Lopettaminen (ja vähentäminen)

[Asystole]

Ensinnä täytyy Isavela sanoa, että kunnioitan todella paljon sitä, millaisen matkan olet itseesi tehnyt ja millaisiin kantimiin olet tuon matkan - joka on epäilemättä ollut äärimmäisen kivulias - seurauksena päihteydenkäyttösi saanut. Olen ymmärtänyt esittelytekstisikin lukeneena, että meno on joskus ollut sullakin aika villiä. Jos mulla ois hattu päässä, mitä ei näin kesähelteellä ole, se nousisi ilmaan ja korkealle.

Mikä/mitkä syyt tekee sen, ettet voi valita?

Kun esitit tämän kysymyksen, ajattelin että kappasta vaan, vastaanpa siihen nyt saman tien (luin siis viestisi ensimmäisen kerran jo aiemmin). Sitten tajusin, että oikeastaan en osaa vastata esittämiisi kysymyksiin. En vielä.

Mähän olin päihteetön pitkään. Vuosia. Alkoholia meni, mutta sitäkin kohtuudella. Luulin ihan oikeasti, että huumeet olisivat elämässäni alati kauemmas taakse jäävää historiaa. Kunnes sitten.

Ero. Täysin puskista tullut ero. Sain tietää, että miehellä oli jo hyvän aikaan ollut toinen nainen, jonka matkaan hän sitten lähti. Se tuska, se pelko, se yksinäisyys. Se totaalinen hylätyksi tulemisen tunne. Menneisyydestäni tiesin, miten sellaista oloa helpotetaan. Huumeilla. Siitä se kaikki lähti. Aikaa tästä on kolme ja puoli vuotta.

Nykyään elämä on paremmissa kantimissa toki, mutta huumeet jäi. Miksi käytän niitä yhä, en oikeastaan tiedä. Tai tietäisin, jos vaivatuisin kurkistamaan itseeni, oikeasti katsomaan itseäni suoraan silmiin. Mutten uskalla. Pelkään mitä näen. Olen tehnyt niin paljon pahaa, niin paljon vääriä asioita. Olen sulkenut ne itseeni johonkin mieleni syvimpään sopukkaan ja lyönyt oven kiinni.

Fyysisesti olen riippuvainen "vain" kodeiinista ja tramadolista. Opateetä, lyricaa, subua ja amfea menee säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä enemmän, välillä vähemmän. Miksi? Tähän olisi helppo vastata; rentoutumiseen, bilettämiseen, euforian metsästämiseen, itsevarmuuden kasvattamiseen... Mutta kuten tiedät, ei nuo ole pohjimmaisia syitä. Pohjimmaiset syyt löytyvät kun kysyy itseltään; miksi haluan rentoutua päihteillä, miksi haluan bilettää päihteillä, miksi metsästän euforiaa päihteillä, miksi kasvatan omaa itsevarmuuttani päihteillä. Kyl sä Isavela tiijät, sä tiijät.

On mulla elämässä muutakin sisältöä kuin päihteet. Mulla on koirat. Niin rakkaat, mulle niin saatanan tärkeet koirat. Olen vastuussa niiden niin psyykkisestä kuin fyysisestäkin hyvinvoinnista - seikka joka suitsii päihteidenkäyttöäni parhaiten. Suhtaudun äärimmäisen vakavasti siihen vastuuseen, joka mulla eläimistäni on. En koskaan kuosaa niin, että muuttuisin edesvastuuttomaksi tai että käyttäytymiseni muuttuisi liikaa niin, että koirat voisivat siitä kärsiä.

Mutta valitettavaa kyllä, niin paljon iloa kuin koirista saankin, ne eivät yksinään riitä täyttämään sitä ammottavaa tyhjiötä mun elämässäni. Sen täyttää vain huumeet.

Mä olen tällekin palstalle kirjoittanut joskus, että jos yhden piirteen saisin deletoida itsestäni pois, se piirre olisi viehtymykseni päihteisiin. Se sairas ihailu, jota päihteitä kohtaan tunnen. Sairas nimenomaan siksi, että mitään rappioromantiikkaa ei oikeasti edes ole, se on pelkkä typerä mielikuva, harha. Rappioromantiikka on kuin kuoruttaisi paskaa kermavaahdolla.

Mutta tavallaan aloin kunnioittaa tietyllä tapaa päihteitä, että mietin ja pohdin joka kerta, mitä se on, mitä se tekee, miksi, miksi haluan vetää, milloin lopetan sen ja haittaako, jos se loppuu.

Järkeviä kysymyksiä. Minä en ole noihin vielä uskaltanut vastata mutta ajattelemisen aihetta annoit ja kiitos siitä. Tuntuu hyvältä, että joku haluaa haastaa mua, esittää kysymyksiä ja pistää ajattelemaan. Eräänlaista välittämistä sekin.

Mulle päihteet on nykyään, kuin jälkiruoka. Sitä voi olla tarjolla, mutta jos on jo kylläinen, ei sitä tarvii syödä vain siksi, kun sitä on. Sen voi säästää toiselle kertaa. Muu elämä ja ihmiset, harrastukset, työtoiminta ja lemmikit sekä lapset, siinä on se pääruoka. Herkuttelua voi harrastaa silloin tällöin, kunhan siitä ei tule ähkyä..

Tää oli jotenkin tosi hienosti ja kuvaavasti sanottu. Kyllä mäkin sanoisin että myös mun elämässä koirat ja läheiset on se pääruoka, mutta huumeet on jälkiruoka, jota ei voi jättää väliin. Sille täytyy jättää tilaa tai silloinkin kun tilaa ei ole, se täytyy tunkea itteensä väkisin - ja sitten kärsiä.

Mun elämässä on liikaa tyhjiöitä, liikaa kipeitä asioita, tarpeettomuutta, yksinäisyyttä ja tuskaa, ja niihin huumeet tuo lohtua. Mun täytyis tehdä elämässäni perustavanlaatuinen remontti, jotta tätä kelkkaa ois mahdollista kääntää. Nyt se kelkka lasettelee jalakset vinkuen suuntaan, johon mä en oikeasti haluis mennä. Ja mua pelottaa, pelottaa ihan saatanasti.

[Asystole]

Jatkan vähäsen.

Siis toki mäkin olen matkaa itseeni tehnyt, voi pojat ja tytöt kunpa tietäisittekään. Olen aika erilainen ihminen nyt kuin vaikkapa kuusi vuotta sitten, kymmenestä - viidestätoista puhumattakaan. Jos joku sai tekstistäni käsityksen että olen itseni kohtaamista välttelevä kermaperse, joka menee yli sieltä mistä aita on matalin, niin ei, ei sinne päinkään.

Ja kun mä tuolla ylemmässä viestissä kirjoitin; " Olen tehnyt niin paljon pahaa, niin paljon vääriä asioita", niin toki on lisättävä, että myös kokenut niitä. Paljon. Liikaa. Ja moni niistä asioista on niin kipeitä edelleen, ettei mulla ole voimia eikä rohkeutta niitä kohdata, vaikka tiedän että pitäisi.

Mutta joo. En tiedä onko tää ihan oikea aihe lopettamista ja vähentämistä koeskevaan keskusteluun, ehkä on, sillä kyllä mullakin on halu vähentää, konkreettiset toimenpiteet tilanteen saavuttamiseksi tuppaavat vaan olemaan kovin mitättömiä. Mut, ehkä just siksi näitä asioita on hyvä käsitellä. Jos voisin, mä melkeinpä Isavela halaisin sua just nyt. Oli oikeesti tosi tervehdyttävää joutua näitä asioita miettimään ja kirjoittamaan niistä jäsennellysti. Jotain opin itsestäni taas.

[Isavela]

Asystole; kiitos virtuaalihalauksesta ja kannustuksesta! Hyvällä tiellähän sie olet, koska tiedostat ongelmakäytön syitä ja olet jo saanut kiinni mistä kaikki alkoi. Eroaminen on ihmiselle kyllä aina mullistava ja joskus kriisiyttävä tilanne, eikä ne tunteet mitä erosta seuraa ole helppoja taikka nopeasti ohimeneviä. Helposti syyllistää itseään ja sitä toista, tunteet ei kuole hetkessä ja se on tavallaan hyvä ja toisaalta aivan epäreilu asia, koska rakkaus ja välittäminen ei häviä naps vaan. Ja jos siinä tilanteessa ei saa riittävästi tukea ja empatiaa muilta, tai terapiaa tms, lopulta saattaa kokea olevansa niin ahtaalla ja umpikujassa, että ei jaksa enää kaiken stressin, surun ja vihan keskellä vielä miettiä, kuinka muutoin niitä vaikeita tunnetiloja voi säädellä, kuin päihteillä. Pääsee edes hetkeksi karkuun sitä tuskaista oloa, sitä sietämätöntä sisäistä levottomuutta. Sillä hetkellä se tuntuu parhaimmalta (ja helpoimmalta) vaihtoehdolta ja se on mun mielestä täysin inhimillistä. Ei kai kukaan niin masokisti ole, että jaksaisi viikosta toiseen negatiivista oloa joka ei tunnu hellittävän! Eikä kaikilla ole voimia kaiken kokemansa jälkeen sinnitellä vielä sen yhden ongelmallisen vaiheen yli, kun ennestäänkin on jo liikaa painolastia. Liika on aina liikaa.

Itsellekin on sattunut helevetisti kaikkea, on läheisten itsemurhaa, hyväksikäyttöä, talousvaikeuksia, pahoinpitelyä, unettomuutta ja masennusta jne jne. Olen myös kohdellut itse muita väärin ja ollut väkivaltainen, kiristänyt, uhkaillut, pettänyt lupauksia ja hyppinyt vieraassa sängyssä. Ja ottanut opikseni ettei ikinä enää halua toimia niin. Se tuska mitä omalla käytökselläni aiheutin muille, on oikeastaan tuskallisempaa kuin jos se ois tapahtunut itselle. Kun ei voi syyttää muita, vain itseään. Otettava itse vastuu, vaikka se nöyryyttää jo nöyryytettyä, menettää kasvonsa. Mutta lopulta ehkä saa ainakin osan anteeksi, vaikka se on pitkä tie ja vieläkin teen töitä sen eteen, että ihmiset luottais minuun ja olisin rehellinen. Se vapauttaa, kun ei tartte salata mitään. Parempi ruma totuus, kuin kaunis valhe.

Mukava kuulla, että rupesit pohtimaan sun tilannetta syvemmin. Se on hidasta, tulee takapakkeja, ahdistaa, mut sit lopulta aina pääsee ittensä kans eteenpäin ja ne onnistumisen tunteet on palkitsevia. Kun voittaa itsensä ja pelkonsa. Oikeastaan riippuvuus kaikissa muodoissaan on tunnepitoisia asioita ja usein vielä helevetin monimutkaisia ja yksittäistä syytä kaikelle ei ole. Ainakaan mulla ei. Ne kertyy pienistä paloista. Esim tietty kama tiettyyn tarpeeseen ja mielentilaan, mulla ne on myös tiettyyn vuodenaikaan miellettyjä tapoja; kesällä hauskaa trippailla ja poltella savuja, syksyllä piriä ja pevekkiä, kun veto on pois ja ei jaksa tehä mitään. Talvella mukava ottaa bentsoja ja oppareita, kun luonto lepää ja itsekin haluaa vetäytyä unimaailmaan. Keväällä lyricaa, pevekkiä, tutkareita, koska taas koko kesä edessä auringonpaistetta, olutta ja uimareissuja ym. Varmasti monilla menee toisin, itellä noin. Toki voin olla ilmankin, ei mikään pakko ole vetää jos ei huvita tai ei just sillä hetkellä saa hyvälaatuista. Paskalaatua en jaksa edes maistaa. Pitäkööt kuravellinsä, maltan odottaa kunnes saan sitä mitä miltäkin aineelta toivon.

Ja kuten sanoin, tuo valinnanvapaus ei tosiaan tullut vuodessa eikä kahdessa. Kyl se otti nelisen vuotta oppia oikeasti hallitsemaan ne tunnetilat, impulssit, mitkä laittoi mut välinpitämättömäksi sen suhteen, etten halunnut selvitä sekotilastani ollenkaan vaan jatkaa ja jatkaa päiväkaudet vetämistä ja sekoilua. Tärkein oppi henk.koht. mulle oli se, että se on vaan kamaa, se ei koskaan lopu vetämällä ja saan tottakai vetää ihan millon haluan, mut se mitä siitä seuraa onkin sitten miettimisen arvoista. Kielletty hedelmä houkuttaa eniten. Ihminen aina haluaa mitä ei voi saada.
Ja sen salliminen ja ääneen sanominen, että kyllä, oon narkki ja multa lähtee lapasesta jos annan sen lähteä. Teen valintoja, jotka oikeuttaa mulle itselleni vetämisen jatkamisen tai teen valintija, että mulla on hyvä olla itteni kanssa ja saan satunnaisesti ottaa jotain, koska hyvää kannattaa odottaa. Teen niistä päihteilyistä aina jollain tavalla erityisiä juttuja; suunnittelen, herkuttelen ajatuksella, siivoan kotia ja laittelen kaikkea valmiiksi, hoidan kaikki vaivaavat asiat pois alta ja en vedä yksin. En koskaan. Ennen vedin useimmiten yksin, koska halusin kaiken itselleni enkä halunnut kertoa käytöstä kellekään. Ja koska hävetti se jatkuva kiskominen.

Tottakai tahdonvoimalla, elämäntilanteella, ihlissuhteilla on suurikin merkitys, että kroonistuuko käyttö, mutta vain itsellä on se valta panna hanttiin, vapaus valita. Ja aina, olipa kyse mistä vaan, kysyn itseltäni Miksi toimin näin? Miksi haluan tehdä noin? Mitä haen ja voiko siihen olla joku toinen vaihtoehto?

[Dexma]

Mä oon jotenkin viimeaikoina kelaillut eri näkökulmista elämääni, kun en ole niin paljoa käyttänyt huumeita.

Aina ihmiset sanoo: "No joo, mul on helposti addiktoituva mieli" niin en kyl ole tota selitystä kauheesti imenyt ikinä, mutta viimeaikoina olen myös alkanut pohtiin sitä. Miettinyt paljon niitä ensimäisiä hetkiä, kun alkoi käyttään huumeita ja milloin aina lähtenyt käsistä. Ei mulla ole ollut sellaista masennusta tai traumoja ym jotka olis mua pelkästään vienyt huumeisiin. Varmasti mun masennus olis monesti jättänyt mut himaan itkeen ja jumittaan ilman huumeita, mutta ei sellainen ole se "ainut" syy mulla siihen, että vedin muutaman vuoden päivittäin kamaa, tai joskus deeleissä about kokoajan tai juonut monia kuukausia.

Mut addiktoituvaksi en mieltäni miellä, mutta jotenkin diggailen eräänlaisesta ääripäästä. Omaa henkilökohtaista ääripäätäni. En tykkäis sellaisista liian turvallisista elämänvalinnoista ja oikeastaan kokoajan otan isompia riskejä henkilökohtaisella tasolla (en ehkä muiden mielestä mut omasta mielestäni kyl). Välillä alkanut kelaan sitä hetkee, kun aloin subuun koukkuuntuun, että se tuntui silloin "riskiltä jonka halus ottaa". Nyt mä haluan ottaa uusia riskejä, mutta tällä kertaa en oikeastaan doupilla, koska... Huumeet on vitun nössööööö Mut sit taas. Huumeet on tosi helppo ratkaisu ainakin poistaa se tunne, että haluaa jotain. Amfetamiinilla saa oikeasti ajatuksensa loppuun kuhan vain tarpeeksi vetää tyylillä.

Jotenkin viimeiset kolme kuukautta matkusteluineen unelmien toteuttamisineen on ollut upeinta juttuu mun elämässä. Mä tiesin, ettei mikään muutu sillä aikaa vaikka sitä niin salaa toivoinkin. Mä koin onnistumisii ja voitin itseni. Mun kokemus oli vähän niinkuin Super Marioo pelatessa. Pääsee jostain kentästä läpi jota joutuu vääntään vitusti ja sit tajuaa, että olikin seuraava kenttä. Ja että niitä kenttiä on 54 kpl. Bowseri on jossain ihan vitun hakusessa tällä putkimiehellä ja pilluakaan ei tule niinkuin pornoleffoissa (salee Luigi ja Wario väääntää Donkey kongin kanssa hillittömiä piriessoseksibileitä).

Ei mutta. Ääh. Arki. Alkaa meneen näihin tRip keloihin. Päätyy jumittaan himaan/kaupunkiin/Turkuun samoihin luuppeihin. Onneksi mä tajuan, että arkisella toiminnalla ja työllä voi päästä johonkin elämässä, mut se arki on kummiskin suurin osa elämästä ja se pitäis saada jotenkin... Kasaan ja toimivaksi. Jopa kiehtovaksi. Onneksi mul ei ole nyt rahaa, muuten vetäisin vitusti huumeita tai olisin jo reppuselässä jossain... Tyyliin tRipin kanssa lapissa tansimassa etsimässä Cheekkiä, kun salee se jäbä on siellä tunturissa vieläkin.

Ei mul mikään huonosti ole. Oikeastaan paremmin kuin ennen. Mut jännästi jotain jota mä kutsun nistiksi mussa pysyy. Olen nisti vaikken vedä douppii. Mä oon silti nisti, mä hakeudun sellaiseksi. Toisaalta. Se on hitosti paljon jännempää näin, kuin... No tyyliin ostaa labradorin noutaja, punainen tupa ja perunamaa. Tai uskonto. Olis joku selvä suunta. Mut ääh.

Mä tartten duunipaikan. Mä kaipaan babyloniiiiiiiii. Sit mul ois hetken päästä rahaa taas tehä jotain yyber dyyber hienoo. Ensi kerralla teen jotain oikeesti huhuhuhuhuhhuhuh stuffii.

Tai sit alan pornonäyttelijäksi. Koukkuunnun huumeisiin ja sillai.

[Asystole]

Oli Isavela mukava lukea sun raatorehellistä tekstiäsi. Ei varmasti ole ollut helppoa myöntää itselleen, että on aiheuttanut muille tuskaa väkivallan, kiristyksen, uhkailun, pettämisen ym. keinoin. Osittain samanlaisia asioita löytyy myös mun taustoista, joten tiedän hyvin, miten vaikeata sinne peiliin on kurkistaa. Vielä vaikeampaa on opetalla olemaan itselleen armollinen ja hyväksyä ne pahat teot osaksi omaa elämänhistoriaa.

Erosta. Varmaan suurin syy huumeiden pariin ajatutumiseen oli se, että jäin silloin eron aikana melko yksin. Vain yksi kaveri kulki mun rinnalla läpi synkimpien aikojen, muut käänsivät selkänsä. En usko että tekivät sen pahuuttaan, kenties syy oli se, etteivät he yksinkertaisesti uskaltaneet / osanneet kohdata mua. Mutta oli syy mikä tahansa, kyllä se muhun jälkensä jätti. Ja toki niihin ystävyyssuhteisiin myös. Eivät ne enää koskaan sen jälkeen palanneet ennalleen...

On hyvä, että tuot esiin myös sen, ettei muutos todellakaan ole tapahtunut hetkessä. Mä olen eritysherkkä ihminen, ja muhun tunnepitoiset asiat tietyllä tavalla juurtuvat todella, todella syvälle. Riippuvuus on - kuten totesit - hyvin tunnepitoinen asia jo itsessään plus että sen syyt kytkeytyvät vahvasti tunteisiin.

Mä tossa eilen näitä asioita mietiskelin ja tajusin yhtäkkiä jotain. Mähän olen siis parast aikaa ajamassa kodeiinia alas eli toisin sanoen lopettelemassa sen päivittäiskäyttöä. Yhtäkkiä eilen illalla mut täytti selittämätön haikeus ja ymmärsin, että tämä on vähän kuin ois sanomassa ystävälleen hyvästit. Kodeiini on ollut osa mun jokapäiväistä elämää puolentoista vuoden ajan, ja nyt se ajanjakso on päättymässä. Toisaalta olen tietenkin tilanteesta hyvin onnellinen, mutta toisaalta... Äh, en oikein löydä sanoja. Kodeiini oli mulle kuin ystävä, joka oli paikalla silloin kuin kukaan muu ei ollut, ystävä joka teki monesta yksinäisestä illasta siedettävän, jopa miellyttävän. Ja tästä päästään taas aasinsillalla siihen, kuinka riippuvuus ON nimenomaan tunnepitoinen asia, hyvin tunnepitoinen.

Mutta joo. Dexman kirjoitukseen voisin kommentoida sen verran, että mulla se addiktoituva mieli ja ääripäiden hakeminen nimenomaan kulkee käsi kädessä. Riskien ottamisesta en pidä, ja mulle turvallinen, rutinoitunut arki on elinehto. Mutta kun teen jotain, niin mä jotenkin alan joka solullani elämään sitä juttua ja teen kaiken äärimmäisesti. Ulospäin se ei varmastikaan siltä näytä (moni varmaan ajattelee mun elämästä että se on ihan saatanan tylsää), mutta tunnepuolella haen nimenomaan niitä äärimmäisiä kokemuksia, jotka sitten mut helposti addiktoi elämään vaan sitä yhtä juttua ja ajattelemaan vain sitä. Tää oli nyt tosi huonosti selitetty, mut parempaankaan en taivu.

Tästä itse asiassa voisin kirjoittaa jossain kohtaa enemmänkin, josko asian purkaminen toisi jotain uusia näkökantoja. Mut nyt on poistuttava koneelta ja iskettävä kiinni rutiineihin. Ihanaa, että on tämä Vault. Täällä tuntee, et ei ole yksin.

[Isavela]

Hassua, myös minä olen erityisherkkä ihminen. Ja haen nimenomaan ääripäiden kokemuksia tunnepuolelta ja päihteiden kanssa. Haluan haastaa itseäni, haluan nähdä kuinka pitkälle epämukavuusalueeni ulkopuolelle voin päästä. Tämä vaatii sen, että muu elämä on hyvin jäsennettyä ja päiviin kuuluu tietyt rutiinit. Ilman niitä olen levoton ja epätasapainossa. Ja ymmärrän niin helkkarin hyvin sen, että "kodeiini oli se ystävä ja lohtu, kun kukaan muu ei ollut"! Mulla se oli hankalassa ja kaoottisessa elämäntilanteessa bupre ja mdpv. Olin niin turtunut, etten osannut enää edes itkeä. Paitsi silloin, kun olin laskuissa ja refloissa yksin. Silloin itkusta ja huutamisesta ei tullut loppua.. Mutta ne on jo mennyttä, enkä kykene samaistumaan enää noihin aikoihin, koska nykyään tekisin asiat ihan toisin ja hoitaisin vaikeita tunteita paremmin.

Itsekin tässä mietin, että tällä hetkellä on kaikkein mukavinta olla vain lääkärin määräämillä. Ei ylimääräistä aivokemioiden sotkemista just nyt, on oltava skarppi ja vahvoilla itsensä kanssa. Tärkeitä muutoksia elämään tulossa ja ne vaatii raittiutta ja selkeyttä.
Mulla oli tuo narkkausputki tossa keväällä ja huomasin itsestäni, kuinka paljon kama (stimulantit) minua muuttaa, kuinka helposti se vanha minä kytkeytyy päälle, kuinka puhetapa muuttuu, meikkaustapa muuttuu, pukeutuminen muuttuu jne. Ja miten valtavasti olen tehnyt töitä sen eteen, että olisin avoin, rehellinen, ystävällinen, kärsivällinen. Ja miten nopeasti kamankäyttö muutti minua enemmän hyökkääväksi, ylimielisemmäksi. Valehtelevammaksi, salailevaksi. En minä oikeasti ole sellainen, enkä haluakaan olla! Kun olen tuollainen niin silloin olen heikommilla itseni kanssa, ahdistunut jollain tapaa ja hyökkäys muita kohtaan peitti sitä pientä sekasortoa mikä päässä pyöri univelan ja nälän vuoksi.

Sain muutettua hapon ja oman mieleni avulla ajattelutapaa järkevämmäksi, ja lopetin taas nuo sekoilut. Joskus sitten taas, muttei pitkään aikaan. Ennemmin deelejä ja dissoja harvakseltaan, niin pysyy järki päässä ja tulee käsiteltyä ne tunteet ja käytyä läpi asiat, jotka sysäävät mulla nisti-moodin päälle. Tottakai ne voi käydä läpi selvinpäin, mutta ääripäiden ihmisenä tarvitsen oikein kunnon ravistelua tunnepuolelta, jotta sisäistän ja kärsin ne tunteet. Tai nautin. Miten sen nyt ottaa.

[Asystole]

Hassua, myös minä olen erityisherkkä ihminen. Ja haen nimenomaan ääripäiden kokemuksia tunnepuolelta ja päihteiden kanssa. Tämä vaatii sen, että muu elämä on hyvin jäsennettyä ja päiviin kuuluu tietyt rutiinit. Ilman niitä olen levoton ja epätasapainossa.

Voi miten hyvin tunnistinkaan tästä itseni. Juuri näin, juuri näin.

Kun innostun jostain, niin erityisherkkyys, tietty pedanttius ja addiktoitumiseen taipuvainen mieli saa aikaan sen, että alan heti elämään ko. juttua intohimoisesti, kovaa, täysillä. Käytän siihen kaiken aikani ja energiani. Se valtaa tunteeni ja ajatukseni. Haluan viedä kaiken pitkälle, olla "paras", tai ainakin se äärimmäisin. Ulospäin se ei näy, mutta se tuntuu kuohuntana sisällä. Enkä puhu nyt ainoastaan päihteistä, vaan ihan mistä tahansa.

Uskon silti, että tätäkin piirrettä pystyy itsessään muuttamaan, jos vaan haluaa. En usko minkään olevan kiveen hakattua, ihminen pystyy muuttumaan uskomattoman paljon niin halutessaan. Innostuvasta ja äärimmäisyyksiä tavoittelevassa mielessä on tietysti etunsa, mutta on se myös pirun rankkaa psyykkeelle. Kyvyn innostua haluan toki itsessäni säilyttää, mutta sillekin pitäisi olla oma aikansa ja paikkansa, omat raaminsa ja reunaehtonsa. Ei niin, että se valtaa koko elämän.

Edit. Tossa kun kävin miettimään, niin tajusin, että oon mä kyllä tässäkin asiassa muuttunut vuosien saatossa ihan huikaisevan paljon. Oon oppinut sellasen terveen olkien kohauttamisen taidon, enkä tarkoita nyt välinpitämättömyyttä, vaan sellasta tiettyä rauhaa, levollisuutta ja ymmärrystä siitä, ettei enää tarvi olla suuna päänä kaikessa. Ja nimenomaan paino sanalla tarvi. Mä voin jos mä haluun, mutta mun ei tarvi.

Mut noi päihteet on mussa niin tietyllä tapaa syvälle iskostunut juttu, että tietynlaisen rauhan ja levon ulottaminen myös siihen ei olekaan ihan niin helppoa. Mun päihdeongelmaahan ei ole koskaan hoidettu missään, eli mä en ole oppinut, kuinka siihen liittyviä tunteita ja mielitekoja säädellään. Nyt olisi tietysti korkea aika oppia, ja tää keskustelu Isavela sun kanssa tuli itse asiassa varsin hyvään saumaan. Mä oon jo tässä pitkään kokenut olevani jonkun sortin taitetilanteessa, veitsen terällä, josta on suunta joko ylös tai alas.

[Asystole]

Teen niistä päihteilyistä aina jollain tavalla erityisiä juttuja; suunnittelen, herkuttelen ajatuksella, siivoan kotia ja laittelen kaikkea valmiiksi, hoidan kaikki vaivaavat asiat pois alta ja en vedä yksin.

Osittain sama juttu; jotenkin aina haluun ansaita sen että otan päihteitä. Mut nyt on homma mennyt siihen asti jo, että teen tiettyjä juttuja VAIN koska palkitsen niistä itseni päihteillä. Kuten tänään. Kuten juuri nyt. Mut mä vedän yksin, kun eihän kukaan edes tiedä mun ongelman laajuutta...

Mikä sulla Isavela oli alunperin sysäys tai motiivi siihen, että aloit työstään näitä juttuja?

[Skilla]

yää. en olis uskonut joskus miten huomaamatta sitä vuos tolkulla on menny kamaa ongelmakäyttäjä tasolla. nimenomaan se oma asenne ihan välillä itteekin ihmetyttää oma touhu.

asioista vaikee haaveilla / suunnitella / mitään selkeesti mutta niin on menny aakkosetkin tukkoon päässä ja koherentin minkään muodostus tuottaa hikeä otsalle välittömästi. tää nyt eka merkki mist tulee itelle paha olo, kun konkreettisesti huomaa miten ruosteessa tai juustossa pää on. ennen tuli käytettyä ihan erilailla sanoja. no piri

tuntuu nyt jo ristiriitaselta että onkohan tää aika sekavaa settiä että jos ei tarpeeks rakentavalta tunnu ni kehukaa ihmeessä

[Dexma]

no piri

Ymmärrän täysin ehkä
Tai en tiiä

Mut tieks mikä pirissä on siisteintä verrattuna vaik oppari koukkuun?
Se helpottaa tosi nopeesti kun oot parikin päivää ilman. Himoille ei voi mitään, mut se kropan palautuminen alkaa niistä ensimmäisistä aterioista ja pitkistä yöunista.

Ei toi ole niin yksinkertaista, mut oikeasti. Pidät pari päivää breikkii ja kelailet juttuja kato ja sillai. Poltat hatsit ja otat hitaasti välillä

[Isavela]

Teen niistä päihteilyistä aina jollain tavalla erityisiä juttuja; suunnittelen, herkuttelen ajatuksella, siivoan kotia ja laittelen kaikkea valmiiksi, hoidan kaikki vaivaavat asiat pois alta ja en vedä yksin.

Osittain sama juttu; jotenkin aina haluun ansaita sen että otan päihteitä. Mut nyt on homma mennyt siihen asti jo, että teen tiettyjä juttuja VAIN koska palkitsen niistä itseni päihteillä. Kuten tänään. Kuten juuri nyt. Mut mä vedän yksin, kun eihän kukaan edes tiedä mun ongelman laajuutta...

Mikä sulla Isavela oli alunperin sysäys tai motiivi siihen, että aloit työstään näitä juttuja?

Moi. Ihan, kuin miun ajatuksia olisit kirjoittanut, kun kerroit tätä edellisessä viestissäsi uppoutuvasi, suorastaan "hurahtavasi" mielenkiinnon kohteisiin, lähes pakkomielteenomaisesti. Täysin sama mulla!! Olipa kyse liikunnasta, elokuvista, tv-sarjoista, ruokavaliosta, bändistä jne jne. Aina täysillä ja intohimoisesti menen ja uppoudun aiheeseen, haluan tulla siinä hyväksi, tietää siitä kaiken mahdollisen, suorastaan opiskelen kaikkea siihen liittyvää, haen taustatietoa, haluan tulla "parhaaksi", kuten kirjoitit itsekin. Uskomatonta, kuinka tutulta tekstisi tuntui!
Ja hienoa, kun annat itsellesi kiitosta omasta edistymisestä ja oppimisesta, moni jotenkin sivuuttaa omat saavutuksensa, erityisesti addiktit eivät ainakaan taipaleensa alussa juuri arvosta itseään, koska kaikkea mahdollista on koettu ja nähty.

Niin, mikä oli se lopullinen sysäys työstämisen aloittamiseen.. Montakin asiaa. Kuten, ainainen rahapula, aina nälkä, kun sai ostettua ruokaa jääkaappiin ehkä viikon verran kuukaudessa, loput 3-4vko meni nälästä ja rahapulasta kärvistellessä, syödäkseen sai pöllittyä aina joskus jotain tai perhe toi ruokakassillisen. Kamaa sai aina velaksi, ruokaa ei.
Sitten kauheat ja repivät riidat parisuhteessa, oltiin kirjaimellisesti toistemme kurkussa kiinni. Joka perkeleen kerta, kun vedettiin kamaa, eli viikoittain monta päivää. Tätä en halua enemmälti avata, koska tosi henk.koht ja tutut saattais tunnistaa.
Mua uhkailtiin, kiristettiin, kusetettiin, käytiin päälle, hyväksikäytettiin esim rahallisesti tai muuten.
Mikään ei enää tuntunut miltään, kyllästytti se ainainen kamanveto, kun ei se enää toiminut juurikaan, ahdisti koko ajan vetää vain siksi, kun ei uskaltanut selvitä. Pelotti myös, että sydän pettää. Sain yliannostuksia, övereitä. Meinasin kuolla. Mua yritettiin myös raiskata yhdessä kämpässä. Olin varmaan vuoden jo pyristellyt irti kamasta, en halunnut enää vetää, mutta riippuvuus ajoi yhä uudelleen järjen yli. Sit aloitin k-hoidon, ja mua varoitettiin jos käyttö jatkuu niin hoito loppuu. Koin hoidon olevan (ja koen yhä) pelastusrengas, johon halusin tarrata neliraajaotteella kiinni. Kuitenkin puolisen vuotta retkahtelin koko ajan, mutta aina oma-alotteisesti kerroin. Lopulta erään pitemmän mdpv-putken päätteeksi menin pahasti psykoosiin, meinasi mennä kaikkiin itselle tärkeisiin ihmisiin välit, jouduin pakkohoitoon sairaalaan selviämään. Sit mulle sanottiin hoidon puolesta, et yksikin retkahdus vielä, niin hoito ajetaan alas. En saanut enää edea pistettyä mihinkään, kun kaikki suonet aivan palaneet ja rustottuneet, ihan helvetin turhauttavaa piikkikoukussa olevalle ihmiselle.. Siellä sairaalassa ollessani sain rauhan itseni kanssa, sain hyvää lääkitystä ja uskalsin päättää, että nyt tää paska saa loppua. En halua enää eikä mun tartte vetää enää. Kun se päätös oli tehty ja oma halu löytynyt, lopetus oli ihan naurettavan helppoa! Kun ei vaan tarttenu vetää, se oli ihan uskomaton tunne. Olin vapaa! Oma halu on se tärkein tekijä, ja tarkoitan tällä ihan kirjaimellisesti täysin omaa halua, ilman et jättäis ns takaportin auki, josko sit kuitenkin vielä vetäis. Ei, ei enää. Silloin olin ensimmäistä kertaa elämäni aikana vapaasta tahdosta raitis ja se oli upea tunne, kun se oli niin helppoa. Motivaatio oli erittäin hyvä ja korkealla. Ei tehnyt pahaa edes nähdä toisten rännäävän vieressä, ei vaan tehny mieli ja olin niin helvetin helpottunut ettei mun tarvinnut enää vetää mitään (pevekkiä, tutkareita, piriä jne).

Iso kimppu siis kaikkea ahdistavaa ajoi mut päättämään, että nyt riittää. Päätöksen teko oli parin vuoden prosessi, sitä halusi, muttei tavallaan uskaltanut, kun pelkäsi mistä kaikesta jäis paitsi jos lopettais Vaikka olin ehtinyt lähes 14vuotta jo kiskomaan. Silti. Nää ei ole nopeita juttuja eikä niitä oikeastaan voi kiirehtiä, muuten kompastuu omiin jalkoihinsa (virheisiinsä).

Kävin hoidossa, hoidin osuuteni (olin ajoissa, selvinpäin ja rehellinen) hyvin, sain lopulta lomat ja elämä soljuikin mukavasti eteenpäin, vaikka mies retkahteli jatkuvasti. Eipä toisen raittiutta voi hoputtaa jos toinen ei ole vielä valmis. Mulla ei ollut edes mielihaluja, hetkittäin ja vaikeissa tilanteissa tuli himo päihtyä, muttei se johtanut mihinkään, se ei ollut mulle vaihtoehto et retkahtaisin. Mitä kauemmin olin ilman, sitä enemmän arvostin tekemääni työtä sen eteen.

Noo, ettei tää nyt menis liian imeläksi, niin 2.5v raittiuden jälkeen aloin leikitellä ajatuksella, josko vielä kokeilisin joskus pysyiskö lapasessa touhu. Ja niin kauan, kun olin itelleni rehellinen, että ei pysyisi, niin pitkään en kokeillut. Vasta, kun oli varmuus siitä, että nyt mulla (3.5v raittiutta) pysyy homma hallussa, annoin itselleni luvan kokeilla. Hoidin asiani kuntoon, järjestin pari päivää vapaata aikaa ja koitin. Ja olihan se aikamoista. Jännitti niin perkeleesti! Mut se jäi siihen vuorokauteen, ei ollut tarvetta vetää monta päivää. Sain mitä halusin ja olin tyyyväinen. Toki kokeilin muitakin aineita pari kertaa, mutta mulla on ne tietyt suosikit, joita maltan odottaa kauankin, korviketta en enää halua vetää. Koska ei ole pakko.

Nyt oon ollut reilun kuukauden taas raitis ja tuntuu, että aion ollakin vielä pitkään. Sain mitä hain enkä tartte enää välttämättä mitään. Tottakai välillä kitkuttaa mutta ne menee ohi ajatellen, että nyt ei ole hyvä hetki koska on esim huolia tai hoitamatta jääneitä asioita.
Mulle on sanottu, että mulla on kova pää umpiluuta, mut itseasiassa mulla on kyllä aika pehmeä ja joustava mieli, asiat ei ole enää niin mustavalkoisia ja järkeilen asiat nykyään enkä anna kitkun viedä. Minä vien ja se vikisee. Ei toisinpäin. Joustan itselleni siinä kohtaa, jos se edistää hyvää ja kaunista elämässäni.

Lopuksi; niin kauan, kun kamankäytön "hyödyt" tuntui suuremmilta, kuin haitat, niin kauan halusin käyttää. Kunnes haitat kasvoi suuremmaksi.

[Asystole]

Eikö olekin hämmentävää Isavela, kun lukee jonkun täysin ventovieraan ihmisen tekstiä ja siellä onkin paljon kohtia, jotka voisivat olla omalta näppikseltä. Uskon, että jollain alitajuisella tavalla saman tyyppiset ihmiset aina löytävät toisensa. Tai ne, jolla on jollain elämän alueella saman kaltaisia kokemuksia jaettavana.

Sulla on kyllä meno ollut aika villiä, ei voi muuta sanoa. Mutta tiedätkö, jollain tapaa ajattelelen niinkin, että totaalisen pohjakosketuksen jälkeen suunnan muuttaminen on tietyllä tavalla helpompaa verrattuna tilanteeseen, jolloin on vielä onnistunut väistelemään pahimmat karikot. Ja nyt huom.; en todellakaan väitä että tiesi on ollut helppo. Kaikkea muuta. Mutta siinä kohtaa kun pohja tulee vastaan, on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko jäädä sinne tai ponnistaa ylös.

Annan esimerkin omasta elämästäni. Olen ylipainoinen. Ollut aina. Niin kauan en vaivautunut tekemään asialle mitään, kun tuudittauduin siihen uskoon, että onhan mulla vielä aikaa. Kunnes tuli se päivä, että polveni hajosi tapaturmaisesti. Kuukauden aivan jäätävien kipujen kanssa elettyäni heräsin näkemään tilanteen ja tajusin, että mun on pakko saada painoni kuriin jos meinaan vielä viidenkin vuoden päästä kävellä omin jaloin. Kun ei ollut enää vaihtoehtoja, oli muutos tavallaan helpompi tehdä.

Päätöksen teko oli parin vuoden prosessi, sitä halusi, muttei tavallaan uskaltanut, kun pelkäsi mistä kaikesta jäis paitsi jos lopettais

Tämä. Tää kolahti. Mulla on ihan sama pelko. Jostain syystä näen asian niin, että jos lopetan, mä ainostaan nimenomaan menetän jotain. En kykene näkemään, mitä voisin saada tilalle.

Noo, ettei tää nyt menis liian imeläksi, niin 2.5v raittiuden jälkeen aloin leikitellä ajatuksella, josko vielä kokeilisin joskus pysyiskö lapasessa touhu. Ja niin kauan, kun olin itelleni rehellinen, että ei pysyisi, niin pitkään en kokeillut. Vasta, kun oli varmuus siitä, että nyt mulla (3.5v raittiutta) pysyy homma hallussa, annoin itselleni luvan kokeilla.

Hienoa rehellisyyttä. Tunnistan tässä itseänikin sikäli, että mä esim. en halua kokeilla tiettyjä douppeja siksi, ettei niiden käyttö kuitenkaan pysyisi lapasessa. Kyseiset doupit kiinnostaa, mutta otan vasta kun oon itseni kanssa varmemmalla pohjalla. Vasta, kun voin olla varma, että okei, mä otan nyt kerran ja sitten itse päätän, otanko toisen kerran ja jos otan niin milloin.

Lopuksi; niin kauan, kun kamankäytön "hyödyt" tuntui suuremmilta, kuin haitat, niin kauan halusin käyttää. Kunnes haitat kasvoi suuremmaksi.

Näinhän se on. Ja tässä on just se syy, miksen vielä ole valmis muutokseen. Kyllä mun tavoitteeni on jonain päivänä päästä kamankäytön herraksi niin, että mä voin itse päättää milloin otan ja mitä. Mut niin kauan kun mä tuudittaudun siihen "jonain päivänä" -ajatteluun, ei musta ole tekemään muutosta. Mä vaan haaveilen siitä.

Mä oikesti toivon sulle Isavela kaikkea hyvää sille tielle, jota nyt kuljet. Tietyllä tavalla sun kaltaiset tapaukset on myös tosi inspiroivia; jos noista lähtökohdista onnistuu, minäkin voin onnistua.

[NatiHero]

Vittu on sitä ihmine tyhmä. Pääsin välissä keväällä kuiville kaikista opiaateista, Oopiumin satunnais käyttöö laskematta Nyt ryin taas suburefloja. Ei viel ainakaa oo pahat, mut vastahan täs on kolmas pv.Catapresaneja koitan säätää ja sarkylääkkeeitä on. Rivat löytyy, mut meni viikon lääkkeet hukkaa. Vittu.

Nii ja tietty pilvi jeesss, sitö on pari grammaa. ei riitä piitkälle, mut ...

[Juuseri]

Hei kaikki!

Niinkuin näette, en ole hirveästi tänne kirjoitellut, mutta lukenut paljon ja huomannut, että täällä on oikeasti fiksua porukkaa..
Löysin topicin opioidien lopettamisesta, mutta siellä viimeisin viesti oli vuodelta 2013, joten päätin kirjoittaa tänne.

Nyt tarvitsisin ihan tosissani apua.. Tai enemmänkin tietämystä ja neuvoja. Kyseessä on monelle tuttu Subutexin lopettaminen. Tästä on paljon kirjoiteltu, mutta jokaisen tarina on aina erilainen ja eri lähtökohdista, niin haluan kirjoittaa omani. Toivon tosissani, että asiasta jotain tietävät viitsisivät kirjoittaa oman näkemyksensä asiaani. Tätä kirjoittaessakin ahdistaa ja pelottaa aika paljonkin..

Eli siis.. Jäin työttömäksi maaliskuun lopussa nyt 2016. Ennen sitä olin lähinnä kokeillut Subua aina silloin tällöin, mutta en oikeastaan edes juuri pitänyt sen vaikutuksesta. Tähän samaan syssyyn olen "menettänyt" oikeastaan kaikki ystäväni viimeisen puolen vuoden sisällä. Tai siis en täysin menettänyt, ne kaikki on muuttanut yhteen naistensa kanssa ja heistä ei juurikaan kuulu. Itse olen nyt sinkku. Tämä taitaa olla jopa aika yleistä tässä iässä (täytän 34v). Subutex on jotenkin päässyt täyttäämään sen yksinäisyyden ja tylsyyden tekemän tyhjiön ja olen oppinut nauttimaan siitä huolettomasta olotilasta.

Käyttöhistoriani on käsittääkseni moneen muuhun verrattuna aika vaatimaton. Olen käyttänyt subua nyt 4 kuukautta, ja tuohon ajanjaksoon mahtuu kaksi yli viikon taukoa ja 2-3 muutaman päivän taukoa. Viimeisin viikon tauko päättyi tasan kolme viikkoa tätä kirjoittaessani. Olen aina käyttänyt nokittamalla, en koskaan vetänyt hihaan. Täys pallo kestää mulla noin 4-6 päivää, eli keskimääräinen päiväannos on noin 1,5 - 2mg.

Nj-yt olis siis oikestaan ihan pakko lopettaa ennen kuin olen oikeasti niin nalkissa, että refloissa ei voi edes kuvitella tekevänsä mitään järkevää. Tähän mennessä noina vähänkin pidemmissä tauoissa olen huomannut että jo toisena päivänä ilman iskee aivan jäätävä masennus ja todella flunssainen olo. Onneksi työt alkoivat taas ja oon töissä ainakin lokakuun loppuun. Jo nyt huomannut, että säännöllinen päivärytmi ja 8 tuntia päivässä jotain muuta mietittävää ovat nostaneet mielialaani erittäin paljon.

Kysymyksiäni ovat siis:

Mitä on odotettavissa? Masennus? Erittäin flunssainen olo? Muuta?

Kauanko ne eri oireet noin suurinpiirtein kestävät?

Onko tällä käyttöhistorilla vielä mitään järkeä lähteä hiljalliseen annospudotukseen?

Kannattaako refloja lähteä paikkaamaan jollain muulla? Millä? Mulla on noin 15kpl 2mg Rivatrilia jo valmiiksi tätä varten, mutta olen repinyt itseni kamalasta bentsokoukusta jo kerran eroon enkä aio koukuttua niihin uudestaan.

Niin kuin mainitsin, olisn todella kiitollinen ihmisille jotka asiasta jotain tietävät, viitisisvät vastata.

-J-

[sxoxyvg]

Jätä rivat vast viime vaihtoehdoks. Sun historial suosittelen(jos kylmä kalkkuna tuntuu liian raffilta) et jos tällä hetkellä vielä päivittäiskäytät niin pidä välipäiviä, ne auttavat totutteleman selväpäisyyteen ilman että reflat pääsevät iskemään. Mutta koita toki ensin olla ilman tyystin, nää kun on niin henkilökohtasii hommia et toiselle tommonen on viikon flunssa ja toisilla tuntuu universumi romahtavan. Ei vaan, kunhan nukuttua saat niin se yleensä riittää buprekoukun selän taittamiseen. Sirdaludit siis avuks jos saat käsiisi, ennen kuin rupeet rivoja syömään!

[Isavela]

Jees, pian tulee 2kk raittiutta. Outoa sanoa näin, kun mielestäni mulla ei (vielä) ollut ongelmaa käytön kanssa. Mutta hyvä näin, on ollut mukavaa olla selvinpäin ja tehdä asioita, olla vahvoilla mielenterveyden kanssa ja muutenkin. Silti, silti mulla on koviakin himoja (a-pvp ja mdpv, lyrica) käyttää, koska.. Niin, miksi?
Huvikseen, ilokseen, viihteeksi. Oikeasti? No, on siellä taustalla myös turhautuminen ja tylsyyden tunne.

[Dexma]

Viimeaikoina käyttänyt paljon vähemmän päihteitä kuin pitkään aikaan. En muista näin vähän käytettyä puoltavuotta ihan hetkeen. Silti huomaa kuinka paljon omassa elämässä suunnattomuus aiheuttaa turhauttavaa kuosaamista. Eräänlaista dopamiini elämää. Sex and drugs mahdollistaa elämän ilman halua tehdä mitään järkevämpää. Miettinyt että varmaan pitäis vetää joku megalomaaninen henkinen jumi, että päihteettömyyskausi, että löytäis sisäisen motivaation.

Toisaalta harkittu pysähdys äkkiä jeesaa sitä, että olis vielä hankalempi lähteä liikenteeseen. Kamalinta on, kun ei just tähän hätään osaa ottaa seuraavaa askelta millään tiellä. Ja vaik ihmisellä on rajattomat mahdollisuudet niin alkanut kelaan omat rajani myös joillain elämän alueilla enkä voi kovin tyytyväinen olla.

Mut. Motivoimattomuus. Tunne joka on alkanut mua takaperässäni kiusaan viimeaikoina on tullut lähelle. Se mun mielestä tuntuu tosi pelottavalta, koska tähän saakka on ollut paljon motivaatiota ja aina jokin suunta. Yhtäkkiä kaikki alkaa näyttään yhdentekevältä. Dopamiini hurmos on vähän samaa, mutta sitten se kaikki onkin yhtäkkiä abstrakti tunne niinkuin kaikki muu paitsi fyysinen pahoinvointi.

Pitäis hankkii elämä varmaan.

[Juuseri]

Tuossa vähän aiemmin kirjoitin jo aikeistani lopettaa subutexin käyttö. En halua samaan ojaan missä veljeni jo on..

Olen ensi viikon loppu puolella aloittamassa avovieroituksen kun pitäis pystyä töissä käymään samalla. Sanoivat siellä että ainakin Catapresania antavat, muusta en vielä tiedä. Kuinka tehokas tuo lääke ihan oikeasti on?? Vaikee on uskoo että tästä pelkällä verenpainelääkkeellä selviäisi työkykyisenä.. Mitä muita suosittelisitte reflojen helpottamiseen ja millä annoksilla? Tramadol? Panacod? Lyrica? Muuta??

Takana on siis noin neljä kuukautta käytännössä päivittäistä käyttöä nokkaan 1-2mg:n päiväannoksilla. Joskus viikonloppuna mennyt enemmänkin. Ja tarkoitus ei ole koukuttua taas uuteen lääkkeeseen, mietin siis sellaisia lääkkeitä mitä vois pahimpina hetkinä ottaa n. 2-3 viikon ajan kun olen päässyt pahimmasta yli.

-J-

[Dexma]

Sinällään neljä kuukautta on vielä lyhyt aika päivittäiskäyttöö, mutta jos siihen liittyy ehto työkykyisyys niin hankaloituu. Yhdellä 300mg lyricalla olet ihan kunnossa jo ja bentsoilla nukkuu. Tramalia ei kannata ottaa koska se opioidi elikkä se vain jatkaa samaa riippuvuutta.

[zerk]

Tuossa vähän aiemmin kirjoitin jo aikeistani lopettaa subutexin käyttö. En halua samaan ojaan missä veljeni jo on..

Olen ensi viikon loppu puolella aloittamassa avovieroituksen kun pitäis pystyä töissä käymään samalla. Sanoivat siellä että ainakin Catapresania antavat, muusta en vielä tiedä. Kuinka tehokas tuo lääke ihan oikeasti on?? Vaikee on uskoo että tästä pelkällä verenpainelääkkeellä selviäisi työkykyisenä.. Mitä muita suosittelisitte reflojen helpottamiseen ja millä annoksilla? Tramadol? Panacod? Lyrica? Muuta??

Takana on siis noin neljä kuukautta käytännössä päivittäistä käyttöä nokkaan 1-2mg:n päiväannoksilla. Joskus viikonloppuna mennyt enemmänkin. Ja tarkoitus ei ole koukuttua taas uuteen lääkkeeseen, mietin siis sellaisia lääkkeitä mitä vois pahimpina hetkinä ottaa n. 2-3 viikon ajan kun olen päässyt pahimmasta yli.

-J-

Catapresan auttaa siihen kylmä-kuuma- oireiluun hyvin ja jeesaa vähän levottomia jalkoja. Siihen yhdistät lyrican ja jos mahdollista niin yöksi joku bentso auttamaan unettomuuden kanssa. 4kk buprenorfiinia on vielä aika vähän ja lopettaminen on varsinkin lyrican avulla iisi homma, imo. Tossa voi pysyä ihan hyvin työkykyisenä samalla. Eri juttu sit jos reflat on luokkaa makaat vessan lattialla ja laattaat sappinesteitä 10min välein. Mut sitä nyt tuskin saisi edes aikaiseksi pelkän bupren käytöllä.

Unohda tramadoli ja panacod. Molemmat on opioideja. Lyrica voi sun tapauksessa jopa tappaa reflat lähes kokonaan, miinus vatsaoireet joihin ottaisin esim. loperamidia.

[Friidu]

En jaksa kirjoittaa tarinaani,, samaa paskaa kuin muillakin Mutta mites te lopettaneet tai sitä yrittäneet..ootteko käyneet NA ryhmissä? Onko apua? Oon harkinntu, koska oon opiaattiriippuvuuteni kanssa täysin yksin. Onneks on tää palsta edes, voin lukee muiden kokemuksia ja vinkkejä. Mä en pysty vetään täysin cold turkey-meiningillä..liian iso hyppy. Pahinta refloissa on levottomat jalat ja vatsaoireet. Vähentelen annoksia nyt hiljalleen..korvailen myös miedommilla ja otan po iv sijaan.. Kirjoitinki jo toiseen topiciin, ehkä väärään, että auttaako norspan 5 laastari yhtään oxyn lopettamisessa? Pieni laastarihan tuo on ja subu ei mulle aineena tuttu.. Mulla ois semmonen laastari ja myös kaksi 12 mcg fentistä.. Hommatessani ne aattelin, että josko jommalla kummalla tavalla lasku ois vähän pehmeempi.. kun pitäis siis iholla, eipä paljon mun toleilla sano..mutta jos edes vähän jeesaisi. Ja ei, en ole kumpiakin laastareita lyömässä, ne on vaihtoehdot ja tiedän, etten voi subua ottaa vielä ku oxya veressä.. Lisäks on imodiumia, ja öiksi tenoxia, sekä stellaa (josta en kyllä pidä lainkaan,jäänee käyttämättä). Catapresania ei mun verenpaineilla voi käyttää, joten kylmä/kuuma-aaltoilut on kärsittävä.. Niin ja pahimpaan ahistukseen on varalta ampulli stesolidia. Todella lääkkeellistä touhua, I know..

Edit: Lopetus siirtynee (taas)...kun sain käsiini contteja, mutta jos tässä jtn positiivista yrittää keksiä, niin ainakin annos on 1/3 siitä mitä vielä alkuviikolla (nyt siis oxy 40mg/vrk).. eli vähentämällä kohti lopetusta...hiljalleen.. Joo mun verenpaineet on tosi matalat muutenkin (90/60 luokkaa,joskus systoliset jopa 100 ), ja ei ole mittaria joten jää se catapresan nyt pois. Lopettamisessa vaikeaa on luopua piikistä, niin tyhmää kuin se onkin..se vain on ollu iso osa koko hommaa, väsääminen, suonen löytyminen ja tsädäm. Joo ja tuolla norspanilla en tee mitään..se jääköön pölyttymään.

[sxoxyvg]

^Hyvält kuulostaa lääkitys muuten, mutta laastarit jättäisin käyttämättä. Tai bupren ainakin, jos oxyn kanssa oot nyt lähiaikoina pelannu. Oxyreflat on kovat mutta niin kovin lyhyet vrt. buprenorfiiniin. Itsellä ainaskin kolmen päivän jälkeen oli jo suht toimintakykyinen fiilis. Eli imodiumii turpaan et varpusparvet pysyy kurissa ja tennareilla koitat tipauttaa ittes. Sulla ilmeisesti sit tosi alhanen verenpaine? Jos sul on mittari niin kait catapresania voisit koittaa tyyliin neljäsosalla 0.4mg tabletista. Jeesaa levottomiin jalkoihin itsellä todella paljon.

Mut laastarit heittäisin helvettiin, miks turhaan pitkittää tuskaa.

e: Zerk näköjään bupretopsus sanokin jo hyvin.

[tropic]

Mennyt 5 kuukautta bubrenorfiinia kivun hoitoon iv:nä 0,8mg päivässä, mutta joinain päivinä 1mg-2mg. Nyt alkaa tuntumaan, että tätä käyttää nykyään enemmän olojen hakuun tai reflojen blokkaamiseen. Tuntuu, että kipuun riittää varmaan pelkkä hermokipulääke, eli gabapentiini ja pregabaliini. Noi pitää varmaan bubren pois jättämisen helpompana, mutta noihin on sen verran tolea, että ei niistä oloja ainakaan enää millään saa. Eli ahdistus ei poistu mikä on päällä, kun tottunut bubrella sen poistamaan.

Lähinnä se on hankalinta, kun bubre on poistanut ahdistuksen, niin silloin, jos ei ota sitä ahdistus voimistuu, mutta täytyy vaan totutella elämään ilman sitä ja kyllähän ahdistus pikku hiljaa helpottaa. Vois ottaa fiiliksen mukaan isompia annoksia gaboja, kun niitä riittää. Onhan mulla tossa 4kpl 10mc norspaneja, niin selviäisköhän tästä helpommalla, jos ne laittais kiinni iholle?

Tuskin tässä nyt ihan mitään super tuskaa tulee kun toi päivä annos ollut kuitenkin sen verran pieni. Lähinnä täytyy taas vaan totutella elämään ilman bubrea. Voi vaikuttaa, että helpostihan tästä irti pääsee, mutta kyllä viekkarit on välipäivinä ollut aika tuskallisia.

[Pariah]

Ilmottaudun lopettajaksi, tai ainakin vähentäjäksi.

Psykoosissa sairaalaan vasen puoli halvaantuneena, onneksi kuitenkin palautui normaaliksi. Kuolemanpelko sai uuden merkityksen. Älkää syökö sieniä liikaa, peace.

[soulmate]

Mitä teit sienissä, jotta näin tapahtui?

[Pariah]

Mitä teit sienissä, jotta näin tapahtui?

Olin keskellä metsää, telttayö oli suunnitteilla. Jossain vaiheessa vaan havahduin siihen että jokin on pahasti vinossa, soitin apua. Yksin pitäisi olla varovaisempi

[soulmate]

Mikä oli siis lääketieteellisesti homman nimi? Onko sienissä jotain tollasia riskejä olemassa?

[Dexma]

Mikä oli siis lääketieteellisesti homman nimi? Onko sienissä jotain tollasia riskejä olemassa?

Sinällään dmt, psilosiini ja psilasateiini tekee itelle tosi kovaa puutumista ja kipuja kehon pintaveren kiertoon. Ainakin isoilla annoksilla tullut todella ilkee olo.

[Blackened]

Alkaa riittää minullekin tämä bupren tööttääminen, ja oikeastaan tööttääminen ylipäätään. Soitan huomenna päihdeklinikalle ja kyselen vähän mitä sieltä olisi tarjolla avovieroituksen suhteen, ilman lääkkeitä se ei tule onnistumaan. Toivoisin Catapresan + max 30pv bentsot, tosin jälkimmäiset saan hommattua muutakin reittiä. Lisäksi Lyricaa tarpeen varalle, ajattelin 150mg/vrk muutama viikko. Tietysti vitamiinit, magnesiumit, Imodiumit yms. löytyy kaapista.

Mietinkin tässä mikä olisi paras bentso opparivieroitukseen... Rivatril tuntuisi sopivimmalta, mutta loratsepaamiakin olisi tarjolla. Kumpaa suosittelisitte, Riva+Lyrica vai loratsepaami+Lyrica? Muita lääkinnällisiä vinkkejä?

Viime aikoina buprea mennyt sellaista 3-4mg/vrk IV, välillä enemmänkin yrittäessäni turhaan saada jotain oloja - turhaan. Opparitolet ylipäätään melko korkealla.

[frapathea]

Mikä oli siis lääketieteellisesti homman nimi? Onko sienissä jotain tollasia riskejä olemassa?

Psilosiini ainakin mahdollisesti lisää joidenkin sydänongelmien riskiä sekä akuutisti isojen annosten kanssa että pitkäaikaisessa käytössä. Ilmeisesti muutkin 5-HT_2B-agonistit. Sydämen toimintahäiriöt voivat aiheuttaa halvaantumista. Tämä on valistumaton arvaukseni.