaäänellä.

Kävelen mutaisen pellon läpi, kengät kastuvat, heitän ne pois. Märkä maa tuntuu hyvältä jalkoja vasten. Menen pellon toiseen päähän kuselle ja löydän sieltä majarakennelman. Olen pellon ja tämän pienen metsikön kuningas. Totean, että maassa makaava jäkäläinen karahka on hyvä tyyppi ja otan sen mukaani. Palaan vahdin luokse tielle ja heittäydyn makaamaan kovaa maata vasten. Olo on hengästyttävän hyvä ja uusiutunut, jännite vain jatkuu.

Paluumatkalla laitan silmät kiinni ja pidän vahtia kädestä mantraten ja huitoen toisella kädellä äskettäin löytynyttä hyviskarahkaa. Sateenkaarinen käärmemäinen muodostelma saapuu silmieni eteen. Tuttu teema, jossa on mustaa ja sateenkaarenkirjavia kuvioita palaa silmäluomieni taakse, olen nähnyt joskus samankaltaisia kuvioita seksin jälkeen. Tällä kertaa ne ovat vahvempia ja selkeämpiä. Musta puu, värikkäitä tähtiä. Olen Jimi Hendrix puun alla. Otsapantoja ja sinisten linssian läpi tarkkailtua hippielämää. Tunnen hengellisen yhteyden kaikkiin 60-luvun hippeihin. "Moi teille."

Kämpillä Isäntä on päätynyt pelaamaan Super Mario Galaxya. Seuraan peliä ja syön viinirypäleitä, mutta fyysinen oloni käy tavallista vääntyneemmäksi. Nauran jatkuvasti. Juoksen huoneesta pois ja palaan takaisin useita kertoja hokien "ei, tää ei nyt ole hyvä". Nimeän huoneen lopulta repeilyzoneksi, koska en saa siellä ajatuksiani mitenkään kasaan, nauran vain typerästi ja kaikenlisäksi pelin jatkuvasti vääntyvät ja vaihtelevat kuvakulmat ja painovoimakentät saavat minutkin vääntymään, ei tunnu hyvältä.

III Meitsitys

Isännän faija saapuu paikalle. Uskomattomalla Matrix-keskittymisellä saan pidettyä itseni "normaalina", tervehdin vain ja koitan olla katsomatta peliä tai muodostamatta liian hankalia lauseita. Tyyppi lähtee lähes samantien pois, ja painun talon alakertaan.

Peili! Kokovartalopeili. Tämä on kliseisin happojuttu koskaan. Ihmettelen tilannetta, totean kuvastukselleni: "Ei hitto, tässä sitä lopultakin ollaan." Koen takauman siitä, kun joskus 10-vuotiaana tuijotin yksin peilikuvaani, keskustelin itseni kanssa filosofisia ja koin jonkinlaisen egokuoleman. Tajuan häkeltyneenä, ettei se 10-vuotias Minä ole mennyt vielä minnekään. Moikkaan tätä nuorempaa Minääni, kerron tämänhetkisestä elämästäni ja siitä miten tähän on päädytty. Astun vähän taaemmas ja esittelen fyysisen itseni, miltä näytän tällä hetkellä. "Kato nyt, aika komee meistä tuli." Tanssin vanhalle minälleni. Tuntuu, että olen saanut hurjasti jotakin takaisin. Kuin en olisi viime aikoina ollut ollenkaan Minäni, jotain ihan muuta, vaatinut itseltäni aivan epärealistisia, ja niitä asioita joita olen vaatinut "itselleni" olen oikeasti vaatinut jollekin ihan muulle. Olen yhä sama tyyppi kuin se 10v. Minäni, vaikka mitä tapahtuisi.

Kävelen koukeroiden toiseen huoneeseen, jonka lattia on lämmitetty. Vahdit repeilevät videopelille yläkerrassa. Nojatuolissa istuessani jännite vain pahenee. Rummutan jaloillani raivokkaasti.

Minä. Minäminäminä. Minä? MINÄ!

Huudan, ja maailma väreilee hetken. Kaikki on täysin hiljaista ja staattista. Ryntään ulos, piirrän hiekkaan ympyrän ja karjun maailmankaikkeudelle. Sä oot vaan mun aistimuksia, kaikki on, te ette oo mitään jos mä niin päätän!

Söpömpi Trippivahti on saapunut alakertaan. Kerron hänelle viimehetkistä aistimuksista ja pidän kädestä kiinni. Rauhoittaa. Ehdin jo hetken panikoida, että olekin ottanut jotain outoa tutkari-delerianttia ja makaan "oikeasti" jossain nurkassa kuolaamassa.

Menen uudestaan ulos ja viskon pihalla hiekka taakseni. Tunnun kiskovan sitä massiivisilla, lähes maagisilla voimilla maasta, ja putoavan hiekan ääni takanani kaikuu epätodellisesti. Hekotan maanisesti, heittäydyn hulluksi. Trippivahdit katselevat parvekkeelta. "Kattokaa hei mitä MÄ osaan", huudan osittain ironisesti, osittain tosissani, osittain tätä ja osittain tota. Tuntuu, että lauseessa on niin monta sävyä, että en osaa itsekään purkaa niitä. Jokainen sana vääntyy eri äänensävyihin. Tuntuu hyvältä olla Minä. Koitan saada pientä skeptisyyttä mukaan, mutta se ei tunnu hyvältä. Tajuan toki, etten ole maailmankaikkeuden herra, mutta haluan voida taas vaatia itselleni asioita, joihin minulla on oikeus. Koitan tasapainoitua. Tajuan, että skeptisyyteni on vääntynyt monesti tarpeettoman painostavaksi.

Pohdin suuria filosofisia kysymyksiä Itsestä, ihmisestä, Minästä. Monesti ne ovat tuntuneet täysin turhilta, mutta äskeisen kokemuksen jälkeen en osaa sanoa niistä oikein mitään. Ne hämäävät. En tajua.

Menen sisälle ja piirrän mallin ihmisestä puuna. "Itse" on puun runko ja paksuimmat oksat, ja fraktaalimaisesti ympärille kasvavat rakenteet ovat enemmän tai vähemmän (tai ei lainkaan) tarvittavia "Minän" kerroksia. Pohdin, että joillakin ihmisillä kestää hirveän pitkään päästä ajatuksissaan käsiksi runkoon kaiken lehtimössön ja oksastojen alta, mutta minä tarvitsin 10-vuotiaana vain peilin. Nyt vain peilin ja happoa, mutta tuntuu, että peili on jollain tapaa olennaisempi. "Tarvitaan vain tarpeeksi heijastava pinta", kirjoitan.

Monien pienten kommelluksien jälkeen lähdemme kotiin. Olo on hyvä mutta uskomattoman hengästynyt. Söpömpi Trippivahti nukahtaa viereeni sängylle lähes heti. Tuntuu, että uni tulisi, ja suljen silmäni. Hapon ottamisesta on kulunut ~8h.

Sulkiessani silmät tunnun teleporttaantuvan maailman kliseisimpään happokaruselliin. Kaikkialla "ympärillä" pyörivät sateenkaariset kuviot, 12 silmää, värejä, hevosia, epämääräisiä hahmoja. Näen itseni kampelamaisena hieroglyfinä. Fyysinen tunne omasta kehosta katoaa, se vääntyy, vääntyy pahemmin kuin koskaan ennen tänä iltana, vääntyy spiraaliksi, latistuu kaksiulotteiseksi, yhdistyy vieressä nukkuvan vahdin kanssa. Kuulen hänen ajatuksensa päässäni, sekavina ja vähän ahdistuneina. Aina välillä avaan silmäni, sillä olo käy liian ahdistavaksi. Pimeässä pyörii fraktaaleja. Aina sulkiessani silmät palaan takaisin samaan paikkaan. Kuulen arpeggioita, ne rullaavat korvasta korvaan. Väännyn lisää, väännyn pahemmin, väännyn ja spagetoidun kaksi tuntia, kunnes nukahdan.

Wou.

[chibbo]

Todella yksityiskohtaisesti ja hienosti kerrottu, nousi heti yhdeksi lempparistooreistani täällä. Ja mielestäni "Se tylsä aloitus, jonka suurin osa ihmisistä skippaa" on yleensä erittäin mielenkiintoinen ja sitä ei saisi skipata missään nimessä.
Kyllä pitäisi ehdottamasti itsekin saada tuota hapokasta käsiin

[Lymykonna]

Pari ekaa kappaletta kutkuttaa törkeästi, mutta pitääpä lukea myöhemmin. Valintoja, valintoja.

[Lymykonna]

Tykkäsin. Elävämpi kerronta kuin muut ja peilikeskustelusta lukeminen antoi miellyttäviä väristyksiä.

Super Mario Galaxy on muuten uskomaton psykedeelien kanssa, en sitten tiedä millainen ilman. Ja tuntui myös täysin kokemuksen ajan arvoiselta se pelaaminen.

[Swampthing]

Tykkäsin. Elävämpi kerronta kuin muut ja peilikeskustelusta lukeminen antoi miellyttäviä väristyksiä.

Super Mario Galaxy on muuten uskomaton psykedeelien kanssa, en sitten tiedä millainen ilman. Ja tuntui myös täysin kokemuksen ajan arvoiselta se pelaaminen.

On se uskomaton ilmankin, silloin olen pystynyt keskittymään siihen niin, että varsinainen pelaaminen onnistuu . Tuon aiheuttamat tunteet ja tuntemukset oli kyllä huimia. Huusin, karjuin ja huidoin keskisormia vimmatusti aina kun joku sivuhahmo rikkoi neljännen seinän tai puski naamalle jotain todella huonoa läppää tai ääliömäisiä juonenkuljetusjuttuja. Rakastuin niihin tulivuoriplaneetan geysireistä pomppiviin vesipisaroihin, ne näytti niin ystävällisiltä, että vaadin kaveriani menemään moikkaamaan niitä. Tuntui siltä, että pelin tekijä oli ilmiselvästi ajatellut kaikkien pelaajien olevan niin kyynisiä, etteivät he kehtaisi mennä pisaroiden lähelle, ja missaisivat täten mahdollisuuden ystävystyä niiden kansa, saada ne apureiksi. Loppujen lopuksi ne olikin vaan vihamielisiä paskiaisia. Murruin.

[Luotijuna]

Kuulostaa itsetuntoa piristävältä kokemukselta. Hyvin selkeästi ja yksityiskohtaisesti kirjoitettu teksti, arvostan. Oli ilo lukea. Happo kyllä pistää ilmeen loistavalle "happovirnistykselle"

[Aukikco]

~~~

[Swampthing]

Kiitän, yleisesti kaikkia myönteisestä kommentoinnista.

[Ensiö]

Tosiaan hieno teksti. Ja aivan mahtava peilikeskustelu.

[Kalavale]

Pieni pala Kerouacia Suomessa ja ilman Kerouacia. Kivaa, että on ollut kivaa. Oispa joskus itselläkin kivaa, taas.

[Swampthing]

Pieni pala Kerouacia Suomessa ja ilman Kerouacia. Kivaa, että on ollut kivaa. Oispa joskus itselläkin kivaa, taas.

Ömmöm, millanen Kerouac oli miehiään? Tutustunut ole en.

Miksei sulla ole kivaa?

[Ahab]

Kerkesin viimein kiireiltäni lukea tämän ja oli todellakin lukemisen arvoinen ja kaunis lukukokemus.

Ehdin jo hetken panikoida, että olekin ottanut jotain outoa tutkari-delerianttia ja makaan "oikeasti" jossain nurkassa kuolaamassa.

Yleisen mielenrauhan vuoksi täytyy mainita että mitään tutkari-deliriantteja ei taida olla olemassakaan. Muutamia hurjia armeijan deliriantteja on olemassa mutta tuskin niitä katukauppaan tai ylipäätään mihinkään kulkeutuu. PCP on varmaan myös tosi kiven alla nykyään. Toki vaikka tietäisikin tämän niin voihan sitä tosi hapoissa huijata itsensä liiaksi epäilemään moista. Ja vaikka joskus jotain tutkaria osuisikin kohdalle niin ei ne niin kamalia ole. Don't panic

[Aukikco]

~~~

[Swampthing]

Kerkesin viimein kiireiltäni lukea tämän ja oli todellakin lukemisen arvoinen ja kaunis lukukokemus.

Ehdin jo hetken panikoida, että olekin ottanut jotain outoa tutkari-delerianttia ja makaan "oikeasti" jossain nurkassa kuolaamassa.

Yleisen mielenrauhan vuoksi täytyy mainita että mitään tutkari-deliriantteja ei taida olla olemassakaan. Muutamia hurjia armeijan deliriantteja on olemassa mutta tuskin niitä katukauppaan tai ylipäätään mihinkään kulkeutuu. PCP on varmaan myös tosi kiven alla nykyään. Toki vaikka tietäisikin tämän niin voihan sitä tosi hapoissa huijata itsensä liiaksi epäilemään moista. Ja vaikka joskus jotain tutkaria osuisikin kohdalle niin ei ne niin kamalia ole. Don't panic

Juu, tiedostin toki ettei tutkarideleriantteja ole eikä PCP:täkään saisi noin pienelle paperinpalalle mitenkään kunnollista määrää, kyseessä olikin täysin epätodellinen "mitä jos" -fiilis.

[mauseri]

Todella yksityiskohtaisesti ja hienosti kerrottu, nousi heti yhdeksi lempparistooreistani täällä. Ja mielestäni "Se tylsä aloitus, jonka suurin osa ihmisistä skippaa" on yleensä erittäin mielenkiintoinen ja sitä ei saisi skipata missään nimessä.
Kyllä pitäisi ehdottamasti itsekin saada tuota hapokasta käsiin

samalla linjalla oon, miksiköhän luin tän vasta nyt? erittäin hyvin kerrottu tarina. ja kyllä kaikki pitää lukee ihan kokonaan, jos haluaa saada mahdollisimman tarkan kuvan kirjoittajan "mielestä" (kuullostipa jotenkin tyhmältä toi )

[Kalastaja]

Joo hyvä teksti. Osaat selvästi kirjottaa. Eipä tohon muuten varmaan paljoo muuta. En oo kärryillä sun ottamisista, mut kannattais ehottomasti kokeilla deelejä kans yksin ilman mitään ulkosta häiriötä.

Juu, tiedostin toki ettei tutkarideleriantteja ole eikä PCP:täkään saisi noin pienelle paperinpalalle mitenkään kunnollista määrää, kyseessä olikin täysin epätodellinen "mitä jos" -fiilis.

En kyl millään usko, et PCP olis jotenkin "paha" tai psykoottinen niinku monet tuntuu ajattelavan täällakin. Kaikki mitä siitä aineesta oon lukenu ja mitä oon kuullu viittaa enemmänki vaan siihen, et vaikutukset on tosi lähellä ketamiinia ja tai deksmiä pienillä nyanssi eroilla. Koko toi PCP = terrori, paniikki aivot sulaa ja kuolet murhattuasi perheesi on sitä samaa mediapaskaa 70-luvulta, jota hapolle tehtiin 60-luvulla. Joo, pcp on paljon vaarallisempaa kun lsd monessakin mielessä, mut pcp ei pistä ketään "hulluks" yhtään sen enempää ku lsd. Ei varsinkaan anna mitään super voimia, aiheuttaa aggressivisuutta todennäkösesti paljon vähemmän ku alkoholi, ja yks viimenen asia mitä terveelle ihmiselle tulee mieleen pcp päissään tehdä on alottaa jotain murhaputkea. Jostain syystä pcp.llä on jopa tässä alakulttuurissa tosi tosi synkkä maine useimmille, vaikka ne mediatarinat perustuu puhtaaseen eksploitaatioon ja myyvän kauhun myymiseen pelotelluille massoille. Vähän niinku tän päivän meno näillä kaikilla terrorismeilla, kouluampumisilla ja ties millä roskalla. [/avautuminen tiedottomuudesta]

Ja toisekseen perus 1/4 inch blottereille sais aika kohtuullisen annoksen pcp.tä (~5mg ellei enemmänki).

[Swampthing]

Joo, selkeesti demonisoitu vielä törkeemmin kuin happo (ja heroiini). Jossain vaiheessa tuli kyllä vastaan ihan 2000-luvun uutisotsikko jostain laulajasta, joka oli peeseepeissä koukkinut silmänsä irti, mutta bleh blah.

Ei kai se silti täysin mahdotonta ole, että tuollainen aine tekisi aggressiiviseksi?

[Kalastaja]

hihih onhan niitä tarinoita, mut esim. kuinkakohan monta murhaa, tappoa ja katutappelua pelkästään Suomessa aiheutuu viikossa ihmisille alkoholin vaikutuksenalasena? Ja eikä alkoholikaan aiheuta kun vähemmistölle jotain aggressioita. Et ei se se aine oo, vaan se ihminen joka niitä aineita ottaa.


Tosta PCP:n aggressiivisuutta herättävästä vaikutuksesta, niin joskus luin jonku tutkimuksen missä just tutkittiin tota ja todettiin, että mitään sellasta yhteyttä ei ole. Eli pcp ei aiheuta aggressivisuutta sen enempää kuin muutkaan psykedeelit tai sen kaltaset. PCP:ssä on tietysti se dissosiaatio, joka voi helposti irottaa 'todellisuudesta', turruuttaa kehoa (eli mikään ei tunnu missään) ja yleinen sekavuus, joista sit epästabiilit henkilöt voi repiä ruutia teoilleen.

Mut siis esim. monet noista jenkkilän "tappoi perheensä pcp päissään" on myös asianajajien puollustusta, eli on haeuttu syyntakeettomuutta puollustettavalle sillä, että koko murha oli jonkun aineen vika eikä muka henkilön. Tosta lukee ihan hyvin mm. Ronald Siegelin kirjassa "Intoxication: The Universal Drive for Mind-Altering Substances".

Sit toinen juttu mikä tulee mieleen on, että PCP:tä on pääasiassa myyty tosi hämärästi ja hämärille tyypeille. Eli ei toivokaan yleensä tietää annoksista jotain vaan aine on imeytetty röökiin, budiin tms. ja annetaan vaan otettavaksi. Sit esim. LA:ssa ton aineen myyntiä ja valmistusta hoiti oikeastaan ainoostaan katujengit, jotka sai siitä hyvän tulonlähteen koksun, cräckin, metan ja budin rinnalle. Ja sit jos lähtee kelaamaan minkälaiset ihmiset on tekemisissä ton tapasten ihmisten kanssa...

Journal of Psychoactive Drugsin yhessä numerossa oli juttu "wetistä" eli eräänlaisesta yrtistä, jota myytiin jossain päin jenkkilää "märkänä super marihuanana, joka ei kuitenkaan ole marihuanaa", se oli märkää tahnamaista tavaraa, joka sit lopulta osottautu pcp.ksi, jota oli sotkettu johonkin yrittiin. Ostajille siis kerottiin vaan, että nyt olis "wettiä".


Ja sit viel noista yksittäisistä kokemuksita ja tarinoista... Niin varmasti löytyy jokaikisen aineen kohdalta tarinoita ties mistä kyrvän viiltelyistä, silmien kaivuusta yms. Eri asia sit miten yleistä semmonen on ja miten siitä huudellaan medioissa.