Kuolemasta

[Personaes]

Tuli mieleen sellainen juttu liittyen kuolemaan, että kun joku jossain sanoi että aika on olemassa sen takia että kaikki asiat ei tapahtuisi samaan aikaan, niin onkohan niin että kuolema vie ajan pois yhtälöstä, niin kaikki tapahtuu samaan aikaan, joku yhden framen super-päräyttävä "truth in your face"...?

Oon monesti miettinyt miltä tuntuis jos sais lääkärissä diagnoosin "sulla on 12kk elinaikaa", mitä tulis tehtyä kaikkea. Olisko muuten teidän mielestä tollainen hidas, aikaa valmistautua kuolema parempi kuin yht'äkkinen "in your fucking face" kuolema? Ite haluisin että olis edes vähän aikaa "valmistautua", tilata DMT:tä kuolin vuoteelle. Toisaalta äkillinen tapaturmainen kuolema vois olla henkisesti iisimpi.

Salaa toivon että ne tiedemiehet nyt löytäisi äkkiä sen "nuoruuden lähteen" ja saatais elää ikuisesti.

[Hitler]

Salaa toivon että ne tiedemiehet nyt löytäisi äkkiä sen "nuoruuden lähteen" ja saatais elää ikuisesti.

Ite näkisin tän HELVETTINÄ pallon kannalta sekä henkilökohtaisesti.

[Pristine]

Olisko muuten teidän mielestä tollainen hidas, aikaa valmistautua kuolema parempi kuin yht'äkkinen "in your fucking face" kuolema? Ite haluisin että olis edes vähän aikaa "valmistautua", tilata DMT:tä kuolin vuoteelle. Toisaalta äkillinen tapaturmainen kuolema vois olla henkisesti iisimpi.

Kaikki käy.

Voisi olla päräyttävää tietää kuolevansa vaikkapa vakavaan sairauteen lähitulevaisuudessa ja täten nauttia (ehkä?) täysillä kaikesta, luopua, itkeä, rakastaa ja nauraa.

Salaa toivon että ne tiedemiehet nyt löytäisi äkkiä sen "nuoruuden lähteen" ja saatais elää ikuisesti.

Hooho, tää ois kyllä perseestä.

[Personaes]

Olisko muuten teidän mielestä tollainen hidas, aikaa valmistautua kuolema parempi kuin yht'äkkinen "in your fucking face" kuolema? Ite haluisin että olis edes vähän aikaa "valmistautua", tilata DMT:tä kuolin vuoteelle. Toisaalta äkillinen tapaturmainen kuolema vois olla henkisesti iisimpi.

Kaikki käy.

Voisi olla päräyttävää tietää kuolevansa vaikkapa vakavaan sairauteen lähitulevaisuudessa ja täten nauttia (ehkä?) täysillä kaikesta, luopua, itkeä, rakastaa ja nauraa.

Salaa toivon että ne tiedemiehet nyt löytäisi äkkiä sen "nuoruuden lähteen" ja saatais elää ikuisesti.

Hooho, tää ois kyllä perseestä.

Ei voi tietää kumpi olis perseestä, elää ikuisesti vai kuolla. Kuolema kun voi olla jotain käsittämättömän hirveätä. Elämää ainakin tunnen ja ei mulla sitä vastaan ole mitään että saisi ikuisesti nauttia elämästä.
Mutta jos kuolema tosiaan on, niinkuin varmaan moni uskoo, kerrasta poikki ikuiseen unettomaan uneen, niin sillon mulla ei sitä vastaan ole mitään ja itseasiassa se voisi olla aika kiva loppu elämälle.

Kukas filosofi sitä sanoikaan, että mikään ei ole niin rauhaisaa kuin uneton uni.

Mua vaan se tuntemattomuus pelottaa ja toisaalta kun katsoo maailmaa että mitä hirveyksiä sitä tapahtuu koko ajan ja miettii esimerkiksi "problem of evil" tyyppisiä juttuja, niin nousee stressi pintaan.

[Illuusio]

Mä sain ihan järkyttävän voimakkaan mielikuvan hapon ja kannabiksen yhteisvaikutukset alaisena, se oli mielikuva aluksi tietynlaisesta "jumaluudesta" mutta jumaluus muodostui kuolleiden ihmisten jäljelle jäävästä tietoisuudesta. Kyseisen jumaluus oli ihan konkreettinen asia, se oli järjettömän isoista harmaista palloista muodostuva ääretön verkko. Pallojen ympärillä meni tietynlainen putki jonka avulla tietoisuus kasvoi saamalla lisää tietoa, olemassaolosta.

Aina kun tietoisuus lisääntyi, pallot hehkuivat epäinhimillisen kauniisti. Kyseinen rakennelma oli synonyymi täydellisyydelle mutta silti se otti jatkuvasti uutta informaatiota. Jatkumo oli hyvin viisas, elävä, mutta silti välinpitämätön ihmisyydelle. Siitä huolimatta, tiesin sillä hetkellä että nuo lämpöaallon näköiset(Esim tulee saunan piipusta joskus) linjat ovat kuolleiden elävien asioiden(Ei pelkästään ihmisten) jäljelle jääneen tietoisuuden yhdistelmä. Ne pääsivät katsomaan palloja läheltä, kunnes yhtäkkiä ne imaistiin pallojen sisään, lämpöaalto liikkui verkon sisäisessä putkistossa(Informaatio liikkuu) erittäin tyytyväisen oloisesti. Samalla sekunnilla koen mielihyvää, mielikuva loppuu, tajuan että se mitä sinä tällä hetkellä teet määrittää sinut. Ei sinua ole olemassakaan, teet itsesi olemassaolevaksi. Maapallo on yhtä tärkeä jumaluudelle kuin muurahaiskeossa oleva yksi muurahainen meille.

*krhm* Ajattelin etten puhu tästä, koska tää nyt ylittää hulluudellaan jopa turistin. Näköjään olin sittenkin niin tyhmä että kirjotin tämän. Ei tuota pysty mitenkään kääntää sanoiksi, korkeintaan suuntaa-antavaksi. Mietin, että oli miten oli, sillä ei ole mitään merkitystä mitä tapahtuu kun kuolee, sen saa tietää sitten. Jos ei, niin tuskin sitä tulee harmittelemaan. Jotain käsittämätöntä on olemassa. Ehkä jopa paljon lähempänä kun voisi kuvitellekkaan.

[Dexma]

Jotain käsittämätöntä on olemassa. Ehkä jopa paljon lähempänä kun voisi kuvitellekkaan.

Kiitän. Tästä lähtien saatan siteerata sinua. AJATTELE

[Pristine]

Tuli mieleen sellainen juttu liittyen kuolemaan, että kun joku jossain sanoi että aika on olemassa sen takia että kaikki asiat ei tapahtuisi samaan aikaan, niin onkohan niin että kuolema vie ajan pois yhtälöstä, niin kaikki tapahtuu samaan aikaan, joku yhden framen super-päräyttävä "truth in your face"...?

Jotain tällästä tuli koettua kaikista voimakkaimmalla sienimatkalla. Elämä (ei vain oma henk.kohtainen) kelautui filmillä silmien edessä alkaen jostain tietystä aikakaudesta ja meni yksityiskohtaisemmaksi sillä hetkellä kun oma subjektiivinen kokemus syntyi. Lopulta se kulminoitui jonkinlaiseen päätepisteeseen ja oli selvää, että olisin voinut tuhota koko maailmankaikkeuden päästämällä täysin irti. Mut joo, liian voimakas trippi ja hatarat muistikuvat, oli kuitenkin kovaa menoo.

Ei voi tietää kumpi olis perseestä, elää ikuisesti vai kuolla. Kuolema kun voi olla jotain käsittämättömän hirveätä.

Kuolema ei ole mitään sen luonnottomampaa kuin vaikkapa arkinen aamupuuro tai syntymä. En siis ainakaan ite voi kuvitella sen olevan mitään hirveää itsessään ottamatta huomioon sen kohdalla tapahtuvia mahdollisia sivuseikkoja, mm. fyysinen kipu. Vaikka se jännittää niin sitä omalla tavallaan odottaa, enään se ei ole mikään jatkuva pelon aihe onneksi.

Olettamuksena toimikoon, että luonto vastustaa tyhjiötä sekä myös omakohtainen kokemus siitä, että ei voi olla kokemusta ei mistään en voi kuvitella kuoleman jälkeisen tilan olevan juurikaan muuta kuin uusi syntymä, uusi minä. Inkarnoitumista ikuisuus tää.

Ois kiva tietää minkälaista hirveyttä mahollisesti projisoit kuolemaan?

[Personaes]

Ois kiva tietää minkälaista hirveyttä mahollisesti projisoit kuolemaan?

No jos kuolema onkin vaikka vaan äärettömän loputon painajaismaiseen psykedeeli trippiin verrattava juttu. Tai mitä jos kuollessa me menetetään vaan kaikki aistit ja tietoisuus jää vangiksi ikuiseen pimeyteen.

Ite koen että unet tulee samasta paikasta kuin minne psykedeelit meidät vie, nään ite nykyään aivan hirveitä painajaisia. Mietin välillä että mitä jos me siirrytään elämään kuoleman jälkeen sinne uni-maailmaan.

[Personaes]

Mutta toisaalta oon kyllä kahden vaiheilla kuoleman suhteen. Pidän mahdollisena että me synnytään vaan uudelleen tai että kuolema on vaan "naps" tietoisuus häviää. Nuo olis molemmat ihan hyviä, ei pelottavia kuolemia.
Täähän riippuu aika paljon siitä, että tuottaako meidän aivot tietoisuuden vai onko meidän aivot vaan vähänkuin tv-vastaanotin. Jos aivot tuottaa tietoisuuden niin kuolema on naps, kerrasta poikki.

Jos tietoisuus on värähtelevä signaali jonka meidän aivot "vastaanottaa", niin kuoleman jälkeen on jonkunalista elämää/tietoisuutta.
Jotkutkan on sitä mieltä, että meidän maailma ei ole ollenkaan tehty kiinteästä materiasta, vaan tietoisuudesta joka on kaikkialla. Meidän aivot näyttää vaan olemattoman pienen 0.0001% tuosta tietoisuudesta.

Nuo near-death experienced on mielenkiintoisia, ehkä nuo ihmiset on nähnyt vilauksen suuremmasta tietoisuudesta johon me liitytään kuollessa.
Ite taas oon ajatellut, että ehkä me kuollessa joudutaan tietynlaiseen limboon kärsimään tietyksi aikaa, jonka jälkeen synnytään uudelleen. Tuossa limbossa meidän sielu pestään kaikesta pahasta ja kärsimyksestä.

[Pen]

Oma kokemus lähes kuolemisesta on se, että on uskomattoman hyväntuntuinen lämpö ja valo, jotka vetää puoleensa. Olo on kuin olisi pääsemässä sinne minne kuuluu - palaamassa kotiin.
Vaikea siis uskoa että on mitään kärsimystä tuonpuoleisessa, ellei toi toki oo kusetus jolla saadaan luovuttamaan elämästä.

Tuollaisena olen siis itse kokenut elämän ja kuoleman rajan. Ja todellakin, jollain tapaa elämä menee silmien edestä ennen kuolemaa, en muista tarkalleen miten, mutta tämänkin koin. Ei siis paskapuhetta omasta mielestäni.

Toki jokaisella varmasti omanlaisensa kokemukset.

[Infitialis]

Must tuntuu että kuolemaa edeltävässä lähes tiedottomassa tilassa me koetaan, nähdää ja tunnetaan mitä halutaan. Toivon suuresti että totuus on pysyvä kuolema.

[frapathea]

Must tuntuu että kuolemaa edeltävässä lähes tiedottomassa tilassa me koetaan, nähdää ja tunnetaan mitä halutaan.

Tää kertaa miljuuna. Monilla tuntuu olevan vähän hakusessa se puoli asiasta, että kuolemanrajakokemukset eivät ole yhtä kuin kuolema. Vaikka sydän pysähtyisi pariksi minuutiksi, ei se kerro vielä mitään siitä, mitä yksilö kokee kun aivojen kudos hajoaa ja ruumis mätänee, syödään tai poltetaan. Ne asiat, jotka ovat aivojen tuottamia kaiken järjen mukaan lakkaavat olemasta samalla kun aivotoimintakin. Tähän kuulunee muun muassa yksilöllinen kokemus todellisuudesta.

[Personaes]

Tää kertaa miljuuna. Monilla tuntuu olevan vähän hakusessa se puoli asiasta, että kuolemanrajakokemukset eivät ole yhtä kuin kuolema. Vaikka sydän pysähtyisi pariksi minuutiksi, ei se kerro vielä mitään siitä, mitä yksilö kokee kun aivojen kudos hajoaa ja ruumis mätänee, syödään tai poltetaan. Ne asiat, jotka ovat aivojen tuottamia kaiken järjen mukaan lakkaavat olemasta samalla kun aivotoimintakin. Tähän kuulunee muun muassa yksilöllinen kokemus todellisuudesta.

Joo mutta esim. tuossa dokkarissa ollut tutkija, oli lääkärinä mitannut samalla aivojen sähköistä toimintaa, jonka perusteella potilaan piti tosissaan olla täysin kuollut.

[frapathea]

Tää kertaa miljuuna. Monilla tuntuu olevan vähän hakusessa se puoli asiasta, että kuolemanrajakokemukset eivät ole yhtä kuin kuolema. Vaikka sydän pysähtyisi pariksi minuutiksi, ei se kerro vielä mitään siitä, mitä yksilö kokee kun aivojen kudos hajoaa ja ruumis mätänee, syödään tai poltetaan. Ne asiat, jotka ovat aivojen tuottamia kaiken järjen mukaan lakkaavat olemasta samalla kun aivotoimintakin. Tähän kuulunee muun muassa yksilöllinen kokemus todellisuudesta.

Joo mutta esim. tuossa dokkarissa ollut tutkija, oli lääkärinä mitannut samalla aivojen sähköistä toimintaa, jonka perusteella potilaan piti tosissaan olla täysin kuollut.

Luitko viestini? Puhuin selvästi koko ruumiin hajoamisesta. Sieltä ei kukaan tule enää takaisin.

[wRRa]

Vaikka sydän pysähtyisi pariksi minuutiksi, ei se kerro vielä mitään siitä, mitä yksilö kokee kun aivojen kudos hajoaa ja ruumis mätänee, syödään tai poltetaan. Ne asiat, jotka ovat aivojen tuottamia kaiken järjen mukaan lakkaavat olemasta samalla kun aivotoimintakin. Tähän kuulunee muun muassa yksilöllinen kokemus todellisuudesta.

Mä oon joskus kelaillu ihmisten kokemusta ajasta kuoleman yhteydessä. Psykedeelejä kokeilleet tietänevät kaikki, kuinka voimakkaasti ajantaju voi vääristyä. Joskus minuutit tuntuvat tunneilta...

Mitä jos kokemus ajasta lakkaa ihan täysin ennen kun kuolee ? Tää on musta tosi kuumottava kela. Jos vaan jääkin siihen ikuisuudeks? Tietysti sillä ei varmaa sit olis enää niin väliä, kun ei mitään sillain tapahtuis eikä aika menis minnekään eikä tuntuis pitkältäkään.

Tai sit jos ajantaju menee vähän niiku joku kuoleman raja-arvo... Et vaan koskaan saavuta sitä kuolemaa, koska se on jotain, mitä ei yksinkertaisesti pysty kokemaan...

Eihän ihminen voi koskaan kokea sitä, ettei koe mitään. Eli jos kuolema tarkottaa sitä et mun kokeminen loppuu niin mikä on se viimenen kokemus ? Jäänkö mä siihen? Vai lähenenkö mä kuolemaa loputtomasti, koskaan kuitenkaan saavuttamatta sitä? Ku en pysty käsittää miten mä voisin saavuttaa pisteen, jossa mua ei enää olis. Tai siis enhän mä voikaan.

Meneepä korkeelentoseks.

[Personaes]

Vaikka sydän pysähtyisi pariksi minuutiksi, ei se kerro vielä mitään siitä, mitä yksilö kokee kun aivojen kudos hajoaa ja ruumis mätänee, syödään tai poltetaan. Ne asiat, jotka ovat aivojen tuottamia kaiken järjen mukaan lakkaavat olemasta samalla kun aivotoimintakin. Tähän kuulunee muun muassa yksilöllinen kokemus todellisuudesta.

Eihän ihminen voi koskaan kokea sitä, ettei koe mitään. Eli jos kuolema tarkottaa sitä et mun kokeminen loppuu niin mikä on se viimenen kokemus ? Jäänkö mä siihen? Vai lähenenkö mä kuolemaa loputtomasti, koskaan kuitenkaan saavuttamatta sitä? Ku en pysty käsittää miten mä voisin saavuttaa pisteen, jossa mua ei enää olis. Tai siis enhän mä voikaan.

Ei sitä omaa varsinaista kuolemaa tullakkaan kokemaan, se on vaan "naps" ja kaikki katoaa. Luultavasti aivot tuottaa lopussa jonkun kohtuullisen päräyttävän DMT tripin päälle.
Eli ei saavuteta koskaan pistettä missä meitä ei ole, koska siinä vaiheessa ei olla enää havaitsemassa meidän olemattomuutta.

Mitä jos kokemus ajasta lakkaa ihan täysin ennen kun kuolee ? Tää on musta tosi kuumottava kela. Jos vaan jääkin siihen ikuisuudeks? Tietysti sillä ei varmaa sit olis enää niin väliä, kun ei mitään sillain tapahtuis eikä aika menis minnekään eikä tuntuis pitkältäkään.

Vähän samankaltaista oon ite kelannut. Pikku poikana näin aina kovassa kuumeessa painajaista jossa olin jäänyt vangiksi sellaiseen äärettömään koko ajan pitenemään viivaan, josta voisi vapautua vaan kulkemalla sen loppuun, mutta viiva laajeni koko ajan nopeemmin kuin sitä pystyin kulkemaan.

[laihalohtu]

You live, you die. That's all I'm saying.

[NatiHero]

Jos mää vedän itteni narunjatkoks jossai vaihees ja siel "tuonpuoleises" (mitä ikinä onkaan..) Nii jos siel on netti niin lupaan tulla tekeen tänne trippiraportin, joka vastaa näihin elämää suurempiin kysymyksiin.

Oma uskomukseni on, et kuolema tulee ja sit se on siinä. Tietoisuus loppuu ja thats it.

[DaPohe]

Kenen kuolema. Aivotko loi aivot. Aiko loistaa taivot. Aika koloista korvien. Tie toi korven. Ei ne palaa!
Ai koloista kallon. Tietoi tallon. Aukosta loi pallon. Kunnen koemma.

[Huiko]

Edellisestä postauksesta tuli tää mieleen:

Kalevala

VIIDESTOISTA RUNO

Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni
kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?"

Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä,
kävikö käpymäkeä, kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä, lakkipäillä lainehilla,
vaiko suuressa soassa, kapinassa kauheassa,
joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista.

Kyllikki, korea nainen, katseleikse, käänteleikse
koissa lieto Lemminkäisen, Kaukomielen kartanossa.
Katsoi illalla sukoa, huomenella harjoansa;
niin päivänä muutamana, huomenna moniahana
jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti.

Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni
kaonnut
matkoille majattomille, teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi!"

Siitä äiti Lemminkäisen itse katsovi sukoa;
itse itkulle apeutui: "Voi, poloisen, päiviäni,
angervoisen, aikojani! Jo nyt on poikani, poloisen,
jopa, laiton, lapsueni saanut päiville pahoille!
Tuho on poikoa pätöistä hukka lieto Lemminkäistä:
jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi!"

Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa.
Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui:
mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui,
ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni.

Tuli Pohjolan tuville. Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli: "Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?"

Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi.
Istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen;
oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?"

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä:
sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi.
Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen,
rikon uksen uuen riihen, taitan sampuen sarahat."

Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi;
istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki!
Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä,
kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit kalevalaisen,
taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi!"

Sanoi Pohjolan emäntä: "Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan, varsat valjastuttamahan;
laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän.
Nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan
morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan."

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi.
Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona,
ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna,
neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat.
Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen,
risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.
Kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa.
Puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan,
riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä.
Tiehyt vastahan tulevi; niin tielle kumarteleikse:
"Oi tiehyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Tiehyt taiten vastaeli sekä lausui ja pakisi:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.
Kuuhut vastahan tulevi; niin kuulle kumarteleikse:
"Kuu kulta, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Tuo kuuhut, Jumalan luoma, taiten kyllä vastaeli:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä.
Päivyt vastahan tulevi; päivälle kumarteleikse:
"Oi päivyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen:
mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille."

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi.
Meni seppojen pajahan: "Oi sie seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä!
Varta vaskinen harava, piitä piihin rautaisihin;
piit tao satoa syltä, varsi viittä valmistellos!"

Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
vartti vaskisen haravan, piitti piillä rautaisilla;
piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli.

Itse äiti Lemminkäisen saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle. Päiveä rukoelevi:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan valkeamme!
Paista hetki heltehesti, toinen himmesti hiosta,
kolmansi koko terältä: nukuttele nuiva kansa,
väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!"

Tuo päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan aurinkoinen,
lenti koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti.
Paistoi hetken heltehesti, toisen himmesti hiosti,
kolmannen koko terältä: nukutteli nuivan joukon,
väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen,
vanhat vasten sauvojansa, keski-iän keihä'ille.
Siitä lenti lepsahutti päälle taivahan tasaisen
entisellensä sijalle, majallensa muinaiselle.

Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä. Haravoipi eikä löyä.

Siitä siirtihen alemma: meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan, vyötäröistä veen sisähän.

Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa.

Astui siitäkin alemma, Manalan alantehelle.
Veti kerran pitkin vettä, kerran toisen poikki vettä,
kolmannen vitahan vettä. Kerrallapa kolmannella
elotukku sai etehen haravahan rautaisehen.

Elotukku ei se ollut: olipa lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli, puuttunut haravan piihin
sormesta nimettömästä, vasemmasta varpahasta.

Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi.

Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi:
"Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?"
Päätyi korppi kuulemahan. Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa:
jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut.
Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen!
Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi."

Tuop' on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa.
Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella
pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki,
saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta,
toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata.
Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä.

Liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti,
jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin.

Itse suonia siteli, päitä suonten solmieli,
suonilankoa lukevi sanoen sanalla tuolla:
"Sorea on suonten vaimo, Suonetar, sorea vaimo,
soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla,
vaskisella värttinällä, rautaisella rattahalla!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa,
suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa
suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan
haavoissa halennehissa, rei'issä revennehissä!

"Kun ei tuosta kyllin liene, onp' on impi ilman päällä
venehellä vaskisella, purrella punaperällä.
Tule, impi, ilman päältä, neiti, taivahan navalta!

Soua suonista venettä, jäsenistä järkyttele,
soua luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten!

"Sijallensa suonet laita, asemellensa aseta:
suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten,
limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten!

"Siit' ota utuinen neula, sulkkuniitti neulan päässä!
Ompele utuisin neuloin, tinaneuloin tikkaele,
päitä suonten solmiele, silkkinauhoilla sitele!

"Kun ei tuosta kyllä liene, itse ilmoinen jumala,
valjastele varsojasi, rakentele ratsujasi!
Aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen,
läpi liikkumalihojen, läpi suonten soljuvaisten!
Liitä luu lihoa myöten, suoni suonen päätä myöten,
luo hopea luun lomahan, kulta suonen sortumahan!

"Mist' on kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvattele,
mistä suonta sortununna, siihen suonta solmiele,
kusta verta veihlähtännä, siihen verta vierettele;
kusta luu luhoksi mennyt, siihen luuta luikahuta,
kusta liikkunna lihoa, siihen liittele lihoa,
sijallensa siunaele, asemellensa aseta:
luu luuhun, liha liha'an, jäsenet jäsenihinsä!"

Sillä äiti Lemminkäisen loi miehen, uron sukesi
entisillehen eloille, muinaisille muo'oillensa.

Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si'elleheksi,
ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi.

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe,
jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan,
jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen?

"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas!
Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan
mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta,
monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä
kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!"

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä
kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä.
Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi,
kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä.

Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti:
ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja.

Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni!
Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan!
Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä,
joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi.
Tuop' on niitä voitehia, kanna niitä katsehia
vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!"

Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli
ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä.
Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki,
ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä,
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.

Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin,
pikkuisissa pottiloissa, kaunoisissa kattiloissa,
peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa.

Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia.
Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi:
jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi,
kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana,
ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.

Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla,
yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla:
ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut.

Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta
ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!
Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin,
joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala,
voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa.
Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä,
tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!"

Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti:
"Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!"

"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi:
yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse.
Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille,
siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille,
kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle;
siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata
perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan."

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli.
Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi,
otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse:
lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan.
Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan
hope'isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa:
mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita,
simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia.

Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin,
metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen:
jo tulla tuhuttelevi, saa'a käärähyttelevi
sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata;
missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.

Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan,
noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä:
"Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia,
joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli."

Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti.
Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten,
voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta
näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!"

Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta.
Jop' on saattavi sanoa, itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin!
Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin."

Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi:
"Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt
ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.

"Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni:
mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?"

Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä:
"Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä,
se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen.
Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta
vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä!
Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi:
et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia!
Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista,
allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä.
Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille;
vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.
Siitä tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli,
aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli."

Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa
entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa,
pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä.
Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa.

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Viel' olen äijeä vajoa:
tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi
noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä
ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta
tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä."

Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi:
"Heitä herjät joutsenesi, anna allien asua
Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä!
Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan!
Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi,
kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti
Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä!
En minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni,
ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan."

Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa, kera valtavanhempansa.

Sinne nyt Kaukoni kaotan, heitän lieto Lemminkäisen
virrestäni viikommaksi. Väännän virteni välehen,
lasken laulun toisa'alle, työnnän uuelle uralle.


Että tällaista tähän päivään.

[Dexma]

Edellisestä postauksesta tuli tää mieleen:

Kalevala

Ei vain vittu pystynyt lukeen tota runoo.
Yritin.
Ei vain millään pystynyt lukeen tota alusta loppuun.

Ja mää kun oon miettinyt, että pitäis lukee sentään kyseinen eepos

[Personaes]

Itse uskon, että oli mitä oli, niin kuolema mahtaa olla varsin päräyttävä kokemus. En ollenkaan usko että kuollessa vaan meidän tietoisuus sammuu.
Vaikka toisaalta mua ei haittaisi yhtään jos niin kävisi. Se olis mulle neutraali lopputulos. Enemmänkin kuumottaa ajatus siitä, että kuolema on jotain negatiivistä.

Eikös buddhalaisuudessakin ole taivas ja helvetti? Taitaa olla about kaikki uskonnot joissa on taivas hyville ihmisille ja helvetti pahoille.

Mitä jos...? https://www.youtube.com/watch?v=RmD9ZWDUsNY

[Personaes]

Kaikki sen joskus koemme, toiset aijemmin toiset myöhemmin, ehkä se on helpompi vanhana hyväksyä kun on elänyt pitkän hyvän elämän. Itse ikuisena pessimistinä pelkään vaan pahinta... Että meidät on kirottu joskus miljoonia vuosia sitten. Vähän niinkuin tarina (inter-galaktisesta) aatamista ja eevasta. Eeva nappasi omenan puusta ja samalla tuomitsi itsensä ja jälkeläisensä ikuiseen kirouksen(nojoo, tuo nyt oli vaan tollanen heitto).

[frapathea]

Taitaa olla about kaikki uskonnot joissa on taivas hyville ihmisille ja helvetti pahoille.

Ei ole Buddhalaisuudessa taivasta tai helvettiä, tai ainakaan niissä koulukunnissa joita olen tutkiskellut, eikä mm. monissa pakanauskonnoissakaan. Esim. Suomen muinaisuskossa oli käsittääkseni vain manala, leppoisa paikka ja sillee.

[Personaes]

Taitaa olla about kaikki uskonnot joissa on taivas hyville ihmisille ja helvetti pahoille.

Ei ole Buddhalaisuudessa taivasta tai helvettiä, tai ainakaan niissä koulukunnissa joita olen tutkiskellut, eikä mm. monissa pakanauskonnoissakaan. Esim. Suomen muinaisuskossa oli käsittääkseni vain manala, leppoisa paikka ja sillee.

Eikös siellä kuitenkin juuri ole, että "valveutuneet" nousee kuollessaan "levelillä" ylös ja "pahat&tietämättömät" laskeutuu levelin?

[frapathea]

Taitaa olla about kaikki uskonnot joissa on taivas hyville ihmisille ja helvetti pahoille.

Ei ole Buddhalaisuudessa taivasta tai helvettiä, tai ainakaan niissä koulukunnissa joita olen tutkiskellut, eikä mm. monissa pakanauskonnoissakaan. Esim. Suomen muinaisuskossa oli käsittääkseni vain manala, leppoisa paikka ja sillee.

Eikös siellä kuitenkin juuri ole, että "valveutuneet" nousee kuollessaan "levelillä" ylös ja "pahat&tietämättömät" laskeutuu levelin?

No en kyllä oo kuullu tällasesta mut toisaalta oon perehtyny lähinnä zen- ja theravada-buddhalaisuuteen. Mut siis buddhalaisuuden perusväittämä on että valaistunut ihminen on vapautunut inhimillisestä kärsimyksestä ja kunnes oot valaistunut niin joudut diilaamaan kärsimyksen kanssa tavalla tai toisella. Mut ei se oo mikään hyvät/pahat-juttu sillai.

[mentalhell]

Tätä ajatusta, siis kuolemaa ku oon pyöritelly liikaa joskus niin oon pärähtäny. Passaan silleen etten ala miettii liikaa koska minä en ymmärrä. Sen jälkeen kun iskostin itseeni sen ajatuksen että kaikkien on kuoltava, pelko loppui.

En taivas/helvetti asiaan osaa uskoa, eihän tää nyt mikään kisa ole mut luulen että paha saa pahaa takaisin, hyvä hyvää.

Toivon kiertokulun olevan oikeasti, tosin ei loputtomalla tavalla. Kunhan rauhan saan edes niin se riittää.


Tai sit tää on joidenkin yli-ihmisten pitämä planeetta jossa meitä testaillaan ja naureskellaan.

[DaPohe]

Se on siten että, jos kasvaa... Tarvitsemme hyvät elinolosuhteet. Kuolema on nyt rahaa suositumpaa.
Eli nolot suhteet. Ei ensin itselle. Kasvit ei ihmettele. Jämähdys.

[NatiHero]

Se on siten että, jos kasvaa... Tarvitsemme hyvät elinolosuhteet. Kuolema on nyt rahaa suositumpaa.
Eli nolot suhteet. Ei ensin itselle. Kasvit ei ihmettele. Jämähdys.

Siis häh..?

[wRRa]

Buddhalaisuudesta tuli mieleen se, että Jeesushan puhui kadotuksesta, ei helvetistä (Raamatussa ei taida olla muuten yhtään mainintaa mistään helvetistä?). Mun mielestä kadotus on just se, mistä buddhakin puhui. Se kun ihminen kadottaa itsensä ja todellisen luontonsa. Se on suurimman osan meistä perusolotila: kun ei olla hetkessä läsnä, ollaan kadotuksessa.

Tosin tää on vaan meikän tulkinta.

Hyvä kuva aiheeseen liittyen: http://newbuddhist.com/uploads/FileUplo ... 52a10a.jpg