Lopettaminen (ja vähentäminen)

[Blackened]

^
Onko sulla Kelan tukemaa terapiaa, vai mitä kautta? Hieno homma

Itse sain viimein lääkärinlausunnon ja Kelalta myönteisen päätöksen, ja oon joulukuusta asti käyny traumaterapiassa kerran viikossa. Se on tosi mukavaa, vaikka välillä vaikeaa kun puhutaan niistä ahdistavista kokemuksista. Viime terapiakäynnin jälkeen mä vaan itkin ja itkin kotona ja olin ihan muissa maailmoissa. En edes osaa sanoa että mikä itketti, mutta oli semmonen kokonaisvaltainen ahdistunut olo. Mutta nyt otin pitkästä aikaa buprea niin ei ahdista enää.

Pitäisi lopettaa. Mullahan on kaikki hyvin.

Käyn nyt yksityisellä, onneksi vanhempani ovat tukemassa taloudellisesti. En saa vielä pitkään aikaan kelan tukea. Vaatii psykiatrin lausunnon sekä vähintään 3kk jatkuvaa seurantaa. Nyt siis pitäisi käydä julkisella MT-toimistolla psykiatrin pakeilla, pelkään vaan että vaativat lääkkeellistä hoitoa rinnalle. Siihen en aio suostua. Vierastan aika paljon psykiatriaa, sehän on vähän arvailua ja potilas on lääketieteellisenä koekaniinina. Koen pärjääväni bentsoilla, mikä ei tietysti sekään ole lopullinen ratkaisu, mutta koen turvallisempana vaihtoehtona kuin neuroleptit/SxRI/MAO-I/NASSA/NDRI/tri- ja tetrasykliset yms. myrkyt. Aamulla otan 1mg klonatsepaamia ja iltaisin tarvittaessa 10-15mg diatsepaamia sekä pieni määrä mirtatsapiinia (3,25-7,5mg) unilääkkeenä.

Itsekin haluan juurikin käydä traumaattiset kokemukset läpi, koska en niitä ole koskaan käsitellyt, enkä ole halunnut rasittaa ja ahdistaa lähimmäisiäni. Mulla tuli enemmänkin voimaantunut olo, vaikka tässähän on vasta ensimmäinen kerta alla ja raapaistiin vasta pintaa. Vähän hävettää myöntää, mutta otin pirtsakkaa kyseisenä päivänä. Niin, ja tänään kahden viikon jälkeen luovutin ja otin buprea ja pregabaa. Huomenna kuitenkin reissuun kotikaupunkiin sukulaisten luokse ja jätän bupret himaan.

EDIT: Kuinka usein käyt terapiassa? Luinpas huonosti, siinähän se oli heti melkein ekassa lauseessa. Bupre-pregaba-bentso jumissa niin ei nyt ihan ajatus kulje... Minulla on seuraava aika kahden viikon päästä. Toivoisin kyllä pääseväni joka viikko, mutta ei ole aikoja.

[renttuni]

Mulla oli just silleen, että kävin reilut kolme kuukautta kunnan mielenterveystoimistossa sillon tällön ja lääkärillä. Ja sain sen lääkärinlausunnon. Sitte odottaa että tulee Kelalta päätös.. Nyt jää vaan noin 40e kuukaudessa itelle maksettavaa. Ja joka viikko siis käyn

Mullakin on yleensä hyvä ja voimaantunut olo terapian jälkeen. Mutta tuolloin yhden kerran jälkeen oli tosi vaikea ja ahdistunut olo, oltiin puhuttu rankoista asioista.

Mulla on SNRI-lääkitys. Oon sairastanut masennusta ja ahdistusta yli 10 vuotta (siis silloin diagnosoitiin) ja tuun varmaan loppuikäni syömään masennuslääkkeitä. Mulle lääkityksestä on ollut paljon apua. Lääkitys ollut myös 10 vuotta, välillä ollut aikoja ettei ole ollut lääkitystä, mutta silloin masennus pahentunut.

[Blackened]

Mulla oli just silleen, että kävin reilut kolme kuukautta kunnan mielenterveystoimistossa sillon tällön ja lääkärillä. Ja sain sen lääkärinlausunnon. Sitte odottaa että tulee Kelalta päätös.. Nyt jää vaan noin 40e kuukaudessa itelle maksettavaa. Ja joka viikko siis käyn

Mullakin on yleensä hyvä ja voimaantunut olo terapian jälkeen. Mutta tuolloin yhden kerran jälkeen oli tosi vaikea ja ahdistunut olo, oltiin puhuttu rankoista asioista.

Mulla on SNRI-lääkitys. Oon sairastanut masennusta ja ahdistusta yli 10 vuotta (siis silloin diagnosoitiin) ja tuun varmaan loppuikäni syömään masennuslääkkeitä. Mulle lääkityksestä on ollut paljon apua. Lääkitys ollut myös 10 vuotta, välillä ollut aikoja ettei ole ollut lääkitystä, mutta silloin masennus pahentunut.

Työterveyslääkäri kehotti samaa, eli kotikaupungin mt-toimistoon että saa hoitosuhteen aloitettua, nythän käyn yksityisellä. Pitäisi saada psykiatrilta lääkärinlausunto. Tosin en haluaisi lääkkeitä, ja psykiatrihan lääkitsee, eli saa nähdä miten käy. Joka tapauksessa kyllä tuo kela-korvaus on pakko saada, ei muuten riitä varat pidemmän päälle.

Tuo lääkevastaisuus on sikäli ironista, että itselääkitsen vahvoilla PKV-lääkkeillä, mutta en suostu lääkärin määrämiä mielialalääkkeitä ottamaan. Pelkään noiden SxRI yms. lääkkeiden sekoittavan aivokemioita lopullisesti, ja toisekseen ne on sellaisia lääkkeitä joiden vaikutuksiin en luota. On tuossa kaapissa 90kpl lääkärin määrämää Voxraakin (NDRI=dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjä) masennuksen hoitoon, mutta en ole uskaltanut aloittaa. Olen myös syönyt Concertaa (NDRI) kolmeen otteeseen, nyt ollut tauolla pari vuotta. Olen harkinnut Concertan aloittamisen uudestaan. Määrätty siis aikuisiän ADD:n hoitoon. Jännä, että tuota Voxraa on alettu käyttämään myös ADD/ADHD-lääkkeenä.

Miten renttuni itse olet kokenut SxRI yms. lääkkeet? Jotenkin tuntuu hassulta, että näiden pitäisi "parantaa" masennus, mutta porukka syö näitä lääkkeitä vuosikymmeniä vaihtelevin tuloksin. Ei siis kuulosta kovin tehokkaalta hoidolta, jos 10-20 vuodessa oireet samat ellei pahemmat. Näissä "lievemmissä" tapauksissa en usko että nuo ovat ratkaisu. Veljeni vaimo söi joitain vuosia Cipralexia ja kuulemma alussa auttoi, sittemmin muuttui vain vieroitusoireiden hoitamiseksi, eli annosta piti nostaa ilman näkyvää vastetta. Nyt lopetti päivittäisen käytön, ja ottaa kuurin vain jos tulee hektinen vaihe töissä/elämässä.

Uskon kyllä että todella vakavissa tapauksissa lääkehoito on pakko, ja silloin vahvemmista mieliala- tai psykoosilääkkeistä on apua. Esimerkiksi akutti psykoosi tai skitsofrenia tai bipo jne. jne.

[Kisu]

Jotenkin tuntuu hassulta, että näiden pitäisi "parantaa" masennus, mutta porukka syö näitä lääkkeitä vuosikymmeniä vaihtelevin tuloksin. Ei siis kuulosta kovin tehokkaalta hoidolta, jos 10-20 vuodessa oireet samat ellei pahemmat.

Voin olla väärässäkin, mutta minun ymmärtääkseni masennuksesta harvemmin "parannutaan", oli hoitomuoto sitten mikä tahansa, lääkkeillä tai ilman. Se voi kyllä hoidon myötä muuttua enemmän tai vähemmän oireettomaksi, mutta usein (ellei useimmiten) palata taas kummittelemaan myöhemmin. Ennemmin noita masennuslääkkeitä voisi siten kai verrata vaikkapa diabeteksen tai AD(H)D:n kaltaisten elinikäisten tilojen hoidossa käytettyihin lääkkeisiin, kuin esim. antibiootteihin jotka nimenomaan parantavat akuutin sairauden pysyvästi. Sanot lääkitseväsi itseäsi omaehtoisesti PKV-lääkkeillä, mutta miten hyvin sitten loppupeleissä se bupre ja bentsot ovat auttaneet sinua parantumaan, siis nimenomaan pysyvästi?

[renttuni]

Jotenkin tuntuu hassulta, että näiden pitäisi "parantaa" masennus, mutta porukka syö näitä lääkkeitä vuosikymmeniä vaihtelevin tuloksin. Ei siis kuulosta kovin tehokkaalta hoidolta, jos 10-20 vuodessa oireet samat ellei pahemmat.

Voin olla väärässäkin, mutta minun ymmärtääkseni masennuksesta harvemmin "parannutaan", oli hoitomuoto sitten mikä tahansa, lääkkeillä tai ilman. Se voi kyllä hoidon myötä muuttua enemmän tai vähemmän oireettomaksi, mutta usein (ellei useimmiten) palata taas kummittelemaan myöhemmin. Ennemmin noita masennuslääkkeitä voisi siten kai verrata vaikkapa diabeteksen tai AD(H)D:n kaltaisten elinikäisten tilojen hoidossa käytettyihin lääkkeisiin, kuin esim. antibiootteihin jotka nimenomaan parantavat akuutin sairauden pysyvästi. Sanot lääkitseväsi itseäsi omaehtoisesti PKV-lääkkeillä, mutta miten hyvin sitten loppupeleissä se bupre ja bentsot ovat auttaneet sinua parantumaan, siis nimenomaan pysyvästi?

Kisu, olen täysin samaa mieltä kanssasi! En usko että masennuksesta varsinaisesti parannutaan, eikä masennuslääkkeet toimi niin kuin joku särkylääke joka parantaa kivut ja that's it.

Itse olen hyötynyt SNRI-lääkityksestä. Olen käyttänyt niitä siis vuosia. Hyviä vuosia on ollut välissä, ja se on osittain myös lääkkeen ansiota. Joskus olen kokeillut lopettaa lääkityksen ja ollut parikin vuotta ilman. Mutta masennus palaa. Lääkitys jatkuu. On käynyt muutaman kerran niin, että kun olen ollut ilman lääkitystä, niin jonkun ajan päästä masennus uusiutuu. Masennus on minulla elinikäinen sairaus. Sen kanssa tulee parempia ja huonompia aikoja ja lääkehoito on tukena. Annoksia voi pienentää tai suurentaa. Ihan kuten Kisu sanoikin, sitä voi verrata muihin sairauksiin jotka eivät parane, kuten just vaikka diabetes, tai kilpirauhasen häiriöt tms.

[Dexma]

Tässä nyt mennyt jo yli kuukausi varmaan ilman bupree? Ei mitään hajua oikeastaan kuinka pitkään, mut veikkaisin, että maaliskuun kohalla lopetin. Nyt oikeastaan ollut jo ilman bentsoja ja mitään lääkkeitä. Nukkuminen onnistuu ja vessassakin käynti on nykyään suht koht... Miten nyt sen sanois... Kiinteää. Aluksi oli pitkään aikamoista vesipulputusta pari viikkoa joka aamu ja monta kertaa. (ois paaaaljon parempi jos toi kuvaus kertonut mun seksielämästä mut mut)

Muutenkin aika vähissä ollut kamankäyttö. Nurtsia ja bissee välillä mennyt, mut sitäkin tainnut mennä kolmen vikan viikon ajan vain pari kertaa. Ja sekin sillai hipisti ja seremoniallisesti

Toisaalta mun elämä on ollut jo kuukauden ajan jotain ihan muuta kuin mitä se oli pari kuukautta sitten. Jotenka tajuan olevani oikeasti kovalla pakomatkalla. Hoidan itseni sisäisiä ongelmia, mutta tuun kohtaamaan parin kuukauden päästä samoja haasteita mitä mulla on ollut Turussa ollessani. Tavallaan kyllä niitä elämän perushaasteita. Urbaanissa ympäristössä kaman käyttö on jotenkin helpompaa ja juurikin painotan KAMA. Se KAMA elämä. Douppaus, säätäminen kaikki noi on jotenkin niin arkista ollut mun elämässä jo pitkään. Elämän tapa joka vaatii aikamoista perustavanlaista muutosta. Mä en tiedä opinko mun pakomatkalla noita asioita hoitaan. Oppiiks lomalla perusarjen hoitoa kuinka hyvin? Saa nähä ihan täysin. Toisaalta se mikä on upeaa on tunne siitä, että keho on TERVE pitkästä aikaa. Kunto nousee ihan päivittäin isoilla harppauksilla vieläkin ja mielenkin tasaisuus on erittäin iso plussa. Oikeastaan välillä romantisoinut sellaista ylämäki alamäki fiiliksiä, mutta just nyt ne tuntuu tosi nihkeiltä ajoilta. Tavallaan nyt on paljon zenimmin ottamassa kaikkea vastaan ja vaik jotkut haasteet vähän ahdistaa ja oudoksuttaa niin koen, että helpompi kaikki on hoitaa nyt, kun oma pääkoppa on terveemmässä kunnossa. Mä pystyn reagoimaan mun ympäristööni paremmin tästä pisteestä, kuin douppiriippuvaisena tai kuosisena vauhtihirmuna.

Mut joo. Kiva kun on saanut pyöriä ja nähdä uusia ihmisiä. Saanut myös voittaa itsensä itselle tärkeissä jutuissa. Alkanut taas opiskelemaan soittamista ja kehittään jotain. Oma päänsisäinen maailma on rikastunut jo vauhdilla, kun oon jättänyt kaikki stressitekijät taakseni ja päättänyt vain keskittyä kehoni korjaamiseen ja lepoon. Niin henkiseen kuin tavallaan fyysiseen. Fyysinen lepo joskus on myös sitä, että vain huolehtii siitä kropastaan urheilemalla ja syömällä oikein. (huhuu, mulle on tullut 10 kiloa lisää mun pirisyksyn jälkeen En ole ikinä kasvanut noin kovaa, paitsi silloin, kun kusin pääni täyteen)

Mut onneksi täs nyt tietää, että mulla on vielä pari kuukautta tässä sellaista aikaa ettei mistään tartte juurikaan huolehtia eikä tartte ajatella suurempia. Saa nähdä mitä sillä aikaa tapahtuu ja saa nähdä missä kunnossa on kaikki pään ja kehon sisällä on myöhemmin. Fiilis aika loistava pitkästä aikaa kyllä tällä hetkellä. Parin viikon päästä mulla ja tRipillä alkaa kevät ja kesä talven huippukohtakin on vielä näkemättä. Hurhruhuruhur. Siistiä kerrankin kokea eräänlaista oman elämän singulariteetti kokemusta ilman 200 mg VITTU DPT AVARUUUUUUUS FUCK YEAH CHILIIIIII VOOOOOOUUUH. Kokemuksia

[Blackened]

Itse olen hyötynyt SNRI-lääkityksestä. Olen käyttänyt niitä siis vuosia. Hyviä vuosia on ollut välissä, ja se on osittain myös lääkkeen ansiota. Joskus olen kokeillut lopettaa lääkityksen ja ollut parikin vuotta ilman. Mutta masennus palaa. Lääkitys jatkuu. On käynyt muutaman kerran niin, että kun olen ollut ilman lääkitystä, niin jonkun ajan päästä masennus uusiutuu. Masennus on minulla elinikäinen sairaus. Sen kanssa tulee parempia ja huonompia aikoja ja lääkehoito on tukena. Annoksia voi pienentää tai suurentaa. Ihan kuten Kisu sanoikin, sitä voi verrata muihin sairauksiin jotka eivät parane, kuten just vaikka diabetes, tai kilpirauhasen häiriöt tms.

Voi hitto, onko tämän kanssa elettävä hamaan tappiin asti? Olen tehnyt töitä vaikeasti oireilevien kanssa ja myöskin monta tuttua on oireillut vaikeasti, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin se kolahtaa omalle kohdalle. En usko että jaksan kantaa tätä ristiä kyllä kovinkaan pitkään, ellei nämä lääkkeet (nyt Valdoxan, seuraavaksi Voxra) lähde kantamaan. Ajatus siitä, että elämä on alle puolivälissä (keskiarvollisesti), ja loppuaika pitäisi kärsiä kuulostaa niin saatanan kohtuuttomalta. Puolitoista kuukautta sitten oli jo suunnitelma ja tarpeet valmiina, mutta jostain kumman syystä valitsin kuitenkin lääkärin enkä ruumishuonetta.

Tiedän, että juuri nyt pitäisi pitää kamankäyttö minimissä tai nollissa, mutta juuri nyt tekee eniten mieli. Aamulla herätessä tekisi mieli työntää neula taipeeseen ja turtua. Juuri alkuviikosta ratkesin heppaan ja nyt olo on aika karmea. Jotenkin tuntuu että minun tieni on käyttää kamaa ja olla rappiolla, ja kuolla kun kuolo korjaa. Ei tämä helvetin säntillinen ja kurinalainen elämä vain jaksa kiinnostaa, vaikka olen monta vuotta yrittänyt pyristellä ja todistella kaikille että kyllä minäkin osaan käyttäytyä.

EDIT: No, ei tässä vielä olla lusikkaa nurkkaan heittämässä. Psykiatrin arvio parin viikon päästä, ja silloin mietitään lääkkeen jatkoa/vaihtoa ja mahdollisesti Concertan uudelleen aloittamista. Ja nyt kun saa hoitosuhteen virallisesti käyntiin niin ehkä 3kk päästä voisi saada KELAn tukemaa psykoterapiaa.

[rebirth]

Olisi varmaan pakko alkaa vähentämään vaikka juuri vasta uudelleen aloitin säännöllisemmin käyttämään muitakin päihteitä kuin alkoholia ja pilvee(lääkitysten lisäks). Tajusin juuri nimittäin taas kerran olevani päihdeongelmainen vaikka aina väitän pelkän alkoholin olevan edes jonkin verran ongelmana. Alkoholin käytön tosin olen jo lopettanut.

Mitenkäs käy lääkereseptieni suhteen jos menen päihdeklinikalle puhumaan että tarvitsen apua päihteiden käytön hallintaan? Tarvitsen nimittäin lääkkeeni ihan niihin tarkotuksiin mihin ne on määrätty, mutta olen välillä hankkinu lisää lääkkeitä/päihteitä vaivojeni hoitoon(ei ole riittävän tehokas lääkitys)tai välillä päihteilläkseni. Käyttö siis ei ole muiden päihteiden kuin holin kanssa tuota ongelmia ainakaan viellä.

Ymmärsin vanhoja sekä viimeaikaisia tekstejäni lukiessa että olen ollut paljon enemmän sekaisin kuin mitä olen kuvitellut. Ymmärrän että minulla on suuri riski päätyä aivan pohjalle elämässäni jota yritän taas kasata mutta en voi olla lääkkeittä ja koen että minulla on tarve ajoittain myös päihtyä että mielenterveys pysyisi jotenkin edes kasassa. Lääkkeitä on siis pakko syödä mutta silloinhan olen käytännössä kokoajan laillisesti kuoseissa ja pelkään siitä muodostuvan viellä ongelman(jos ei jo ole).

Onko siis mitenkään mahdollista saada päihdeklinikalta tai jostain vastaavasta lähinnä keskustelu apua minne voisin täysin rehellisesti kertoa päihteideni käytöstä ja saada apua sen hallintaan ilman että joudun pelkäämään että pakolliset lääkitykseni vietäisiin pois tai niiden saantia vaikeutettaisiin tai tulevaisuudessa ei olisi ongelmia lääkitysten hankinnan suhteen jos tulee tarvetta. Voinko mistään asiantuntevalta taholta saada apua ilman että siitä koituisi minulle haittaa? Vai täytyykö tässä hoitaa eka vaivat pois ja pyrkiä ominkeinoin pitämään kaikki kasassa.

[renttuni]

Onko siis mitenkään mahdollista saada päihdeklinikalta tai jostain vastaavasta lähinnä keskustelu apua minne voisin täysin rehellisesti kertoa päihteideni käytöstä ja saada apua sen hallintaan ilman että joudun pelkäämään että pakolliset lääkitykseni vietäisiin pois tai niiden saantia vaikeutettaisiin tai tulevaisuudessa ei olisi ongelmia lääkitysten hankinnan suhteen jos tulee tarvetta. Voinko mistään asiantuntevalta taholta saada apua ilman että siitä koituisi minulle haittaa? Vai täytyykö tässä hoitaa eka vaivat pois ja pyrkiä ominkeinoin pitämään kaikki kasassa.

Riippuu niin työntekijästä.. Minulla oli kerran a-klinikalla eräs ihana hoitaja jolle saattoi puhua suoraan ja kaunistelematta ilman pelkoa että hän olisi puuttunut lääkityksiin jne. Sitten on ollut niitä työntekijöitä, että kaduttaa että menin ikinä mistään ongelmista puhumaankaan. Täällä uudella paikkakunnalla tein virheen kun menin hakemaan psykiatrista apua. Olen lopulta saanutkin Kelan tukemaa terapiaa, mutta olisin säästynyt monelta pahalta jos en olisi hakeutunut mielenterveystoimistoon.

Jotkut hoitajat ja lääkärit ovat sellasia etteivät pidä päihdeongelmaista ihmisenäkään, vaan katsovat vain papereita ja luulevat tietävänsä paremmin. Jotkut sitten taas ovat todella inhimillisiä ja kohtelevat päihdeongelmaista todella hyvin ja oikeasti kuuntelevat. Jos sinulla on joitakin tuttavia paikkakuntasi A-klinikan tai vastaavan asiakkaina, koita kysellä mielipiteitä heiltä. Tai vaikka anonyymisti netissä.

Ennen olisin ilman muuta kehottanut kaikkia hakemaan apua, mutta itselläni jotkut ongelmat vain lisääntyivät kun "ammattilaiset" puuttuivat asiaan, niin en olekaan enää niin varma onko avun hakeminen järkevää. Paitsi tietysti tapauksissa joissa ei ole mitenkään mahdollista selvitytyä itse, tai jos läheiset tai mahdolliset lapset ovat vaarassa yms.

[rebirth]

Riippuu niin työntekijästä.. Minulla oli kerran a-klinikalla eräs ihana hoitaja jolle saattoi puhua suoraan ja kaunistelematta ilman pelkoa että hän olisi puuttunut lääkityksiin jne. Sitten on ollut niitä työntekijöitä, että kaduttaa että menin ikinä mistään ongelmista puhumaankaan. Täällä uudella paikkakunnalla tein virheen kun menin hakemaan psykiatrista apua. Olen lopulta saanutkin Kelan tukemaa terapiaa, mutta olisin säästynyt monelta pahalta jos en olisi hakeutunut mielenterveystoimistoon.

Jotkut hoitajat ja lääkärit ovat sellasia etteivät pidä päihdeongelmaista ihmisenäkään, vaan katsovat vain papereita ja luulevat tietävänsä paremmin. Jotkut sitten taas ovat todella inhimillisiä ja kohtelevat päihdeongelmaista todella hyvin ja oikeasti kuuntelevat. Jos sinulla on joitakin tuttavia paikkakuntasi A-klinikan tai vastaavan asiakkaina, koita kysellä mielipiteitä heiltä. Tai vaikka anonyymisti netissä.

Ennen olisin ilman muuta kehottanut kaikkia hakemaan apua, mutta itselläni jotkut ongelmat vain lisääntyivät kun "ammattilaiset" puuttuivat asiaan, niin en olekaan enää niin varma onko avun hakeminen järkevää. Paitsi tietysti tapauksissa joissa ei ole mitenkään mahdollista selvitytyä itse, tai jos läheiset tai mahdolliset lapset ovat vaarassa yms.

Oon kyllä asioinut alkoholin takia aiemmin päihdeklinikal ja ymmärsivät että sen käyttö lähinnä juuri johtuu sairauksistani joihin en ole saanut apua jopa auttoivat hankkimaan mua lääkkeitä joilla on väärinkäyttö potenttiaalia. Epäilyttää vain että jos kuulisivat mun kuosanneen opioideilla niin tietysti veisivät oppari respat vittuun vaikka niille on pakollinen tarve ettå kivut pysyis vähän paremmin edes kurissa.

Mutta täs on jo ehtinyt yön jälkeen tulemaan semmoinen itse tehty päätös että nyt vain on pakko olla kuosaamati pilveä kummempaa eikä sitäkään mieluusti. Ainakin niin kauan pitää olla selvänä että olen selvästi terveempi. Tänään nimittäin varmistu paremmin tiedot siitä että voin joutua milloin vain yllättäen leikattavaksi. Jos leikkaustarve ilmenisikin kesken kuosaamisen saattaisi leikkausta joutua odottamaan kunnes päihteet on pois verenkierrosta ja silloin voi ehtiä tapahtumaan peruuttamatonta vahinkoa. Opiaatteja muuten voisin kuosata kohtuudella, mutta ne voi sit piilottaa äkillisen leikkauksen tarpeen. Muutenki jos päädytään et mut on pakko leikata niin täytyy varoa nostamasta opioditoleja että kipulääkitykset sitten tehoasisi. Mut olis jo leikkaukseen laitettu mut halusin viellä yrittää muilla keinoin koittaa hoitaa itteeni, joten ny tarkkaillaan tehoaako muut keinot ja voidaanko leikkaus välttää.

Onhan sitä ennemminkin täysin selvänä pitkiäkin aikoja ollu esim. pakon edessä tai asioiden hyvin ollessa. Nyt ei vain millään henkisesti jaksais täys raittiutta tai mieluiten olis kuoseissa melkein kokoajan jos ei mitään esteitä asialle olis. Nyt vain sit täytyy väkisten koittaa pysyä jotenki selvänä.

[Asystole]

Sitten on ollut niitä työntekijöitä, että kaduttaa että menin ikinä mistään ongelmista puhumaankaan.

Jotkut hoitajat ja lääkärit ovat sellasia etteivät pidä päihdeongelmaista ihmisenäkään, vaan katsovat vain papereita ja luulevat tietävänsä paremmin.

Ennen olisin ilman muuta kehottanut kaikkia hakemaan apua, mutta itselläni jotkut ongelmat vain lisääntyivät kun "ammattilaiset" puuttuivat asiaan

Taas kirjoittaa renttuni sellaista tekstiä joka vois olla suoraan mun näppikseltä.

Mä menin viime vuoden loppupuolella psyk.polin omahoitajalle myöntämään subun käytön. Omahoitaja luonnollisesti raportoi asiasta lääkärille ja kas, hyvin pian tajusin että asian tunnustaminen oli virhe. Sen jälkeen mut on nähty vain ja ainostaan päihderiippuvaisena, ja kaikki muu - masennus, ahdistuneisuus, psykoosioireet - ovat jääneet toissijaisiksi. Lääkityspuolella mua halutaan hoitaa vain neurolepteillä, betsojahan ei riippuvuustaustalle kirjoiteteta koska "niistä tulee kuitenkin ongelma".

Toista kertaa en ole asiaa myöntänyt.

Mä tarvisin apua mun päihderiippuvuuteen, tajuan sen itsekin. Tää homma vaan pahenee koko ajan. Mut mä olen jotenkin tosi varovainen sen suhteen, missä ja miten mä tän ongelmani tunnustan. Mä en halua, että mut painetaan selkä seinää vasten ja tiedetään mun asiat paremmin kuin mä itse.

Aika ajoin lueskelen tätä lopettaminen ja vähentäminen keskustelua, en tiedä miksi, kenties etsiäkseni itselleni inspiraatiota. Just nyt sitä inspiraatiota en vaan ole. On vaan pelko siitä, mihin tää tie mut vielä vie.

[wRRa]

Tuo on kyllä surullista, miten monet mielenterveyttä hoitamaan pyrkivät tahot nostavat aina päihdeongelman jalustalla ykkössijalle.

Esimerkiksi mun psykiatri ilmoitti mulle aikanaan suoraan, että jos mitään huumeita käytän niin terapia loppuu siihen (kärsin siis lapsuusajan seksuaalisen väkivallan aiheuttamasta PTSD:stä). Onneksi terapeutti (psykologi) oli ymmärtäväisempi ja pystyin hänen kanssaan keskustelemaan myös huumeidenkäytöstä. En kuitenkaan käyttänyt huumeita mitenkään päivittäin tai edes viikottain, ja terapeuttini sentään tajusi, ettei mulla ollut päihdeongelmaa vaikka käytinkin huumeita. Psykiatrille en koskaan kertonut, kun hänellä oli tuo nollatoleranssi.

Oon terveydenhuollon ammattilaisen suusta myös kuullut, että "pitää hoitaa päihdeongelma ensin ja sitten vasta voi alkaa hoitaa muita ongelmia". Mä oon eri mieltä ja musta tää ajattelutapa on ihan mätä.

Päihdeongelmat johtuu yleensä taustalla olevista ongelmista. Se, että pureutuu niihin ongelmiin, voi alkaa helpottaa myös päihdeongelmaa. Miksei voi alkaa hoitaa näitä ongelmia jo ennen kuin on päässyt kunnolla eroon päihteistä? Totta kai se on selvää, että päihteet voivat viedä hoidolta tehoa. Mutta taustalla piilevien ongelmien hoito on myös päihdeongelman hoitoa. Ja sitä paitsi, hoidon saaminen on parempi kuin se ettei sitä saa ollenkaan, koska käyttää päihteitä.

[zerk]

Tuo on kyllä surullista, miten monet mielenterveyttä hoitamaan pyrkivät tahot nostavat aina päihdeongelman jalustalla ykkössijalle.

Esimerkiksi mun psykiatri ilmoitti mulle aikanaan suoraan, että jos mitään huumeita käytän niin terapia loppuu siihen (kärsin siis lapsuusajan seksuaalisen väkivallan aiheuttamasta PTSD:stä). Onneksi terapeutti (psykologi) oli ymmärtäväisempi ja pystyin hänen kanssaan keskustelemaan myös huumeidenkäytöstä. En kuitenkaan käyttänyt huumeita mitenkään päivittäin tai edes viikottain, ja terapeuttini sentään tajusi, ettei mulla ollut päihdeongelmaa vaikka käytinkin huumeita. Psykiatrille en koskaan kertonut, kun hänellä oli tuo nollatoleranssi.

Oon terveydenhuollon ammattilaisen suusta myös kuullut, että "pitää hoitaa päihdeongelma ensin ja sitten vasta voi alkaa hoitaa muita ongelmia". Mä oon eri mieltä ja musta tää ajattelutapa on ihan mätä.

Päihdeongelmat johtuu yleensä taustalla olevista ongelmista. Se, että pureutuu niihin ongelmiin, voi alkaa helpottaa myös päihdeongelmaa. Miksei voi alkaa hoitaa näitä ongelmia jo ennen kuin on päässyt kunnolla eroon päihteistä? Totta kai se on selvää, että päihteet voivat viedä hoidolta tehoa. Mutta taustalla piilevien ongelmien hoito on myös päihdeongelman hoitoa. Ja sitä paitsi, hoidon saaminen on parempi kuin se ettei sitä saa ollenkaan, koska käyttää päihteitä.

Nää nyt on vain sanoja, mutta otan osaa ja hirveesti myötätuntoa. Olen niin saapas etten osaa muutakaan sanoa. Onhan se älytöntä, että psykiatrilta joutuu pimittämään mahdollisesti ihan olennaista tietoa saadakseen mitään hoitoa, ja vielä oletettavasti aika rankkaan traumaan.

Tämä on noin yleensäkin valtava ongelma suomalaisessa terveydenhuollossa. Oletus on käytännössä aina se, että päihteet ovat syy eikä seuraus. Ilmeisesti ainakin joissain yksiköissä ollaan menossa asian suhteen eteenpäin, mutta aivan liian hitaasti.

Kaikki tämä liittyy mielestäni siihen, että suomalainen päihdepolitiikka on edelleen äärimmäisen julmaa ja kylmää.

[Asystole]

Oon terveydenhuollon ammattilaisen suusta myös kuullut, että "pitää hoitaa päihdeongelma ensin ja sitten vasta voi alkaa hoitaa muita ongelmia". Mä oon eri mieltä ja musta tää ajattelutapa on ihan mätä.

Varmaan vähän riippuu keissistä. Oon mäkin aikoinaan nuoruudessa ollut siinä tilanteessa, että ensin oli katkaistava käyttö, ennen kuin oli mitään edellytyksiä päästä käsiksi muihin ongelmiin. Mutta tilanteet muuttuu ja kaikilla meillä taustat päihteiden käytölle on yksilölliset. Jos mun nykytilannetta ajatellaan, päihteet ovat selkeesti seuraus, ei syy.

Mua risoo se, että lääkäri ei ota lainkaan humioon, mikä mun mielestäni on mun vakavin ja eniten arkielämää haittaava ongelma tällä hetkellä. Mun mielestäni perimmäinen ongelma ei ole päihteet, päihteet on vaan yksi niistä tavoista, joilla mun sairauteni tällä hetkellä oireilee. Pelkän päihdeongelman hoitaminen on vain yhden oireen hoitamista. Ei nähdä kokonaiskuvaa.

Päihdeongelmat johtuu yleensä taustalla olevista ongelmista. Se, että pureutuu niihin ongelmiin, voi alkaa helpottaa myös päihdeongelmaa.

Tismalleen!

Onhan se älytöntä, että psykiatrilta joutuu pimittämään mahdollisesti ihan olennaista tietoa saadakseen mitään hoitoa, ja vielä oletettavasti aika rankkaan traumaan.

Älytöntä nimenomaan. Mun kohdalla kyse ei ole traumasta, vaan pitkäaikaussairaudesta, joka oireilee eri elämänvaiheissa eri tavoin. Meni vuosia, ettei päihteillä ollut osuutta eikä arpaa siihen, miten oireilin. Tilanne muuttui, kun kävin läpi perustavanlaatuisen, monia elämäni tukipilareita ravisuttaneen kokemuksen. Huumeet tulivat mukaan oloa helpottamaan, todellisten syiden ja pahan olon aiheuttajan ollessa ihan jossain muualla kuin päihteissä.

En tiedä. Eilen illalla makoilin sohvalla ja itkeskelin. Mietin tätä tietä joka on tähän johtanut. Kuherruskuukaudet on jääneet kauas taa, ja koko homma tuntuu nykyään lähinnä pallolta jalassa. Lisäksi tuo päihteiden käytön taloudellinen taakka on alkanut ärsyttämään ihan huolella. Vituttaa, että rahat, joilla voisin ostaa itselleni vaikka jonkun kivan uuden vaatteen, menee johonkin saatanan jauhoihin ja pillereihin.

Mä tarvin apua MYÖS mun päihdeongelmaan, se on selvä. Mutta päihdeongelman irrottaminen kokonaisuudesta ja vain sen hoitaminen ei palvele mun kuntoutumista sitten niin yhtään. Ja nimenomaan niin tässä on käynyt.

Joo. Ei mulla kait tässä muuta. On se onni että on edes tämä palsta, mihin voi purkaa sydäntään. Aika yksin olisin ilman Vaulttia. Niin kuin aika moni muukin meistä.

Koitetaan tsempata.

[Isavela]

Mulla on myös sellaista kokemusta, että terapeutilla (entinen nykyään) mainitessani käytöstä, hän takertui siihen ja vaikka yritin vaihtaa puheenaihetta, niin silti se kamalin asia oli se päihteenkäyttö, ei esimerkiksi se, että olin ollut fyysisessä tappelussa tai valittelin kovaa unettomuutta tms. Aina se vetämisen kertominen peittosi kaiken muun ja lopulta tosiaan kaikeksi onneksi löysin uuden terapeutin ja hänen kanssan kokonaisuus toimii hyvin.

Mulla olis tullut kesällä 4v raittiutta täyteen. Hyvin kovan henkisen taistelun tuloksena selvisin varhaiseen kevääseen saakka lähinnä alkoholia, lyrtsejä, silokkeja, happoa ja toisinaan bentsoja (esim ennen hammaslääkäriin menoa tai pitkän tappelun jälkeen vähäksi aikaa klinikalta lääkärin määräämänä) ottaen harvakseltaan. Useimmiten "kuureina" ja pitkiä aikoja kokonaan ilman. Oon aina ollut mm tuurijuoppo ja ajoittainen käyttäjä. Koko ajan ei enää vuosiin ole kiinnostanut vetää, mukavampi vain silloin tällöin ottaa jotain päihdettä.
Ja k-hoidossa olen, niin siellä ei sallita tietenkään mitään päihteitä. No, tuossa taannoin otin seuloissa näkymättömiä aineita, mutta ihan helvetin huonon tuurin ja onnettoman sattumuksen vuoksi jäin kiinni varmennusseulassa. Heillä ei ollut siellä aavistustakaan siitä, että olin mitään käyttänyt, koska en tehnyt siitä ongelmaa itselleni tai aiheuttanut harmeja kenellekään. Kertaluonteisia juttuja ja erittäin harkittuja ja suunniteltuja. Ei siis mitään "pakko vetää pää sekasin keinolla millä hyvänsä ja niin paljon/usein, kuin mahdollista" tai "haluun turruttaa itteni ihan koomaan". Ei. Vaan ihan hauskanpitoon ja rentoutumiseen.

Nyt oon siis tilanteessa, jossa edes viihdekäyttö ei hoidon puolesta sovi ja se ottaa päähän. Siis aivan älyttömästi. Toki tiedän, että monen mielestä (vähän myös omastakin mielestäni) leikin tulella ja voi riistäytyä käsistä. Mutta.
Olen tehnyt todella rankkaa ja perusteellista itsetutkiskelua tosiaan monta vuotta, käynyt terapiassa, saanut hoitoa ja elämäntavat ja -arvot kaikin puolin muuttuneet terveemmiksi ja olen itseni kanssa sinänsä tukevalla pohjalla, etten tartte enää narkata elääkseni vaan voin valita, otanko jotain vai en. Useimmiten en ota. Koska mun ei tartte.

En oikeastaan tiedä edes, mitä tällä kirjoituksella haen takaa. Halusin vain purkaa mieltä painavia asioita, kun aina luullaan, ettei ihmiset voi muuttua pohjimmiltaan. Entä, jos ihminen on pohjimmiltaan aina ollutkin ns viihdekäyttäjä, mutta elämäntilanteet ja mielen sairaudet on ajauduttu hoitamaan päihteillä, kun muualta ei apua ole saanut. Entä, jos joku kaipaa harvakseltaan niitä ns äärikokemuksia, joita muut päihteet (alkoholin tilalla) saavat aikaan/niiden avulla voidaan saada aikaan. Entä, jos jollakulla on niin paljon kaikkea hyvää elämässään, ettei enää tarvitse sitä ns nistielämää, vaan on täysin tyytyväinen jos saa pääosin elää raittiina, mutta saa myös halutessaan päihtyä.

Joku lapsellinen kapina mulla on noussut tuota hoitoa kohtaan ja kyllä se vuosikausien opioidiriippuvuuskin tympii. Kun aina olet muiden armoilla. Kun joka asiaa täytyy kysellä ja ruinata, useimmiten apua pyytäessä rangaistaan jollain lailla. Esim tällä hetkellä on niin paljon stressiä, unettomuutta ja paineita elämässä, niin klinikan puolelta pistetään vaan lisää painetta niskaan, kun joudun (toki aivan oma vikani) ramppaamaan joka toinen päivä just silloin, kun muutenkin voimat vähissä (ei doupin takia, sairastelukierre verottaa voimia sekä unettomuus) ja kaipaisi lepoa ja rauhaa. Äh.

[Don]

Tässä nyt mennyt jo yli kuukausi varmaan ilman bupree...

Mites sulla Dexma tällä hetkellä menee? Onko mitään pawseja ilmennyt tms? Sullakaan ei tainnu mikään hirveä päivittäisdoussi olla, niin ois kiva kuulla noista pidemmän ajan jälkeen.
Tsemppiä!

[Dexma]

Mites sulla Dexma tällä hetkellä menee? Onko mitään pawseja ilmennyt tms? !

Jos nyt kelaan helmikuun jälkeistä aikaa niin ensinmäinen kuu oli se fyysistä reflaa. Kuukauden jälkeen oli nukkuminen haastavaa. Aamut oli kylmiä ja ripulia tuli ensinmäinen tunti aamusta. Silti parin kuukauden jälkeen olo oli jo a suht koht terve. Keho palautuu hitaasti urheilusta ja saattaa tulla herkemmin kipeen oloiseksi. Mutta kaikin puolin olo on nykyään ok, ainakin verrattuna viimeiseen 5 vuoteen Tosiaan pienet olivat loppuajasta päiväannokset, mutta se pahin osa on se pitkä putki ja elämäntavat. Pienellä annoksella vain helpottaa hitosti sitä reflakautta.

Saa nähdä miltä kaikki tuntuu muutaman kuukauden päästä. Nyt on helppo olla ilman subua kun on täysin eri elämäntilanteessa ja ympäristössä. Saa nähdä miltä paluu ns arkeen tuntuu. Työt, tietyt yhteisöt ja arjen tuoma stressi, kun lisätään kaikkeen niin on hauska nähdä miten sitten jaksaa.

Se mikä eniten mua motivoi, on ne mahdollisuudet mitä mulla on ilman opiaatti koukun tekemiä rajoitteita. Ei tartte pelätä refloja, voi tehdä mitä haluaa. Helpompi ajatella pidemmälle elämää, kun ei elä sitä akuuttia kuosi elämää.

[Blackened]

Jos nyt kelaan helmikuun jälkeistä aikaa niin ensinmäinen kuu oli se fyysistä reflaa. Kuukauden jälkeen oli nukkuminen haastavaa. Aamut oli kylmiä ja ripulia tuli ensinmäinen tunti aamusta. Silti parin kuukauden jälkeen olo oli jo a suht koht terve. Keho palautuu hitaasti urheilusta ja saattaa tulla herkemmin kipeen oloiseksi. Mutta kaikin puolin olo on nykyään ok, ainakin verrattuna viimeiseen 5 vuoteen Tosiaan pienet olivat loppuajasta päiväannokset, mutta se pahin osa on se pitkä putki ja elämäntavat. Pienellä annoksella vain helpottaa hitosti sitä reflakautta.

Saa nähdä miltä kaikki tuntuu muutaman kuukauden päästä. Nyt on helppo olla ilman subua kun on täysin eri elämäntilanteessa ja ympäristössä. Saa nähdä miltä paluu ns arkeen tuntuu. Työt, tietyt yhteisöt ja arjen tuoma stressi, kun lisätään kaikkeen niin on hauska nähdä miten sitten jaksaa.

Se mikä eniten mua motivoi, on ne mahdollisuudet mitä mulla on ilman opiaatti koukun tekemiä rajoitteita. Ei tartte pelätä refloja, voi tehdä mitä haluaa. Helpompi ajatella pidemmälle elämää, kun ei elä sitä akuuttia kuosi elämää.

Ja yksi mikä tulee voimakkaana on tunteet. Opiaatit latistavat tunteet aika voimakkasti, samoin kuin bentsotkin. Muistan edellisen kerran kun lopetin vuosien subu- ja sekakäytön, niin se tunteiden vyöry oli aika pelottavaa aluksi, varsinkin kun ei osannut tunnistaa ja eritellä erilaisia tunteita. Sitten pikku hiljaa siitä alkoi nauttimaan, kun itsetuntemus parani.

Nyt ollaan pumpulissa taas, jossa mikään ei tunnu pahalta, mutta myöskään mikään ei tunnu oikein miltään.

[tRip]

Se mikä eniten mua motivoi, on ne mahdollisuudet mitä mulla on ilman opiaatti koukun tekemiä rajoitteita. Ei tartte pelätä refloja, voi tehdä mitä haluaa. Helpompi ajatella pidemmälle elämää, kun ei elä sitä akuuttia kuosi elämää.

Nyt ollaan pumpulissa taas, jossa mikään ei tunnu pahalta, mutta myöskään mikään ei tunnu oikein miltään.

Mä oon alkanut huomata..

Et..

Mitä syvemmälle on lähtenyt pohtimaan nistiaatetta(ni).. Sen syvemmin on alkanut tajuumaan, et ei kyse oo enää siitä, et yritänkö mä elää selvinpäin, ja tahdonko mä elää turtaa.. Alan olla liian wanha ja väsynyt oleen refloissa tai kuoseissa, kivuissa..
Ei must o kumpaankaan kastiin.

Kyse on jostain aivan muusta.

Tuntuu et on jo aika hogaa, et niistisyys on elämäntapa, arvomaailma ja mun koko elämä.
Se pitää sisällään kaiken sen mihin mä uskon, ja mitä mä oon.

Ei kyse oo enää kuosista itsessään. Vaan miten selvitä täs maailmassa hengissä, ja hetkittäin löytää tietä onneen ja rauhaan.

Mä oon henkeen ja vereen täys nisti.
Ja suurin tragedia taitaa olla se kun ei vaan tee mieli enää edes kuosaa.
Ei tee mieli olla enää aineiden orja.

Mut mä oon.

Mitä mä sit sillä sen hyväksymisellä saavutan?

Kunpa tietäisin.

Tää elämä koituu mun kohtaloks lopulta jossainvaiheessa.
Ehkä se on aika keskittyä löytämään elämässä se todellinen kiintopiste niin kaukaa, et mikään kuosin mahti tai nisteinkään haave, ei pääse sitä turmelemaan.

Mun elämällä ei ole kiintopistettä. Haaskaan sen hengissä selviämiseen, ja pienten ilojen löytämiseen. Arjen pärinoistä jyvälle pääsemiseen.

Ei mulle kuosi enää merkkaa mitään, kuin et oon sen aatteen orja.

Alan olla jo vähän epätoivoinen tän elämän edessä. En uskalla elää, tahdon vaan jaksaa hengittää niin kauan kuin henki vaan kulkee. Oks siinä sit mitään mieltä.. Emmä vaan muuta osaa. Emmä tiedä pahemmasta, enkä mä tiedä paremmasta. Emmä tiedä itsestänikään, enkä maailmasta.

Emmä oikeestaan tiedä mitään muutakuin et jotain on tehtävä. Koituu se sit tuhoks ja turmioks tai vapahdukseks. Ihan sama..
Selvinoloon yhtälailla voi vaan tuupertua, ja siitä alkaa tulla kuin kuosi ennenvanhaa. Paitsi siitä vaikeempi päästä yli.
Ei mitään mitä lopettaa.. ei refloi joita setviä.. Ei kuosia josta iloita. Ei elämää josta päristä..

ja kaiken kukkuraks menny aivan vitun överiks kaiken druqsien kanssa.
Onnistunu taas elään sitä kuuluisaa kaksoiselämää. Vakuutan ihmisille olleeni selvin. Todellisuudessa valveen/epätodellisuuden ja tajunnantilojen rajamailla.

Bentsot rouskinu, oppareista reflat edessä.

Mä en enää tiedä selviänkö mä tästä taistelusta hengissä

Pahinta et apua on turha mistään edes yrittää hakea.. Mennyt usko siihen.

Toivon sisimmässäni tän olevan se viimeinen taisto. Loppuviimein samase viekö se multa hengen vai selviänkö voittajana..
Nykyiseltään oon vaan pelkkä luuseri, menettänyt uskon kaikkeen muuhun paitsi hyvään.
EI tää oo elämää.

Missävaiheessa ois hyvyyden kannalta paras vaan antaa päästää itsensä kärsimyksistä?
Tehdä asioille jotain..


Nistiaate oli pohjimmiltaan jalo aate selvitä hengissä onnellisena elämän loppuun asti.

[gaia]

Kahdeksas päivä ilman kovia opiaatteja (Bupre, Oksikodoni, Heroiini, Metadoni, yms.). Tää päivä on ollu helposti pahin. Ja luulen et pahin on vielä edesää. Oon ottanut tänään 900mg lyricaa, 2mg xanoria ja hieman panacodia. Nyt olo on suht ok, mutta ei todellakaan hyvä. Koko päivä on mennyt sängyssä kuunnellen Radioheadii. Viikonloppuna olis keikka. En tiedä miten selviin sen. Lyricaankin tullut jo niin kovat tolet ettei se mitään oikein auta. Lähinnä noi panacodit auttoi. Peitto tuntuu vitun epämielyttävältä, mutta ilmankaan ei pärjää. Aamulla herää (jos on saanut unta) siihen että oksennus ja ripuli lentää. No, ehkä tää tästä vielä. Pelkään vaan sitä että miten pystyn esiiintymään tässä kunnossa. Mulla kuitenkin on 16 vai 17 (en muista) kesäkuuta myös keikka tampereella. Pakko se on kai vaan lääkitä itsensä kovasti ja ottaa pieni annos Ketamiinia ennen settiä. Saa nyt nähdä.

[Huiko]

Tsemppiä Gaia. Älä vaivu epätoivoon, vaikka tuskaista onkin.

Kuumat suihkut auttoi mulla. Samoin parasetamolin ja ibuprofeiinin yhdistelmä. Sirdaludilla sitten nukuin. Panacodit jättäisin kyllä pois, kun ovat opiaatti.

Vähän harmi toi, ettei pregaba enää toimi hyvin. Ootko kokeillu gabapentiiniä? Vaikkei päihdyttävä vaikutus olekkaan kovin kaksinen, niin ainakin itselläni auttaa.

Dissoja kannattaa hankkia, koska ne oli ainakin mulla se millä jaksoin reflat. Onneksi ne fyysiset ei lopulta kestä kovin kauaa.

[Osomodon]

Mulla on semmonen tilanne, että oon töissä ja pitäs koittaa tuo bubre lopettaa. Mutta jos lopetan kun seinään, en pysty tekemään töitä. Vaikka mulla on aika kova itsekuri on tuo bubre päässy, niin pahasti mun mielen alle. että pikkuhiljaa annoksen pienentämisen onnistuminen epäilyttää. Onko mitään neuvoja miten vitussa mää voin lopettaa samalla ku teen töitä? Vai jatkanko kesälomaan ja sitten koitan lopettaa. Mulla ei oo onneks mitään sosiaalista painetta, ku oikeastaan yksikään mun kaveri ei käytä ja ne jotka käyttää ei uskalla olla muhun yhteydessä, ku ovat niin paljo velkaa, Vituttaa että piti päästää ittensä tälle tasolle. Se oli se perinteinen viikonloppukäyttö, josta se alko ku ei ollu enään ryyppyporukkaa ja muutenkin kaljasta oli menny into.

Perhanan ku vois kävellä vaan korvaushoitoon sisään ja sanoa, että haluan irti tästä subusta. Mutta eihän se niin toimi ku kuulemma kaiken muun lisäksi pitää olla 2 viikkoo katkolla...

[renttuni]

Mulla on semmonen tilanne, että oon töissä ja pitäs koittaa tuo bubre lopettaa. Mutta jos lopetan kun seinään, en pysty tekemään töitä. Vaikka mulla on aika kova itsekuri on tuo bubre päässy, niin pahasti mun mielen alle. että pikkuhiljaa annoksen pienentämisen onnistuminen epäilyttää. Onko mitään neuvoja miten vitussa mää voin lopettaa samalla ku teen töitä? Vai jatkanko kesälomaan ja sitten koitan lopettaa. Mulla ei oo onneks mitään sosiaalista painetta, ku oikeastaan yksikään mun kaveri ei käytä ja ne jotka käyttää ei uskalla olla muhun yhteydessä, ku ovat niin paljo velkaa, Vituttaa että piti päästää ittensä tälle tasolle. Se oli se perinteinen viikonloppukäyttö, josta se alko ku ei ollu enään ryyppyporukkaa ja muutenkin kaljasta oli menny into.

Perhanan ku vois kävellä vaan korvaushoitoon sisään ja sanoa, että haluan irti tästä subusta. Mutta eihän se niin toimi ku kuulemma kaiken muun lisäksi pitää olla 2 viikkoo katkolla...

Mulla oli aikoinaan sama tilanne. Paitsi olin fentanyyliin riippuvainen. Kokeilin välillä lopettaa, mutta tulin niin sairaaksi etten olis pystynyt käymään töissä. Sinuna odottaisin siihen lomaan saakka. Itse lopetin sitten kun mulla loppui työsopimus, olin siis määräaikaisessa työsuhteessa. Eipä se omin voimin onnistunut sittenkään, mutta menin hoitoon. Ei olisi onnistunut työssäollessa vierottautuminen.

Täällä oli hyviä pohdintoja, palaan niihin kunhan kerkeän!

[Osomodon]

Mulla on semmonen tilanne, että oon töissä ja pitäs koittaa tuo bubre lopettaa. Mutta jos lopetan kun seinään, en pysty tekemään töitä. Vaikka mulla on aika kova itsekuri on tuo bubre päässy, niin pahasti mun mielen alle. että pikkuhiljaa annoksen pienentämisen onnistuminen epäilyttää. Onko mitään neuvoja miten vitussa mää voin lopettaa samalla ku teen töitä? Vai jatkanko kesälomaan ja sitten koitan lopettaa. Mulla ei oo onneks mitään sosiaalista painetta, ku oikeastaan yksikään mun kaveri ei käytä ja ne jotka käyttää ei uskalla olla muhun yhteydessä, ku ovat niin paljo velkaa, Vituttaa että piti päästää ittensä tälle tasolle. Se oli se perinteinen viikonloppukäyttö, josta se alko ku ei ollu enään ryyppyporukkaa ja muutenkin kaljasta oli menny into.

Perhanan ku vois kävellä vaan korvaushoitoon sisään ja sanoa, että haluan irti tästä subusta. Mutta eihän se niin toimi ku kuulemma kaiken muun lisäksi pitää olla 2 viikkoo katkolla...

Mulla oli aikoinaan sama tilanne. Paitsi olin fentanyyliin riippuvainen. Kokeilin välillä lopettaa, mutta tulin niin sairaaksi etten olis pystynyt käymään töissä. Sinuna odottaisin siihen lomaan saakka. Itse lopetin sitten kun mulla loppui työsopimus, olin siis määräaikaisessa työsuhteessa. Eipä se omin voimin onnistunut sittenkään, mutta menin hoitoon. Ei olisi onnistunut työssäollessa vierottautuminen.

Täällä oli hyviä pohdintoja, palaan niihin kunhan kerkeän!

Nuiden aikaisempien pohdintojen jälkeen tilanne on muuttunut niin, että nyt on menty mahdollisimman pienellä annoksella viikon ajan. Just tuossa huomasin, että 6 päivässä menny sama määrä mikä ennen meni päivässä parissa. Töissä pärjää yleensä hyvin iltapäivään, jolloin alkaa käydä vaikeaksi mutta oon onneks muutaman pamin saanu pahimpiin paikkoihin sekä meillä voi käyttää liukumia jos olo alkaa mennä liian heikoksi. Tarkotus ois siis koittaa pienentää annosta lomaan asti, jolloin voin lopettaa kokonaan, ku ei oo enään mitään pakollista menoa. Toivottavasti tästä kropan totuttamisesta pienempään annokseen on jotakin hyötyä, kesäloman viekkareita ajatellen. Ei osaa vielä oikeen tässä viikossa sanoa mitään muuta muutosta, ku kylläpä 0,1-0,2mg näytti isolta annoskselta, ku ei oo enään tottunu millin parin viivoihin. Tällä hetkellä into on kova ja henkistä himoa ottaa kunnon viivoja ei yhtä kertaa useammin ole tullut mutta saapa nähä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan. Ja mitähän mää tuossa oon ajatellu, en mää mihinkään korvaushoitoon oikeasti halua, ku sitte sitä olisi sen metadonin sekä hoitopaikan armoilla monta vuotta.

Nyt on tarkoitus koittaa vaan päivä kerrallaan mennä enintään 0,5 mg päiväannoksella, ihan en oo vielä tuohon pystyny, vaan keskiarvo tais olla 0,7 mg. Kiinnostaa nähä mikä tilanne on viikon päästä, onko kroppa yhtään tottunu pienempään annokseen. Sitä toivois huomaavan jo hieman tottumista, ettei päivät ois tämmösiä puolireflasia varsinkin illasta mutta jos mitään muuta muutosta ei oo tapahtunu, niin ainakin rahaa on säästyny. Jos tässä äkkiä lasken mulla on vielä 20mg jälellä, niin jos niillä lomaan asti pärjäis, niin ois aivan mahtavaa, ku ei tarvis enään senttiäkään enempää kuluttaa rahaa itse tuohon aineeseen. Vinkkejä mitä ois bentsojen lisäksi hyvä hommata kesäloman alkuun ois mahtava kuulla.

[sxoxyvg]

Bentsojen lisäks lyricat/gabapentit jeesaa hyvin oloa päivisin, illasta sirdalud, catapresan tai neuroleptit jeesaa nukkumiseen. Catapresan myös auttaa hyvin fyysisiin oireisiin, kuuma/kylmäilyyn ja levottomiin jalkoihin. Ja tietenkin loperamidia naamaan jos perse falskaa.

[LeFairylette]

Meitsi ollu pian 3 ja puol kuukautta ilman subua. Jos tällä kertaa pysyisikin erossa siitä.
Helmikuussa olin bupren tiputuksessa osastolla kuukauden verran ja siitä menin vielä järvenpään sosiaalisairaalaan. Siellä oli tarkoitus olla useampi kuukausi, mutta kuukauden jälkeen lähdin menemään.
Ei ollu mulle sopiva paikka ollenkaan. Otin hoitsujen kanssa yhteen ihan jatkuvasti.

Aika hyvin muistakin huumehista pysynyt erossa. Pari kertaa poretta vetänyt ja muutaman kerran panacodeja.

Odotan vaan sitä päivää ettei tee enää mieli subua. Aika raskasta, että joka helvetin päivä mietin et "vittu ku vois vetää ees yhdet vedot"
Viime viikolla oli retkahtaminen ihan senttien päässä, ku frendi veti mun nenän edessä subuvedot. Olin aika helvetin ylpeä itsestäni, että pystyin sanomaan ei.

[tRip]

Miegä oli puolisen vuotta ilman pörriä..
Keho muistaa, se muistuttaa karulla tavalla, et se muistaa miten se aine myrkytti ja korvensi mun sieluuni.

Methamfea otin sit tos deeli-putken päätteeks, ja siit sit nyt ihan itsarimorkkikset/jaksamattomuus/motivaatiottomuus..
Kaikki se paska palas mieleen miks mä sen aineen lopetin. ja tiesin sen. Olin vaan liian hyvissä kuunnellakseni todellista itseä.

EI mua päihteet tai niiden käyttö haittaa. Ainoastaan se viikatemies tuol selän takana..
Ja viel jonain päivänä se pääsee päästämään pahasta. Tai päästän sen kunniallisesti.
Se on tää elämäntapa, jos ei mikään muutu.

Tähän kait sopis Johnny Cashin - Hurt biisi.

Joo. Druqs'r'bad.

[heihoi]

Meitsi ollu pian 3 ja puol kuukautta ilman subua. Jos tällä kertaa pysyisikin erossa siitä.
Helmikuussa olin bupren tiputuksessa osastolla kuukauden verran ja siitä menin vielä järvenpään sosiaalisairaalaan. Siellä oli tarkoitus olla useampi kuukausi, mutta kuukauden jälkeen lähdin menemään.
Ei ollu mulle sopiva paikka ollenkaan. Otin hoitsujen kanssa yhteen ihan jatkuvasti.

Aika hyvin muistakin huumehista pysynyt erossa. Pari kertaa poretta vetänyt ja muutaman kerran panacodeja.

Odotan vaan sitä päivää ettei tee enää mieli subua. Aika raskasta, että joka helvetin päivä mietin et "vittu ku vois vetää ees yhdet vedot"
Viime viikolla oli retkahtaminen ihan senttien päässä, ku frendi veti mun nenän edessä subuvedot. Olin aika helvetin ylpeä itsestäni, että pystyin sanomaan ei.

Huhh salee vittumaista toi vaihe tsemppiä sulle :S

[Asystole]

olen itseni kanssa sinänsä tukevalla pohjalla, etten tartte enää narkata elääkseni vaan voin valita, otanko jotain vai en. Useimmiten en ota. Koska mun ei tartte.

Tää on se tilanne, mihin ite haluaisin päästä. Että mä voisin valita, otanko päihteitä vai en.

[Isavela]

olen itseni kanssa sinänsä tukevalla pohjalla, etten tartte enää narkata elääkseni vaan voin valita, otanko jotain vai en. Useimmiten en ota. Koska mun ei tartte.

Tää on se tilanne, mihin ite haluaisin päästä. Että mä voisin valita, otanko päihteitä vai en.

Heippa! Rupesin miettimään, mitä kirjoitit ^. Mikä/mitkä syyt tekee sen, ettet voi valita? Itse olen riippuvainen "vain" bupresta, lääkäri on sen mulle määrännyt hoitamaan opiaattiriippuvuutta, ja se on kuitenkin pienempi paha, kuin jos mun tartteis piikittää vaikka yhtenä päivänä kontteja, toisena fentaa ja kolmantena kärsiä refloista. Metsästää subua pitkin kyliä ja aina olla kipeä. Ja jos ei halua olla ihan niin kipeä, joutuu vetämään piriä, joutuu vetämään tutkareita, lyricaa, bentsoja.. You name it. Silloin, kun ite korvaukseen hain, niin ei lopettaminen ollut edes vaihtoehto, koin vihdoin löytäneeni itselleni sen mitä koko elämäni olin etsinyt; toimivaa mieliala-lääkettä joka pitää mut erossa kaikesta muusta . Nykyään ajattelen ihan toisin.

Nää vuodet mitä oon hoidossa ollut, olen aktiivisesti työstänyt niitä syitä ja "syitä" vetää päänsä sekaisin. Se vaati täydellisen raittiuden monta vuotta, jotta pääsin kohtaamaan ne menneisyyden kipeät asiat mitkä johti siihen mun kohdalla, että vedin aina kaiken överiksi. Aina viimeinen ylhäällä, aina liian sekaisin, aina tekemässä kaiken äärimmäisesti. Ja aina liikaa. Mut kun lopulta uskalsin mennä itseeni, omaan mieleeni, itkeä, raivota, huutaa ja ulista sikiöasennossa lattialla monet kerrat, pääsin ongelmani ytimeen. Niiden tiedostaminen oli ensimmäinen askel siihen, että aloin pystyä hallita päihteidenhimoa ja -käyttöä.
En sano minkåän tulleen hetkessä, ei todellakaan. Mutta tavallaan aloin kunnioittaa tietyllä tapaa päihteitä, että mietin ja pohdin joka kerta, mitä se on, mitä se tekee, miksi, miksi haluan vetää, milloin lopetan sen ja haittaako, jos se loppuu. Rupesin myös aina antamaan omistani muille, ennen vedin kaiken itse.
Tiedän, ettei kama vetämällä lopu, että se on aina siellä ja mun ei tartte enää koittaa saada kaikkea itselleni mitä kaupitellaan ja se on vaan kamaa, ilmankin voin olla, en osta paskaa, en jaksa vetää koko ajan.

Se, että elämänsä rakentaa niin, että se kaikkinensa tyydyttää ihmisen tarpeen tulla hyväksytyksi, rakastetuksi, tekee sen, ettei tartte enää vetää paetakseen itseään. Niin klisee kuin tää onkin, vain ihminen itse voi täysin hyväksyä itsensä ja rakastaa itseään, arvostaa itseään. Itselleen kun on tuskallisen ja raa'an rehellinen, löytää kyllä ne syyt, mitkä pitää yllä pakkoa vetää kamaa.
Nykyään ajattelen k-hoidosta niin, että se hoitaa vain yhtä riippuvuuden aluetta, opiaatteja. Niin pitkälle en ole itsekään vielä uskaltanut itteeni päästää, että kohtaisin ne syyt miksi "tartten" ton lääkityksen. Välillä kurkistan sinne ja se on vielä aika epäselvää aluetta. Jokaiselle aineelle on ollut eri syyt, miksi olen niitä käyttänyt liikaa. Ja tämä toki on vain mun omakohtaisesti kokemaani, en väitä sen olevan muilla niin, ehdotan kuitenkin pohtimaan miksi tykkää juuri tietystä aineesta yli muiden, miksi se "lähtee" (valinnan tekee itse, antaako sen lähteä) käsistä, mitkä on ne syyt, että ei halua olla ilman.

Mulle päihteet on nykyään, kuin jälkiruoka. Sitä voi olla tarjolla, mutta jos on jo kylläinen, ei sitä tarvii syödä vain siksi, kun sitä on. Sen voi säästää toiselle kertaa. Muu elämä ja ihmiset, harrastukset, työtoiminta ja lemmikit sekä lapset, siinä on se pääruoka. Herkuttelua voi harrastaa silloin tällöin, kunhan siitä ei tule ähkyä..