Masennuksesta ja menneisyyden traumoista toipuminen

[Huiko]

Erotettu omaksi keskustelukseen viestiketjusta Millaisesta perheestä olet kotoisin? Menneisyys yleensäkin. -wRRa

Tätäkin topikkia vaivaa yheltä kulmalta katselu. Kaikkien pitäis olla aikuisia, mutta kuulee vaan valitusta siitä ku: -"Ne teki musta tälläsen!"

Kaikilla meillä on oma taakkamme. Se taitaa enempi olla kiinni siitä miten me eletään sen kanssa. (Tutustukaa vaikka timantinhiontaan! ) ...Kun eihän kukaan muu ku me itse voida lopulta auttaa itseämme? On tietysti niitäkin ihmisraunioita jotka on systemaattisesti revitty sisäisesti rikki, muttei ne täällä kirjoittele. Ovat tainneet olla jo aika nuoresta (tai siitä lähtien kun tapahtu) sulettuina laitoksiin.

Kun keksit mitä haluat olla, voit siis mielestäni alkaa tekemään töitä sen eteen. Tai siis, eihän tää ole edes mikään mielipidekysymys. Sillä tavalla ihmiset muokkaa joka päivä itseään esim. puntti-peteiksi, valaistuneiksi, levitoiviksi hyrräperseiksi, ja vaikka mentalisteiksi! Siihen ei tarvii liittyä huumeita, vaikka niitäkin voi käyttää työkaluina. (<- Jos osaa. Harva tosiaan taitaa osata... Osaanko minä? En tiedä, mutta hauskaa on. )

Enimmäkseen itsesäälistä kärsivien tarttis vaan ottaa itteensä niskasta kiinni, mut ku se on niin helvetin vaikeeta ku ei jaksa VAI MITÄ?
VITTU! YLÖS! ...Ja askel askeleelta eteen päin. Tai voihan sitä jäädä maahan makaamaankin ja kuolla pois. On sitten varmaan parempi että oli ne mahdollisuudet, jotka oli, mutta keskitty kyhjöttämiseen ja itkemiseen?

Äläkä odota että kukaan tekee asioita sulle helpoksi. Ei tee. Sulla on sut ja sen pitäisi riittää. Unohat ne rukoilus, ja käytät aikas tehokkaammin.

On onni, että tälläkin foorumilla edes jotkut jaksaa olla positiivisempia ja työskennellä paremman huomisensa puolesta. Alkaa vaan olla paskapakki täynnä psykologista paskaa jolla tunnutaan oikeuttavan se omassa sonnassaan kieriskely ja jolla koitetaan selittää miksi me ollaan tälläisiä, kun parempia kysymyksiä ois esim. mitä halutaan olla ja miten.
Lähtökohta on vaan piste josta voi edetä. Ihminen kun on muovautuva ja muokkautuva. Miettikää nyt vaikka Napoleonia. Ei ollut paljoa aineksia, mutta onnistui silti kompensoimaan puutteitaan aika merkillepantavasti.

Mutta: MILLASESTA PERHEESTÄ? Noh... Se kaikki tavallinen. Syntymä työläisperheeseen vahinkona, ilmeisesti diaknosoimaton ADD, Väkivaltaa erimuodoissaan, sekä jakajana että ottajana. Vanhempien erot ja uudet perheet. Ynnä muuta nönnönnöötä.

Psykologia on muuten minusta paska "tieteenala". Ihmiset joilla ei ole omakohtaista kokemusta kuuntelee ja lässyttää kuinka sä oot NIIN sairas. En oo vielä nähnyt alalla ketään joka osais kasata, eikä vaan rikkoa tuota paskaa jauhamalla.

Tässä vielä jotain filosofista:
Pelastakaa Julio! — Välinehuoltoa
https://www.youtube.com/watch?v=jdKKXt5giUc

[Dexma]

Kun keksit mitä haluat olla, voit siis mielestäni alkaa tekemään töitä sen eteen.

Enimmäkseen itsesäälistä kärsivien tarttis vaan ottaa itteensä niskasta kiinni, mut ku se on niin helvetin vaikeeta ku ei jaksa VAI MITÄ?
VITTU! YLÖS! ...Ja askel askeleelta eteen päin. Tai voihan sitä jäädä maahan makaamaankin ja kuolla pois.

Tos on mun mielestä pointti. Yksinkertaisimmillaan kylläkin. Tiettyyn asti mulla on ollut aika syyttävä olo kaikkee kohtaan omasta pahasta olosta, mutta viime vuosina yrittänyt vain keksiä mitä itse haluisin tehdä ja määrätietoisesti mennyt siihen suuntaan. Se oikeastaan tekee musta onnellisen jo itse työnä.

Helppoa on ollut tietyllä tapaa, kun päässyt alkuun ja tajunnut, että loppupeleissä yksin tässä joutuu sen työn tekeen. Ei auta vaik ois millaisia ystäviä tai elämänkumppaneita. Loppupeleissä niilläkin ihmisillä on ongelmansa eikä ne oikeasti loppupeleissä pysty auttaan mua. Tullut tämän takia oikeastaan aika omaa napaansa tuijottovaksi "kuntoutujaksi". Niin sen pitäiskin mennä.

Itsesäälistä ulos lähteminen tapahtu kyl itellä varmaan jossain määrin doupin avulla tai pään seinän hakkaamisella. Siinä päätä hakkaamalla tajus, ettei tää nyt kovin järkevää ole ja voisin vaik kuolla, mutta ääääh. (ehkä päänseinään hakkaaminen + huuuuumeet oli tulos)

Askelia eteenpäin on ollut tosi hankala ottaa, koska niissä on sitten estänyt tosi paljon mua omat sosiaaliset ongelmani. Tietyllä tapaa on niin mukavaa olla masentunut, ettei uskalla ottaa sitä askelta tuntemattomaan jossa vois olla onnellinen. Se on oikeesti yllättävän kova haaste. Haastaa itsensä ja ylittää oikeasti itsensä. Jotenkin tollasia asioita ei huomaa jos on tarpeeksi kuosissa, kun silloin on muulla tapaa niin akuutti elämä kokoajan. Kuoseissa ei oikein ajattele asioita 10 vuoden päähän eikä masentuneena. Ei silloin oikein edes usko elävänsä niin pitkälle. Nykyään uskoo niin ajattelee, että jotain pitäis tehdä ja kokee sit vain askelia ottaan eteenpäin. Joskus unelmat on ainut mitä ihmisellä oikeasti on ja niitä on helppo seurata, kun monissa niissä riittää tehtävää koko vitun elämäksi.

[wRRa]

Tätäkin topikkia vaivaa yheltä kulmalta katselu. Kaikkien pitäis olla aikuisia, mutta kuulee vaan valitusta siitä ku: -"Ne teki musta tälläsen!"

Musta tuntuu että sua vaivaa nyt vähän tän topicin yhdestä kulmasta katselu. Tietenkin jokainen ihminen on pohjimmiltaan vastuussa itsestään ja omasta elämästään ja siitä, mihin suuntaan tulevaisuuttaan aikoo viedä. Kuitenkaan menneisyyden vähättely ei mielestäni ole kovin tehokasta tässä suhteessa. On hyvä joskus miettiä, minkälaisia asioita itselle on tapahtunut ja miten ne on vaikuttaneet siihen, millanen tyyppi musta on tullut. Jos niitä asioita ei tiedosta, on vaikeampi myöhemminkään tehdä niille mitään.

Esimerkiks mun on ollut helpompaa sietää kumppanin alkoholinkäyttöä sen jälkeen kun tajusin, että paha oloni johtui siitä, että koin lapsena tulleeni hylätyksi alkoholisti-isän taholta. Oikeasti tajusin tän vasta vähän aikaa sitten ja oon vasta nyt alkanut käsitellä asiaa ja ymmärtänyt ihan uudella tavalla, miksi tuntuu niin pahalta kun toinen vetää päihteitä. Kun tiedostan mistä se johtuu, voin myös vaikuttaa siihen ja toisaalta olla kuitenkin samalla myötätuntoinen ja ymmärtäväinen itseäni kohtaan. Voin muistuttaa itteeni siitä, et mun kumppani ei oo välttämättä samanlainen kuin mun isä.

Mun mielestä menneisyyden vaikutuksen tiedostaminen on just yks suurimpii avaimii siihen, et pystyy muuttumaan. Menneisyyden vaikutusten tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin veltoks heittäytyminen ja lapsuudentraumojen syyttely tai ajattelu, et "emmä pysty mihinkään muuhun ku vetää douppii koska mulla oli niin paska lapsuus". Mut esimerkiks mun omalla osalla se meni niin päin, et mä en ees ajatellu mitään menneisyyttä tai et sillä olis mitään väliä, mä vaan kiskoin douppia. Vasta sit ku aloin tajuta, miks mä kiskoin douppia, mä pystyin päästämään siitä irti ja lopettamaan sen ja etsimään erilaisia tapoja käsitellä niitä ongelmia.

[Huiko]

Voi vittu... Okei. Se että "tiedostaa" miten on tähän tullut on kait hyvä asia. Se että vatvoo menneitä looppaamalla aina tapahtuneisiin ei oo kasvun kannalta tervettä.

Sukupolvesta toiseen on meidän esivanhemmat koittaneet vaan tulla toimeen niitten omien ongelmiensa kanssa. Unohat tai annat anteeksi (<- Toi jälkimmäinen on kyllä aika tekopyhää kun oot itse juuri tekemässä virheitäs.) niitten virheet. Täällä ei oo vielä yhtäkään täydellistä ihmistä ollut. Me eletään epätäydellisessä maailmassa epätäydellisinä. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä etteikö me voitas ittellemme mitään. Lapsuus oli lapsuus ja ois ehkä aika aikuistua? Ottaa vastuu itsestään ja tekemisistään.

Joo. Yhestä kulmasta katselu. Tarjosin toisen kun täällä vatvottiin turhista. Ei mua vaivaa menneisyyden demonit, jotka pakottaa vetämään huumeita. Ne on viihdettä. Arki on aika raskasta, ja raskaammaksi muuttuu koko ajan, kun ajat muuttuu.

Kautta aikojen on käytetty päihteitä nollaamaan stressiä ja huvitteluun. Jos nistahtaa johonkin aineeseen voi miettiä miksi. Addiktoituva persoona diagnoosina on vaan typerä selitys sille kun ei ymmärretä ihmisen perustarvetta nauttia elostaan ja olostaan.

Jos taas vetää huumeita siihen että on niin paha olla, niin siitä pahasta olosta vois koittaa päästä eroon korjaamalla asiansa. Tehdä vaikka rauha kuolleen rakkaansa kanssa ja muistaa, muttei märehtiä omaa elämäänsä suohon. (<- Tämä vain esimerkkinä.)

Elämä on sitä mitä me siitä tehdään, ei se miten meidät tehtiin. Jäkimmäinen on siis edelleen lähtökohta. Verrataan nyt sitten vaikka afrikantähteen.

Kaikki haavat paranee kun annat niiden parantua. Eli: Hyvin yksin kertaista, teet asioilles jotain tai mätänet pois.

Medikalisoidaan kaikki jo lapsesta, niin ei synny traumoja, eikö?

Medicated Baby Heads : Foamy The Squirrel

[wRRa]

Voi vittu... Okei. Se että "tiedostaa" miten on tähän tullut on kait hyvä asia. Se että vatvoo menneitä looppaamalla aina tapahtuneisiin ei oo kasvun kannalta tervettä.

No mut se et asioist keskustelee ja menneisyyttään pohtii välil uusiksi ei mun mielestä viel automaattisesti tarkoita, et "looppaa aina menneitä tapahtumia". Joka tapauksessa tän topicin pointtina oli nimenomaan sen pohtiminen, miten tähän on tultu, mikä siihen on voinut vaikuttaa jne. Kyllähän moni topiciin vastanneista on myös todennut, ettei heidän tapauksessa esimerkiks perhe ole vaikuttanut mitenkään. Joillain se voi olla näinkin, ja jos se näin on, eikö senkin tiedostaminen ole ihan hyvä asia?

Me ollaan kuitenkin meidän kokemuksien summa, haluttiin tai ei, eikä ne kokemukset lakkaa olemasta. Ne on jo jättäny jälkensä meidän hermoverkostoon. Ja kyllähän ihmisellä on kyky muuttua läpi elämän, mut on vaikea muuttaa itseään jos ei tiedä mitä osaa itsessään pitäisi muuttaa.

Jos vaikka käyttäis vertauskuvana ongelmien ratkasemiseen matemaattista yhtälöä, niin sä et voi ratkasta sitä yhtälöä ennen kun oot selvittänyt mistä se yhtälö koostuu.

En tiedä sinusta, mutta minusta ainakin vaikuttaa, että me näemme tähän topiciin kirjoitetut viestitkin aika eri tavalla. Mä en ole havainnut mitään erityistä itsesäälissä vellomista ja menneisyyden syyttelyä tai uhriutumista, vaikka jotkut ovatkin sanoneet menneisyyden vaikeiden kokemusten vaikuttaneen siihen että alkoivat käyttää.

Jos taas vetää huumeita siihen että on niin paha olla, niin siitä pahasta olosta vois koittaa päästä eroon korjaamalla asiansa. Tehdä vaikka rauha kuolleen rakkaansa kanssa ja muistaa, muttei märehtiä omaa elämäänsä suohon. (<- Tämä vain esimerkkinä.)

Niin, mutta usein ei välttämättä edes tiedosta, että on paha olla, jos on jatkuvasti päihtynyt. Sit kun huomaa, et mun on paha olla ja siks tekee mieli päihtyä, niin voi tehdä hyvää palata vähän ajassa taaksepäin ja miettiä, mistä asti se paha olo on ollut ja minkälaisia juttuja siinä on taustalla. Jos ei tajua, että paha olo johtuu vaikka siitä kuolleesta rakkaasta, niin kuinka voisi tehdä rauhan sen kanssa?

Itse koen et just nimenomaan asioista ylipääsemiseen liittyy usein sellainen vaihe, jossa siitä asiasta tekee mieli puhua tai sitä tekee mieli käsitellä sanallisesti ja jäsennellä uudestaan. Toki ei kannata jäädä jumiin mihinkään liian pitkäksi aikaa. Itellä esimerkiks anteeksi antaminen on ollut helpompaa, kun on ymmärtänyt just ton, että vanhemmatkaan ei ole mitään täydellisiä ihmisiä, mitä ei ehkä lapsena silleen ymmärtänyt, ja sitä kautta on helpompi päästää irti niistä lapsena koetuista hylätyks tulemisen tunteista ja muista jutuista kun niitä asioita on vanhemmalla iällä pohtinut uusiks.

[frapathea]

Tätäkin topikkia vaivaa yheltä kulmalta katselu. Kaikkien pitäis olla aikuisia, mutta kuulee vaan valitusta siitä ku: -"Ne teki musta tälläsen!"

Näen pointtis, mutta toisaalta tää ketju nyt vaan sattuu koskemaan sitä miten kasvuolosuhteet altistaa päihdeongelmille – ku tunnettu tosijuttuhan on, että tietyt olosuhteethan kanssa altistaa.

Kaikilla meillä on oma taakkamme. Se taitaa enempi olla kiinni siitä miten me eletään sen kanssa. (Tutustukaa vaikka timantinhiontaan! ) ...Kun eihän kukaan muu ku me itse voida lopulta auttaa itseämme?

Oon samaa mieltä siitä, että aina on mahdollista työskennellä oman hyvinvointinsa eteen, mut jäbä kamoon hei. Kyllä rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että väkivaltaisen alkkisperheen lapsella on suurella todennäköisyydellä vähän toisenlainen taakka niskassaan kuin hyvän, terveen ja tasapainoisen perheen kasvatilla. Toisilla voi kestää vuosikausia päästä edes sellaseen pisteeseen, jossa pöytä on sen verran puhdas että siinä voi alkaa mitään hiomaan alun alkaenkaan.

Ja sitten kun on vielä kovin yksilökohtaista sekin, kuinka tehokkaasti osaa käyttää erinäisiä työkaluja elämänlaatunsa parantamiseen. Tää liekin se ratkaisevin tekijä, tai ratkaisevimpia. Oon tässä vuosien varrella kyllä oppinut olemaan kiitollinen omasta neuroplastisuudestani ja älyllisestä uteliaisuudestani – se on vaikuttanut aivan huimasti siihen, etten oo koskaan jumahtanut ongelmiini kovin pitkäksi aikaa. Mun on kuitenkin pitänyt oikeesti opetella ymmärtämään siinä samassa niitä ihmisiä, joiden kognitiivinen kykeneväisyys ei välttämättä oikeesti riitä yhtä kovaan duuniin ja yhtä koviin tuloksiin kuin mulla. Tietty työkaluja ja tukea voi aina koettaa tarjota, mut ei vittu jäbä, kyyninen dissaaminen nyt tuskin auttaa ainakaan ketään. Meillä kaikilla on taakkamme, mut meillä kaikilla on myös rajalliset voimavaramme sen purkamiseen.

On tietysti niitäkin ihmisraunioita jotka on systemaattisesti revitty sisäisesti rikki, muttei ne täällä kirjoittele. Ovat tainneet olla jo aika nuoresta (tai siitä lähtien kun tapahtu) sulettuina laitoksiin.

Ei tässä nähdäkseni oo mitään tussilla piirrettyä tiukkaa rajaa. Spektrii riittää laidasta laitaan. On niitä, joilla menee ja on aina mennyt ihan vitun hyvin, ja peruuttamattomasti tuhottuja laitostapauksia, juu. Ja sitten on kaikkea siltä väliltä, enimmäkseen juurikin siltä väliltä. Ei oo mitään pistettä, jonka jälkeen olis väistämättä niin rikki ettei kannata edes yrittää, ja jota ennen ei olis "tarpeeks" rikki saadakseen joskus todeta, että vittuku nää vanhat haavat sattuu.

Enimmäkseen itsesäälistä kärsivien tarttis vaan ottaa itteensä niskasta kiinni, mut ku se on niin helvetin vaikeeta ku ei jaksa VAI MITÄ?
VITTU! YLÖS! ...Ja askel askeleelta eteen päin. Tai voihan sitä jäädä maahan makaamaankin ja kuolla pois. On sitten varmaan parempi että oli ne mahdollisuudet, jotka oli, mutta keskitty kyhjöttämiseen ja itkemiseen?

Masennus voi oikeesti syödä ihmiseltä ihan fyysistäkin jaksamista. Tää nyt on tällasta kärttyistä spekulaatiota, mutta mulla tulee sun kirjoituksista tähän triidiin sellainen olo, että joko et koskaan oo ollut vakavasti masentunut tai sit sulla on joku kiistämisvaihe paranemisessas käynnissä. Kuka tahansa masennuksesta tervehtynyt varmana tietää, että ei se vittu oo mikään ylös-ulos-lenkille-hujaus vaan ihan helvetinmoisen kova duuni nousta siitä liejusta ees neutraaleille leveleille. Siitä oon samaa mieltä, että mahdollista se on, ja omasta itsestään kiinni, mutta annat hieman yksinkertaistetun kuvan tuosta mahdottoman vaativasta prosessista.

Lähtökohta on vaan piste josta voi edetä. Ihminen kun on muovautuva ja muokkautuva. Miettikää nyt vaikka Napoleonia. Ei ollut paljoa aineksia, mutta onnistui silti kompensoimaan puutteitaan aika merkillepantavasti.

Öh. Ihan paskaa ottaa esimerkiksi vain yksin poikkeuksellisen harvinaislaatuinen historiallinen hahmo ja unohtaa ne kaikki miljardit muut ihmiskohtalot, joiden kohdalla ei käynyt kummoisesti.

Psykologia on muuten minusta paska "tieteenala". Ihmiset joilla ei ole omakohtaista kokemusta kuuntelee ja lässyttää kuinka sä oot NIIN sairas.

Psykiatria on se sairauksia käsittelevä juttu.


Pohjarivi:

Joo jep, oman paranemisen eteen voi ja kannattaa tehdä duunia. Mut juuh eih, ei se sormia napsauttamalla tapahdu ja on turha yrittää leikkiä, etteikö paskat jutut tekis kipeetä ja vaikuttais asioihin.

[Huiko]

Joo, nähdään hyvin eri tavoin. En oikein keksi kuin ne TODELLA traumatisoituneet jotka vois kieltää tommoisen esim. blokkaamalla muistot. Niitä näkee lähinnä tv-sarjoissa. En tiedä yhtäkään huumetta mikä voisi pitää NIIN pihalla jatkuvasti ettei vaikuttavat asiat pääsisi tietoisuuteen.

Kohdattavahan ne on, vaikeatkin asiat, ja ei siihen välttämättä lanttumaakareita tarvita. Käy kuuntelemassa noita työssään niin uskon että ymmärrät. Kognitiivinen psykologia voi olla toimivaa joillekin, mutta nämä ei ole mitään oikeaa tiedettä. Ulkopuolinen kun voi katsoa eritavalla sinua. (Tsempata ja silleen...) Tosin pääasiassahan tuo on vain empaattista ja sympaattista suhtautumista ihmisille jotka ei keksi muuta paikkaa avautua. Sitten ku keksitään joku jolle voi syyn omista ongelmistaan ja puutteistaan sälyttää kuvitellaan eheytyvänsä.

Kyyninen oon mielestäni vaan "psykopaatteja" ja keittiöpsykologeja kohtaan. Esimerkkejä nakkelen, selkeyttääkseni ajatusta jota tarjoon. Älkää nyt vaan kuvitelko ymmmärtävänne mun sielunmaisemaa. Melko monet asiat oon kokenu ja kestäny. Ihan itse oon käsitelly omat juttuni. En ole katkera enkä ja kannatan toisten virheiden unohtamista edelleen vahvasti.

Kun elätte vielä vähän aikaa, huomaatte että se lapsuus oli vaan eka tippa ämpärissä ja tuskin myrkytti koko ämpärillistä. Mutta kuten yleensä teen tässä vaiheessa kun asia ei etene mihinkään vaikka kuinka selittää, lopetan turhan jaagaamisen.

Jos tosiaan haluatte miettiä vikojanne siltä pohjalta miten teidän lapsuutenne meni, niin olkaa hyvät. Sokea usko pseudotieteisiin on vaan vähän erikoista minusta. Pitäkää tunkkinne.

Loppukaneettina: Voi olla että lapsena on ollut vaikeeta, mutta se ei ole se mikä mä olen nyt!

[frapathea]

Joo, nähdään hyvin eri tavoin. En oikein keksi kuin ne TODELLA traumatisoituneet jotka vois kieltää tommoisen esim. blokkaamalla muistot. Niitä näkee lähinnä tv-sarjoissa. En tiedä yhtäkään huumetta mikä voisi pitää NIIN pihalla jatkuvasti ettei vaikuttavat asiat pääsisi tietoisuuteen.

Täh. Tätähän tapahtuu ihan jatkuvasti jokaisen ihmisen arkielämässä. Jos ei tapahtuis niin maailma olis varmaan aikas paljon kivempi mesta, kun huomattais jo ennen nihkeitä sanoja ja tekoja ne siellä taustalla vaikuttavat haavat ja keskityttäis käsittelemään ne reippaasti sen sijaan että kylvettäis sitä kipua vielä lisää ympäristöönkin.

Muuhun en osaa ees sanoa enää mitään, tuli lähinnä sellanen fiilis ettet edes kunnolla lukenut sulle kirjoitettuja vastauksia, ja ettei sua kiinnosta keskustella vastavuoroisesti saati löytää uusia näkökulmia. Mikä on vähän outoa musta, kun ei tässä kellään varmaan mitenkään täydellisen oikeaa näkemystä ole, ja sikshän asioista yleensä keskustellaan.

[wRRa]

Muuhun en osaa ees sanoa enää mitään, tuli lähinnä sellanen fiilis ettet edes kunnolla lukenut sulle kirjoitettuja vastauksia, ja ettei sua kiinnosta keskustella vastavuoroisesti saati löytää uusia näkökulmia. Mikä on vähän outoa musta, kun ei tässä kellään varmaan mitenkään täydellisen oikeaa näkemystä ole, ja sikshän asioista yleensä keskustellaan.

Itelle tuli vähän samanlainen fiilis. Musta tuntuu lähtökohtasestikin vähän nihkeeltä jaotella kokemuksia "todella traumatisoiviin" joista "saa" tuntea pahaa oloa, ja sitten sellasiin ikäviin, joista muka ei sais. Ainoa ajatus mitä mulla itsellä heräs tästä on lähinnä se et tää aihe ois Kalliolle itselleen niin herkkä ja vaikea, ettei hän kykene sitä käsittelemään eikä myöskään kestä lukea kun muut sitä käsittelevät. Tiedän, että tää on tosi ärsyttävä tulkinta varmasti ainakin Kallion mielest. En missään nimes sano et asia on näin, en oo mikään psykiatri tai psykologi (ja Kalliohan jo totes ettei sellasiin usko). Sellanen vaikutelma mulle vaan tuli, koska hän vaikutti niin vahvasti provosoituneen tästä topicista.

Toisaalta, oon varmaan itsekin ihan pää omassa perseessä näissä asioissa ja kykenemätön ymmärtämään joitain näkökulmia.

[Huiko]

Okei... Kerta kiellon päälle. Tarviiko sitä tosiaan olla niin herkkä että kokee joka kolhun ja naarmun halvaannuttavana? Pointtini oli että: Tehkää se työ asioittenne eteen joka teidän on tehtävä. Sitä ei voi kukaan teidän puolestanne tehdä, vaikka kuinka itkisitte. esim. Depikseen liittyy TÄYSIN samat lainalaisuudet kun kaikkeen selviämiseen. Sitä on vaan PAKKO katsoa mitä asialle voi tehdä ja alkaa edetä pikku hiljaa tavoitteeseensa. Asioista keskustelu ei pitkälle auta. Tekeminen ratkoo ongelmia. Voi tehä vaikka lisää virheitä alleviivatakseen korjaustarvetta.

Vanhojen haavojen sattumisesta: Joo. Sattuu varmaan, mutta auttaako niiden voivottelu? Ketä? Ja se raja on minusta juurikin se, kun ei enää osaa toimia mitenkään, koska esim. jokin fobia saa sut kokemaan halvaannuttavaa kauhua sisälläs. Niitäkin hoidetaan usein siedättämällä. Pakkoajatukset, -mielteet, ja -oireet taas liittyy enemmän aivokemioihin, jolloin ymmärrän lääkityksen tarpeen. Jokin keskusteluapukin voisi olla joskus jollekin tarpeen, mutta kun siihen psykan kirjaan luotetaan ku uskovaiset raamattuun... Ja sitten tulee vielä uudet ylilääkärit ja luokittelut. Sut unohetaan ihmisenä ja käsitellään keissinä. Lääkityskin tuntuu usein hyvin päälle liimatulta laastarilta.

Ajatelkaa jotakin tuttuanne (tai omaa kokemustanne) mielenterveyden hoidon pyörteissä. Tuliko/tuleeko valmista? Lääkkeet ja lääkärit vaihtuu, päätökset tehdään huolimatta siitä miten koitat vaikuttaa, ja NE tuskailee itse pöytänsä takana, kun ei osata itse auttaa itseämme. Eikö kyllästytä? Voisko näille omille esteilleen sitten alkaa tekemään jotain?

Elämä on niitä valintoja täynnä. Se että tässä nyt vaikuttaa etten mä "keskustele rakentavasti" ja "oo valmis muuttamaan näkökulmiani" johtuu varmaan siitä ettei tässä asiassa ole esitetty argumentteja jotka ois mut vakuuttanu.

Kärjistetään vielä vähän. Sulla on kekäle nyrkissäs. Jäätkö sä siinä seisomaan käsi nyrkissä ja kokemaan kaiken sen tuskan kaikki sävyt ja muodot, vai puotatko sen pois ja painut huuhtelemaan kättäs kylmällä vedellä?

Mut nyt VITTU OIKEESTI! Tää on paska aihe, josta oon sanonu jo kaiken sanottavani. Sillä oon saanu näköjään muut poteroihinsa eikä keskustelu etene mihinkään! Saatte mut lähinnä kiukkuiseksi kun haluutta keskustella ja analysoida dildo persiissä jollain lukio psykalla mun näkökulmia.

Kiitos ja anteeks.


Stam1na - Puolikas Ihminen (Lyrics & video)

[frapathea]

Depikseen liittyy TÄYSIN samat lainalaisuudet kun kaikkeen selviämiseen. Sitä on vaan PAKKO katsoa mitä asialle voi tehdä ja alkaa edetä pikku hiljaa tavoitteeseensa.

Joo, ja joskus tähän tekemiseen liittyy olennaisesti se, että käy läpi niitä menneisyyden vaiheita, jotka siihen masennukseen ovat osaltaan johtaneet.

Mainittakoon vielä, että masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet – se et se oireilee "henkisesti" ei poista sitä faktaa, että sillä on neurofysiologinen puolensa, joka ei katoo vaan sillä että "lakkaa itkemästä". Päätti sitten uskoa psykiatreja taikka parantua omin konstein, ni se on ihan hirvittävä duuni. Asiaa ei helpota yhtään se, että yleinen asenne masennusta kohtaan on juurikin alentuva ja vähättelevä. Jos sä oikeesti toivot ihmisten parantuvan haavoistaan niin tarjoot niille työkaluja, nyt toi sun meininki näyttää ympäripyöreisiin neuvoihin verhoillulta alentuvalta vittuilulta mun silmiin.

fobia saa sut kokemaan halvaannuttavaa kauhua sisälläs. Niitäkin hoidetaan usein siedättämällä. Pakkoajatukset, -mielteet, ja -oireet taas liittyy enemmän aivokemioihin, jolloin ymmärrän lääkityksen tarpeen.

Niin, siis, kaikki ihmisen mielenliikkeet heijastuu nykytietämyksen valossa tietääkseni jollain tavalla aivokemiaan. Ei oo olemassa mitään kaikesta erillistä mieltä, joka vetelis välillä ihan omiaan tuolla jossain pilvien päällä, aivotoiminta on aivotoimintaa ja sillä tavoin aina jollain tasolla somaattista.

Jokin keskusteluapukin voisi olla joskus jollekin tarpeen, mutta kun siihen psykan kirjaan luotetaan ku uskovaiset raamattuun... Ja sitten tulee vielä uudet ylilääkärit ja luokittelut. Sut unohetaan ihmisenä ja käsitellään keissinä. Lääkityskin tuntuu usein hyvin päälle liimatulta laastarilta.

Oon tästä kyllä samoilla linjoilla, psykiatria on (pseudo)tieteenä vielä aivan lapsenkengissä ja hoitomuotoja tulis todellakin kehittää eteenpäin.

Nykyiselle psykiatriselle hoidolle on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja kuin yksinkertaistetut kehotukset lakata vaan olemasta masentunut.

Elämä on niitä valintoja täynnä. Se että tässä nyt vaikuttaa etten mä "keskustele rakentavasti" ja "oo valmis muuttamaan näkökulmiani" johtuu varmaan siitä ettei tässä asiassa ole esitetty argumentteja jotka ois mut vakuuttanu.

Jos lukisit ne ja ehkä vastaisit yksittäisiin argumentteihin niin saattais auttaa. Nyt sun vastaukset on ympäripyöreetä toistoa, rikkinäinen levy, koska et oikestaan anna minkäänlaisia loppuun pohdittuja vastauksia muiden viesteihin vaan toitotat jokaisessa viestissä samaa biisiä. Keskustelu vaatis periaatteessa niinkus sen että oikeesti vastaisitkin muiden viesteihin ja väitteisiin.

Kärjistetään vielä vähän. Sulla on kekäle nyrkissäs. Jäätkö sä siinä seisomaan käsi nyrkissä ja kokemaan kaiken sen tuskan kaikki sävyt ja muodot, vai puotatko sen pois ja painut huuhtelemaan kättäs kylmällä vedellä?

Metaforaan vetoaminen on looginen virhepäätelmä eli argumentointivirhe.

Mut nyt VITTU OIKEESTI! Tää on paska aihe, josta oon sanonu jo kaiken sanottavani. Sillä oon saanu näköjään muut poteroihinsa eikä keskustelu etene mihinkään! Saatte mut lähinnä kiukkuiseksi kun haluutta keskustella ja analysoida dildo persiissä jollain lukio psykalla mun näkökulmia.

Sori, mutta tulee edelleenkin sellainen kuva etenkin tällaisen kiukustumisen myötä, että tässä aiheessa on jotain sulle henkilökohtaista, mitä et halua käsitellä – tai et edes välttämättä tiedosta. Ironista kyllä. Jälleen kärttyistä spekulaatiota, mutku ei tässä aiheessa nähdäkseni pitäis olla mitään, mikä estäis yleisluontoisen näkökulmien pohdiskelun ihan rauhalliseen, pääpiirteittäin sivistyneeseen sävyyn. Shrug.

[wRRa]

Eipä ole Frapathean viestiin paljon lisäämistä. Komppailen täysin.

Nykyiselle psykiatriselle hoidolle on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja kuin yksinkertaistetut kehotukset lakata vaan olemasta masentunut.

Kuten esimerkiks ihan vaan keskusteleminen, joka auttaa jäsentämään asioita uudestaan. Mä uskon, että esimerkiks Vault on foorumina tosi tärkeä paikka monille jäsennellä päihteidenkäyttöön liittyviä kokemuksiaan ja sitä kautta ymmärtää niitä paremmin. Miksipä se ei voisi koskea myös muuta elämää? Koska harvoin meidän elämässä asiat on toisistaan ihan täysin irrallisia.

Ja sit viel se, et masentuneiden mukaan pahinta mitä masentuneelle voi sanoa on "sun pitäs vaan ottaa itteäs niskasta kiinni". Ne tietää sen jo . Jos ne pystyis "vaan ottamaan itteään niskasta kiinni" niin eihän ne olis masentuneita...

Mutta joo, jos halutaan vielä jatkaa tätä keskustelua niin ketjun voisi oikeastaan splitata, sillä tää ei ihan suoraan enää edes liity ketjun alkuperäiseen aiheeseen.

[Dexma]

Ja sit viel se, et masentuneiden mukaan pahinta mitä masentuneelle voi sanoa on "sun pitäs vaan ottaa itteäs niskasta kiinni". Ne tietää sen jo . Jos ne pystyis "vaan ottamaan itteään niskasta kiinni" niin eihän ne olis masentuneita...

Tää on kyl niin se peruslause mun suusta. Tai no ei nyt noin, mut suurinpiirtein noin.

Mä koen, että oon ollut masentunut. Tuskin enään niin hirveesti. Kärjistetystihän oikeasti masennuksesta eteenpäin mennään pois asenteella niskasta kiinni tai näin kävi mulle. Oikeasti joutuu tekeen duunia oman hyvinvointinsa eteen kokoajan.

Nyt tulee tää peruskela. Onks afrikassa nälkäänäkevällä ihmisellä masennusta? Ei ainakaan sellaista, kuin meillä täällä suomessa. Musta tuntuu, että meillä suomessa on oikeasti "varaa" masentua. On helppo masentua maailmassa joka on puoliksi valmis ja oikeasti tarttis vain toteuttaa itseään sitten meillä on monia ihmisiä toteuttamassa itseään ja kilpailemassa. Toisaalta. Oikeasti sil nälkäänäkevällä varmasti on aika vitun perseestä ja se pelkää kuollakseen jokapäivä ja jokapäivänen on vitunmoista stressaamista ja taistelua. Veikkaan, että sellainen ihminen, kun tulee suomeen niin se on tietyllä tapaa ehkä hieman hajallakin alussa, koska on aika paljon kerättävää omassa itessään.

Toisten masennuksen vertailu on tosi nihkeetä kylläkin. Hitto mä inhoon muuten niitä jotka on sillain "mua masentaa enemmän kuin sua" ja sit ne jotka on sillai "mua masentaa antakaa mulle armoo". Inhottaa varsinkin ne jotka luulee, että kun niitä masentaa niin pääsis helpommalla jostain peruasioiden hoidosta... "Ei tää yhteiskunta vain pyöri niin..."

Jos ite mietin omia masennuskausia "aikuisemmalla iällä" nyt puhun ajasta 20 v. Niin vaik olin aika paskana niin mun oli helppo käydä koulut ja mennä duuniin, kun ne oli vähän mulle ne ainoot tavat hoitaa elämää. Tai sanotaan näin, että mun oli helppo olla syrjäytymättä tietyllä tapaa, kun ymmärsin niin paljon tilanteestani, että jos nyt velloisin asioitani niin sit menis tosi pitkä aika ennenkuin pääsisin yhtään jaloilleni tästä. Sitä oli helppo painaa oma masennus kaiken alle joka tuli sitten myöhemmin ulos musta kuin tulivuori burnoutin muodossa about vuoden parin päästä... Nykyään on helpompi kyllä korjailla sit itseään.

Siitä oli kummiskin helppo ottaa asenteeksi ja suunnaksi tollainen mitä Kallio puhuu tai aistin puhuvan. On vitun helppoa lähtee kämpästään ulos jos alkaa turtumaan pelkoon, ahistukseen ja masennukseen. En vois sanoo olleeni pohjalla ikinä, mutta herätessä omalla kohtaa tarpeeksi läheltä piti överdousseista niin se oma masennus, oma itsesääli ja eräänlainen pahanolon luuppaus pistää niin selkä seinää vasten, että tulee aika jännästi itsekkääksi oman hyvinvointinsa kanssa. Yhtäkkiä alkaa väheneen se kipu mikä tulee sieltä pääkopasta, kun sattunut tarpeeksi pitkän aikaa.

Ja sitten kun on vielä kovin yksilökohtaista sekin, kuinka tehokkaasti osaa käyttää erinäisiä työkaluja elämänlaatunsa parantamiseen. Tää liekin se ratkaisevin tekijä, tai ratkaisevimpia. Oon tässä vuosien varrella kyllä oppinut olemaan kiitollinen omasta neuroplastisuudestani ja älyllisestä uteliaisuudestani – se on vaikuttanut aivan huimasti siihen, etten oo koskaan jumahtanut ongelmiini kovin pitkäksi aikaa. Mun on kuitenkin pitänyt oikeesti opetella ymmärtämään siinä samassa niitä ihmisiä, joiden kognitiivinen kykeneväisyys ei välttämättä oikeesti riitä yhtä kovaan duuniin ja yhtä koviin tuloksiin kuin mulla.

Tämän asian sisäistäminen varsinkin kunnon keittiöpsykologille on aina se THE juttu. Jos oikeasti ajattelen kuvaa minkä frapa antaa itsestään ihmisenä ja hänen olemuksesta niin ei kyl ihan heti tulis mieleen, että ois ikinä ollut mitään ongelmaa. Veikkaan vähän samaa itsestäni. Oikeastaan kaikista teistä jotka tähän asti olette kirjoittanut tähän topikkiin voisi ulkopäin luulla mitä teistä tunnen, että vittu oo koskaan mitenkään masentuneita olleet. Siis te vain näytätte siltä. (Tai vois kait jotain huomata. Frapahan on ihan selvästi jotenkin vähän alieni, Kallio kuunteli punkkia nuorena ja wRRa on vitun ärsyttävä kun se bailaa selvinpäin.)

Sitä on tosi helppo nostaa itteään parempaan kuosiin, kun siinäkin niin sanottu set and setting kohdalla. Moni masentunut jää yksin omien ongelmiensa kanssa. Tässä kohtaa mun mielestä esim huumeet ovat lähes jopa loistava keino saada ympärille ihmisiä jotka ymmärtää, että raskasta on. Toisaalta ois myös hyvä saada niitä ns "terveitä ihmisiä" ne vain harvoin ymmärtää sitä taakkaa, mitä jengi kantaa just sillä hetkellä ja niille on tosi hankala puhua. Niiltä myös kuulee myös lausee: Menisit ulos juokseen niin helpottaa tai hanki duuni niin ois arjessa jotain. (mä oon kuullut nää mun äidiltä tosi monta kertaa ) Toisaalta noi on myös hiton zeniläisii neuvoja, että kait niissä vois olla perääkin.

Masentuneella on oikeasti aina vitun pitkä matka edessä, kun oma pääkoppa on huolissaan, peloissaan, stressaantunut. Niin jumalauta ne metrit näyttää niin saatana pitkältä. Tietteks te sen tunteen, kun tiedätte joutuvanne hammaslääkäriin ja se alkaa pelottaan jo kaksi viikkoa ennen sitä ja tuntuu siltä, että elämä loppuu sen aikana. Tietteks sen tunteen, kun maanantai alkaa ja on viisi pitkää päivää ennen viikonloppua. Tietteks te sen tunteen, kun yöllä ei nukahda, kun on paskat housuissa pelosta seuraavaan aamuun ja päässä käy läpi tuhat kertaa mitä sanoo 5 minuutin puhumisen aikana jollekkin ihmiselle joka pitää nähdä? Noi kun pistää yhteen niin rupee pikkuhiljaa tuntuun siltä mitä masennus on ja sitä taas kestää viikkoja.

Oikeasti. Mä voin kirjoittaa ton asian tohon ja jotenkin kait ymmärrän. Oikeastaan vittu sehän on itsestään selvyys, mutta mutta. Masentuneelle mä en osaa paljoo sanoa enkä osaa edes armoa antaa. En mä osaa paljoo enempää kuin uudestaan:

"sun pitäs vaan ottaa itteäs niskasta kiinni".

Oikeasti. "Terveempänä" (ihan saleen vitun kaukana terveestä) mun lauseet jää tohon. Se asioiden vellominen on oikeasti turhaa, mutta kait sitä on niin pitkään aina pakko velloo, että kaikki on selvää ja kun on vellonut tarpeeksi niin kyllä se aina laukee joskus (nih kelatkaa just sitä vellomista ). Sit onkin helppo ottaa pari askelta eteenpäin ja yksi taakseppäin. Helppoo ei tuu olemaan ehkä joku voi helpottaa sitä matkaa tai jokin, mutta yllättävän helposti myös moni "joku" tai "jokin" saattaa tuntua siltä, että se helpottaisi silti viekin kauemmas ongelmien ytimestä.

Musta valitettavasti tuntuu, että helpointa on mennä vitun kovaa eteenpäin ja aika usein omaa napaansa tarkastellen. Joskus on pakko myös kohdata maailma yksinään lumessa kaiken kauhun ja pelon keskellä. Se mikä ei tapa vahvistaa? En tiedä. Se mikä satuttaa väsyttää.

Mut mut.
Ei mitään eteenpäin sano mummo lumessakin. ja PERKELE.
Psyykkeen kohdalla jos ei ayahuasca, tietokonepelit, liiallinen työnteko (josta saa rahaa seuraavaan aktiviteettiin eli--->) tai ostettu seksi (koska jos saa seksiä tarpeeksi niin ei ole mitään vitun ongelmaa t. MIES) auta. Niin sit kandee asennoitua pitkäaikaiseen paskaan ja vitutukseen. Sit kandeekin perustaa bändi ja alkaa soittaan bluesia niin yhtäkkiä paskasta tuleekin jotenkin smoothieta.

Miten siis suhtautuis oikeesti menneisyyteen? Niinkuin OIKEESTI. Miten siihen nyt sit suhtautuis?

[frapathea]

Nykyiselle psykiatriselle hoidolle on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja kuin yksinkertaistetut kehotukset lakata vaan olemasta masentunut.

Kuten esimerkiks ihan vaan keskusteleminen, joka auttaa jäsentämään asioita uudestaan. Mä uskon, että esimerkiks Vault on foorumina tosi tärkeä paikka monille jäsennellä päihteidenkäyttöön liittyviä kokemuksiaan ja sitä kautta ymmärtää niitä paremmin. Miksipä se ei voisi koskea myös muuta elämää? Koska harvoin meidän elämässä asiat on toisistaan ihan täysin irrallisia.

Mmm. Oon kyllä ite – kuten oon aiemminkin täällä tuonut esille – vahvasti sitä koulukuntaa, joka uumoilee erilaisten kehollis-hermostollisten työskentelytapojen olevan monissa tapauksissa tehokkaimpia keinoja menneisyyden haamujen työstämiseen. Pahat jutut menee lihasmuistiin ja vaikuttaa kehon toimintaan monilla mm. lihasjännitteinä, immuunijärjestelmän häiriöinä, ynnä muina psykosomaattisina vaivoina. Ja sit on se neurofysiologinen puoli, masennus ku oikeesti nykytietämyksen valossa vaikuttaapi aivotoimintaan, muun muassa nyt oppimiskykyyn.

Jo tänkin kannalta suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, että ihminen pystyis vaan silmänräpäyksessä päättämään parantuvansa masennuksesta nyt hetinytjustnyt. Aivan kuten en kauheesti usko siihenkään, että muistakaan sairauksista vois parantua pelkästään päättämällä että nyt mä parannun.

Toki siis musta vaikuttaa siltäkin, että monissa tilanteissa paraneminen vaatii muutakin kuin sitä menneen vatvomista. Uhrimentaliteetti ei vie kovin pitkälle. Siltikään tää ei tarkoita sitä, etteikö kipeitä asioita sais ja kannattaiskin myöntää, sehän on usein se tärkein askel niiden taakse jättämisessä että lakkaa pelkäämästä niiden käsittelyä. Se on osa sitä prosessia. Mutta vain osa.

Ja sit viel se, et masentuneiden mukaan pahinta mitä masentuneelle voi sanoa on "sun pitäs vaan ottaa itteäs niskasta kiinni". Ne tietää sen jo . Jos ne pystyis "vaan ottamaan itteään niskasta kiinni" niin eihän ne olis masentuneita...

Niin. Musta tää surullisen yleinen luulo siitä, että masentuneet vaan haluaa olla erityisiä/vaatii erityistä kohtelua/mitänytikinä on vähän blaah. Tai siis mitä hittoa. Tuskin kukaan kauheesti syvimmillään nauttii siitä, että sängystä nouseminenkin vie kaikki voimat eikä mikään tunnu hyvältä. Siitä on vaan vaikee kuvitella ulospääsyä välillä jos näkee kaiken sen masennuksen linssin lävitse.

Yks masennuksen kanssa kamppaileva tuttu kerran sanoi hyvin, että masennus on ikään kuin loinen joka koettaa pitää itseään elossa huijaamalla kantajansa ruokkimaan sitä. Tää voi ilmetä monin tavoin, esim. liikana menneisyyden vatvomisena taikka sitten sen sokeana kieltämisenä. Haluttomuutena hakea apua joko epäluulon, toivottomuuden tai häpeän takia. Minä tahansa lujaa tarraavana ajatusmallina, joka hankaloittaa sitä itelleen hyvän tekemistä. Sitä hankaluutta ei tule musta millään tavoin vähätellä.

Jos oikeasti ajattelen kuvaa minkä frapa antaa itsestään ihmisenä ja hänen olemuksesta niin ei kyl ihan heti tulis mieleen, että ois ikinä ollut mitään ongelmaa.

Niin no, tättärää, eipä monet pahasta olostaan kehtaakaan puhua kaikenlaisten ympäristön paineiden ja asenteiden takia. Hävetti lähinnä. Vasta siinä vaiheessa kun pahin oli ohi kehtas huokaisten kattoa taakseen ja myöntää ääneen että olipa kamalaa, silloin ei enää leimaudu valittajaks tai joudu niin paljoa selittämään että mistä kiikastaa. Ja edelleen siitä haluu puhua ympäripyöreesti, yksityiskohditta.

[wRRa]

Oon kyllä ite – kuten oon aiemminkin täällä tuonut esille – vahvasti sitä koulukuntaa, joka uumoilee erilaisten kehollis-hermostollisten työskentelytapojen olevan monissa tapauksissa tehokkaimpia keinoja menneisyyden haamujen työstämiseen. Pahat jutut menee lihasmuistiin ja vaikuttaa kehon toimintaan monilla mm. lihasjännitteinä, immuunijärjestelmän häiriöinä, ynnä muina psykosomaattisina vaivoina. Ja sit on se neurofysiologinen puoli, masennus ku oikeesti nykytietämyksen valossa vaikuttaapi aivotoimintaan, muun muassa nyt oppimiskykyyn.

En sano olevani eri mieltä tästä, mut eiks ne keskustelut oo usein just avaimena tällastenkin lähestymistapojen löytämiselle? Ihmiset on kuitenkin kokeillu kaikenlaista, monia eri tekniikoita jne. ja keskustelemalla voi kuulla toisten kokemuksia miten ne on käsitellyt vastaavanlaisia ongelmia ja ehkä löytää sieltä joukosta tavan, joka sopii myös itselle. Tuskin mäkään olisin ikinä kokeillut meditaatiota, ellen olis netistä lukenut muiden ihmisten kokemuksia siitä. Enhän mä olis edes tiennyt, miten sitä kannattais tehdä, jos en olis jostain saanut neuvoja.

Lisäks mua on helpottanut tosi paljon oman syyllisyyden kanssa se, et oon ymmärtäny muiden käyvän läpi samoja asioita ja kokevan samoja tunteita. Mä oon ennen syyttänyt itseäni tosi paljon mun pahasta olosta, mikä on saanut sen vaan lisääntymään. Myöhemmin ku oon puhunu ihmisten kans jotka on kokenu samoja juttuja, oon tajunnu, et on ihan luonnollista tuntee pahaa oloo niistä. Sitä kautta oon oppinut ottamaan itseäni kohtaan myötätuntoisemman asenteen.

Jo tänkin kannalta suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, että ihminen pystyis vaan silmänräpäyksessä päättämään parantuvansa masennuksesta nyt hetinytjustnyt. Aivan kuten en kauheesti usko siihenkään, että muistakaan sairauksista vois parantua pelkästään päättämällä että nyt mä parannun.

Nii, ei varmasti pystykään. Toisaalta se päätös siitä aikoo parantua on myös tärkee osa sitä prosessia. Se on alku, ja se on toisaalta myös se voima joka saa jaksamaan sen koko prosessin kaikkine vaiheineen läpi.

Mä ymmärrän kyl myös ihan hyvin Kallion pointin tosta, että menneisyyden vatvominen ja uhriutuminen ei oo välttämättä hyväks pitkällä aikavälillä. Mut ite oon omassa elämässäni huomannut, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää... kuten vanha sanontakin menee. Eli jos en oo käsitellyt jotain asiaa sen tapahduttua, se on vaivannut mua niin kauan, että oon uskaltanut ajatella sen läpi ja yleensä siinä yhteydessä myös tarve puhua siitä on ollut kova. Musta menneisyyden käsittely myöhemmin on enemmänkin sellasta vanhojen muistojen jäsentelyä uusiksi. Ne muistot on kipeitä, koska ne on jääny kipeiks sillon aikoinaan, ja ne on lakassu vaan maton alle piiloon. Mut sit ku haluu oikeesti siivota mielensä, pitää kohdata uusiks ne "maton alle lakastut" kipeet muistot, että pääsee niistä eroon. Eikä ne varmaan koskaan unohdu, mutta käsittelyn jälkeen niiden muistaminen ei ehkä enää herätä niin voimakkaita tunnereaktioita kuin se on ennen tehnyt. Näin mä oon ainakin omalta osaltani kokenut. Mun käsittääkseni tälle on jokin neurotieteellinenkin selitys olemassa? Kysehän on periaatteessa muistojen uudelleen rakentamisesta.

Ainakin mun elämässä usein kipeiden asioiden prosessointi on noudattanut samaa kaavaa: kieltäminen, vähättely, mielestä väkisin pois painaminen, viha, suru ja lopulta myötätunto. Tän kaiken jälkeen asiaan palaaminen ei oo enää tuottanut niin suuria tunnereaktioita, eikä siihen oo enää ollut tarvetta niin usein palatakaan.

[frapathea]

Oon kyllä ite – kuten oon aiemminkin täällä tuonut esille – vahvasti sitä koulukuntaa, joka uumoilee erilaisten kehollis-hermostollisten työskentelytapojen olevan monissa tapauksissa tehokkaimpia keinoja menneisyyden haamujen työstämiseen. Pahat jutut menee lihasmuistiin ja vaikuttaa kehon toimintaan monilla mm. lihasjännitteinä, immuunijärjestelmän häiriöinä, ynnä muina psykosomaattisina vaivoina. Ja sit on se neurofysiologinen puoli, masennus ku oikeesti nykytietämyksen valossa vaikuttaapi aivotoimintaan, muun muassa nyt oppimiskykyyn.

En sano olevani eri mieltä tästä, mut eiks ne keskustelut oo usein just avaimena tällastenkin lähestymistapojen löytämiselle?

Varmasti, osana sitä prosessia. Meinaan nyt vaan, että ei se jauhamiseen jumahtaminenkaan auta, ihan niinku ei sekään ettei koskaan myönnä kokeneensa kärsimystä menneisyyden jutuista. Tasapainoo, se on hyvä.

Lisäks mua on helpottanut tosi paljon oman syyllisyyden kanssa se, et oon ymmärtäny muiden käyvän läpi samoja asioita ja kokevan samoja tunteita.

Joo todellakin. Tosi moni masennukseen ynnä muihin vaikeuksiin liittyvä sivuilmiö jää vaan keskustelematta.

on ihan luonnollista tuntee pahaa oloo niistä. Sitä kautta oon oppinut ottamaan itseäni kohtaan myötätuntoisemman asenteen.

Tää juu! Helpompi antaa muillekin anteeks ku antaa itelleenkin, ja päin vastoin.

Jo tänkin kannalta suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, että ihminen pystyis vaan silmänräpäyksessä päättämään parantuvansa masennuksesta nyt hetinytjustnyt. Aivan kuten en kauheesti usko siihenkään, että muistakaan sairauksista vois parantua pelkästään päättämällä että nyt mä parannun.

Nii, ei varmasti pystykään. Toisaalta se päätös siitä aikoo parantua on myös tärkee osa sitä prosessia. Se on alku, ja se on toisaalta myös se voima joka saa jaksamaan sen koko prosessin kaikkine vaiheineen läpi.

Jep! Se paranemiseen ryhtyminenhän on vaikeimpia asioita just siks et joutuu aina takapakkia ottaessa (mitä about väistämättäkin tapahtuu) muistuttamaan niin kivenkovaan itelleen että tässä ollaan vasta matkalla kohti elettävän tuntuista elämää ja että ei kannata luovuttaa vaan siks et just nyt on paha viikko. Terveenä on helppo pitää itestään huolta, sairaana ainoa motivaation lähde on joku hailakka toivo siitä että vois joskus olla terve. Siinä pitää silmä kovana koettaa nähdä se horisontissa koska joskus se meinaa piiloutua aikas visusti sinne usvan taakse.

Ainakin mun elämässä usein kipeiden asioiden prosessointi on noudattanut samaa kaavaa: kieltäminen, vähättely, mielestä väkisin pois painaminen, viha, suru ja lopulta myötätunto. Tän kaiken jälkeen asiaan palaaminen ei oo enää tuottanut niin suuria tunnereaktioita, eikä siihen oo enää ollut tarvetta niin usein palatakaan.

Noniin, just näin <3

[Dexma]

Jos oikeasti ajattelen kuvaa minkä frapa antaa itsestään ihmisenä ja hänen olemuksesta niin ei kyl ihan heti tulis mieleen, että ois ikinä ollut mitään ongelmaa.

Niin no, tättärää, eipä monet pahasta olostaan kehtaakaan puhua kaikenlaisten ympäristön paineiden ja asenteiden takia. Hävetti lähinnä. Vasta siinä vaiheessa kun pahin oli ohi kehtas huokaisten kattoa taakseen ja myöntää ääneen että olipa kamalaa, silloin ei enää leimaudu valittajaks tai joudu niin paljoa selittämään että mistä kiikastaa. Ja edelleen siitä haluu puhua ympäripyöreesti, yksityiskohditta.

Uskon. En itekkään tainnut ikinä pahaa oloani purkaa kauheen yksityiskohtaisesti. Varmaan yritin näyttää olevani voimakas aina ja esim muiden masentuineiden kanssa niin, että näytin vahvemmalta mitä sillä hetkellä olin. Niiden ihmisten kanssa kyllä koin olevani enemmän yhteydessä, koska tiesin, että he käyvät läpi samaa kuin minä.

Pikkaisen haistelen sitä, että jotkut ihmiset eivät ole niin valmiita tekemään nopeasti muutoksia. Joidenkin ihmisten masennusprosessi tuntuu jumittavan huomattavasti pidempään. Se johtuu tietenkin monesta asiasta persoona, menneisyys ja nykyhetki. Jossain kohtaa tarttee aina päästä käsitteleen, velloa kummiskin turhaa ja aina tulee niitä hetkiä jolloin pitää "uskaltaa uskaltaa". Ottaa pelokas ja horjuva askel. Monesti teko on se asia joka on viimeinen silaus monelle jutulle.

Mun ongelma on, kun en näen jossain määrin väärin sen masentuneen ihmisen elämän tilanteen. Mä näen sen yksinkertaisena ja sellaisena, että ongelma ratkaistaan ja se siitä. HELPPOAHAN SE MULLE OLIS MUN KOHDALTA MONESTI. Taas totuus käytännössä menee aika eritavoin. Masentuneen linssi on sumee.

Hakattuna on hankala nousta tai ja jos ei saa sanaa suusta niin on hankalempi alkaa etsimään itselle ihmisiä ympärille ja kaikki me se ymmärretään yksinäisyys kalvaa tosi kovakourasesti. Siinä mielessä itsellä on ollut välillä oikeasti jopa helpompaa varmasti kuin monella muulla. Tietty peruspersoonani on aina ollut optimisti, tietyllä tapaa energinen ja verrattuna moniin muihin jolla on selvempää mieliala vaihtelua niin realistinen ote elämään. Ne eväät on aika hyviä asioita minussa jatkolle ja elämässä oleviin kriiseihin. Näitä taitoja on tosi hankala opetella varsinkin, kun masentuneen ihmisen elämä on aika akuutti kriisi tai siltä siitä tuntuu. Perussuomalaiselle näitä taitoja on tosi vähän ja monesti on aika väärä ympäristö kehittää itseään ihmisten keskuudessa. Oikeastaan musta tuntuu, että aika vähissä on se piiri jossa voi hitaasti alkaa itteensä kehittään ns pohjalta. Sen takia mäkin varmaan koen enemmän olevani samaa porukkaa päihdeongelmaisten kanssa, kuin mun työkavereiden...

[wRRa]

Hakattuna on hankala nousta tai ja jos ei saa sanaa suusta niin on hankalempi alkaa etsimään itselle ihmisiä ympärille ja kaikki me se ymmärretään yksinäisyys kalvaa tosi kovakourasesti.

Tästä hakkausvertauskuvasta tuli muuten mieleeni eräässä kirjassa ollut tekstinpätkä. Meni jotenkin näin: "Jos kaadut ja nyrjäytät nilkkasi, ei kannata jäädä maahan makaamaan ja syyttelemään itseään onnettomaksi nilkannyrjäyttäjäksi, vaan sitoa nilkka". Tämä vertauskuvana siis sille, että kun elämässä jokin menee pieleen, monilla on taipumuksena jäädä jumittamaan siihen tapahtumaan ja syytellä itseään surkeiksi tyypeiksi, kun eivät pääse yli. Sen sijaan kannattaakin tutkailla asiaa ja miettiä, mitä sille voi tehdä. Täähän varmaan Kalliollakin oli pointtina, vaikka ollaankin eri mieltä siitä, miten asioita kannattaa tutkailla. Mut kuten ylempänäkin sanoin, mua ainakin on helpottanut tosi paljon muiden kokemusten kuuleminen ja sitä kautta sen ymmärtäminen, et mä en oo mikään erityisen epäonnistunut surkea luuseri kun tunnen pahaa oloa, vaan et on normaalii tuntee pahaa oloo jos joku elämäs menee pieleen, ja muutkin tuntee sellast.

Oikeastaan musta tuntuu, että aika vähissä on se piiri jossa voi hitaasti alkaa itteensä kehittään ns pohjalta. Sen takia mäkin varmaan koen enemmän olevani samaa porukkaa päihdeongelmaisten kanssa, kuin mun työkavereiden...

Just tän takia mä alunperin tein topicin, josta tää keskustelu haarautui. Tosi monet löytää päihdepiireistä sen ymmärryksen. Siel on ihmisii, jotka on usein käyny läpi samankaltasii asioit. Ei se mun mielest oo mitään sattumaa, että monilla päihdeongelmaisilla on niin paljon samanlaisia kokemuksia. Monille päihteet on nimenomaan tapa lääkitä omaa masennusta. Kyllähän se helpottaa kun voi tuntea kuuluvansa joukkoon, ettei oo aina se "epänormaali" tyyppi, joka ei jaksa aina olla ilonen ja hymyillä ja jauhaa tyhjänpäivästä smalltalkia. Sillonki ku omast menneisyydest ei puhu niin tuntuu tavallaan hyvältä olla ihmisten kans jotka kuitenkin jotenkin ymmärtää omast kokemuksest, mitä mäkin oon käyny läpi.

[Huiko]

Ensinnäkin: Topikin nimi on aivan karsea.

On kuitenkin sitten parempi että tää irrotettiin omaksi topiikikseen, vaikka omasta mielestäni vastasinkin edellisen topiikin rajoissa. Enimmäkseen mulle nyt kumminkin jää tunne edelleen siitä että mitä vittua mä sitten oikein sanoin, jotta se voidaan tulkita noin irralliseksi aiheesta/-ista? Mulle kun kirjoittamani oli selkeää ja ymmärsin kyllä itseäni ihan hyvin mielestäni.

Lueskelin nuo teidän keskustelut aiheesta, ja oli kait siitä jotain tarttunu mitä mä koitin selittää, mutta oon vaan vähän hölmistyny edelleen. Kiukku kasvo aiemmissa vaan siitä, kun selitin ja selitin, eikä tuntunu monikaan löytävän pointtia. -"Sitä kait Kallio koitti selittää..." Huoh. Kait se sitten on tuo mun suomenkieleni niin erillaista.

Mulla kun on tapana käsitellä ikävätkin asiat lennossa niiden tapahtuessa ja/tai hetken päästä, eikä miettiä niitä ja mahdollisia variaatioita vuosien kuluttua.

En yleensä pilko toisten höpinöitä irrallisiksi lauseiksi tai pätkiksi, jotta voin sitten nakella jokaiseen jotain "nokkelaa". Kait sekin on netti-pöljäylyä loukkaavaa?

Ja tuo etenemismalli: kieltäminen, vähättely, mielestä väkisin pois painaminen, viha, suru ja lopulta myötätunto, on vaan yksi malli. Ton raiskarin vaihtoehdon (väkisin pois painamisen) jättäisin itse kokonaan pois. Ehkä jopa vähättelyn vaihtaisin suhteuttamiseen.

Mutta. Mukavaa että saatiin jotain rakentavaakin keskustelua aikaiseksi vaikka oon hämilläni oliko mulla siihen rakentavaan osuuteen sitten osaa tai arpaa.

[wRRa]

On kuitenkin sitten parempi että tää irrotettiin omaksi topiikikseen, vaikka omasta mielestäni vastasinkin edellisen topiikin rajoissa. Enimmäkseen mulle nyt kumminkin jää tunne edelleen siitä että mitä vittua mä sitten oikein sanoin, jotta se voidaan tulkita noin irralliseksi aiheesta/-ista? Mulle kun kirjoittamani oli selkeää ja ymmärsin kyllä itseäni ihan hyvin mielestäni.

Joo siis en sano etteikö sun ensimmäiset viestit ois sopineet siihenkin topiciin, mutta koska ne aiheuttivat uudenlaisen keskustelun joka alkoi poiketa edellisen topicin alkuperäisestä aiheesta, koin parhaaksi erottaa nämä topicit toisistaan ja sinun viestit siinä samassa siksi, että juuri ne aloittivat sen toisen keskustelun.

Ja tuo etenemismalli: kieltäminen, vähättely, mielestä väkisin pois painaminen, viha, suru ja lopulta myötätunto, on vaan yksi malli. Ton raiskarin vaihtoehdon (väkisin pois painamisen) jättäisin itse kokonaan pois. Ehkä jopa vähättelyn vaihtaisin suhteuttamiseen.

Mä en ainakaan itse ole tietoisesti valinnut käsitteleväni asioita näin ja varmaan myöhemmällä iällä käsitteleminenkin on muuttunut niin, että pystyy nopeammin kohtaamaan ongelmat ja näin myös nopeammin pääsemään niistä yli. Koen kuitenkin, että mulla on ollut menneisyydessä paljon juttuja, jotka oon silloin vaan työntänyt sivuun, ja joita oon vasta nyt päihteiden vähentämisen jälkeen alkanut käsitellä. Yks kerrallaan, ne on nousseet uudestaan pintaan, olleet siellä hetken, ja sen jälkeen vähentäneet vaikutusvaltaansa muhun. Toki ihmiset käsittelee asioita eri tavalla, mut kaikille pitäis musta sallia käsitellä asioita sillä tavalla, mikä niille itselle on parhain. Joskus voi olla hyvä palata hetkeksi vanhoihin ongelmiin voidakseen päästää niistä lopullisesti irti, jos sitä ei ole aikoinaan osannut tehdä.

Just nimenomaan lapsena tai tosi nuorena tapahtuneet jutut saattaa vaivata myöhemmin siks, ettei niitä oo niin pienenä osannut käsitellä kaikista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sen voi tehdä viel vanhemmallakin iäl ja päästä niist jutuist yli, vaik ne jossain vaiheessa vaivaiskin.

Toisaalt mulla itellä on diagnosoitu mm. PTSD (posttraumaattinen stressioireyhtymä jos joku ei tiedä). Se on vaikuttanu tosi monel tapaa ja se liittyi just sellasiin lapsuuden tapahtumiin, jotka kielsin tai yritin jotenkin vaan olla ajattelematta niitä. Nyt viimesen vuoden ajan oon tosi paljon käsitellyt niit asioit ja monet ongelmat on vähentyneet, esimerkiks pystyn nykysin nukkuu öisin paremmin. Jossain vaiheessa en kyenny nukkumaan, koska ajatukset joita yritin olla ajattelematta puski väkisin päähän ja esti unen. Käsittelyn myötä näist tapahtumist on tullu vaan yks osa mun elämää. Aiemmin jouduin kamalan raivon valtaan niitä ajatellessani ja tää aiheutti vihaa muunmuas joitain tiettyi ihmisryhmii kohtaan, nykyään mä tunnen myötätuntoo. Must se osoittaa aika isoo edistyst.

[Dexma]

Musta tuntuu, että jonkun verran jengi on samoilla linjoilla. Puhutaan vain vähän erilailla.

Tai siis. Eikait Kallio ole missään kohtaa sanonut sitä, ettei pitäisi vanhoja asioita käydä läpi, mutta alussa lähti juurikin puhuun siitä turhasta syyttelystä ja no itse käytän sanaa "vellominen" omien surkeiden fiilisten kanssa (te tiiätte minkä takia mä käytän sanaa velloa).

Tottakai entisiä asioita pitää käydä läpi, mut joitain ei voi käydä läpi niin, että niihin tuli mitään rakentavaa päätepistettä. Silti jokin lapsuuden trauma on oikeasti pakko vetää ajatuksineen läpi niin monta kertaa, että kykenee olemaan sen kanssa. Pahimmillaan se trauma johtaa johonkin käyttäytymiseen, tämän jälkeen on helppo tiedostaa mistä jokin johtuu ja helpompi korjata.

Mä olisin psykologina aika heikko, kävis törkeen hankalaksi mun potilailla olo, kun musta asiat puhuttais kerran läpi ja se olis vittu siinä ja turha jauhaa paskaa lisää ja sit tehään jotain kehittävää.

Oikeastihan mä olen hyvä esimerkki siitä mitä Kallio taisi hakea. Mä oon oikeasti syyttänyt aika turhaan omia ongelmia esim omasta kasvatuksesta. Joo ne varmasti on tehnyt omat mokansa ja nyt mun tarttee niitä korjailla. Se, että jäisin säälimään niiden mokia (jota tein siis hiton pitkään) jättäisin itseni jumiin siihen omaan masennukseen on oikeasti vitun typerää. Mulla on vielä aika helppo ollut lähteä käsitteleen omaa yleistä hyvinvointia eteenpäin, kun tietyssä määrin. "Mä olen ollut se ongelma". Oikeastaan mun hyvinvointi eniten vaati perseensä penkistä nostamista, uusia ihmisiä, näytteitä siitä mitä mulla vois olla tulevaisuudessa ja voisin saavuttaakkin jotain ihan mielenkiintoista elämäni aikana, paljon myös henkistä lepoa, huumeita ja tosi paljon aikuisviihdettä.

Sit joku selvempi traumaperäinen ongelma tai vaikka adhd, asperger. Toisilla ahdistaa mitä kummallisimmat asiat niin kyllähän niitä joutuu käymään tosi paljon läpi ja oppiin uusia käyttäytymismalleja. Monesti meistä ei kaikki puhu meidän ongelmista, jotenka tulee äkkiä vähän nähtyä suurimman osan jengistä sillai: "Mikähän vittu tonkin ongelma on, luulis että järki nyt vähän huutais."

Multa on oman hyvinvoinnin kasvaessa kyl vähän jäänyt unholaan kokoajan se, että muilla meistä on hankalaa. edelleen Multa on oman hyvinvoinnin kasvaessa jäänyt taito kuunnella muita ja olla ystävä, kun mä meen niin kovaa omaa polkua eteenpäin. Oli siistiä, kun mulla oli joskus ihmisiä jotka tuki mua ja jaksoi vähän motivoida, kun mulla oli hankalaa. Veikkaan, että heilläkin oli hankalaa, mutta ne oli just siinä oikeessa pisteessä itse ja ite olin oikeessa pisteessä. Nyt en edes tiedä missä he ovat ja mitä ovat. "Olisi hienoa jos osais sanoa jotain rakentavaa, pelkkä kuuntelu tuntuu siltä, että itse jätän toisen ihmisen vajaaksi vaikka sekin oikeasti monesti riittää."

Mä taidan kokoajan puhua samaa kelaa ympäri ja ämpäri taas vaihteeksi...

[frapathea]

Btw jos jollakulla on parempia ehdotuksia ketjun otsikoksi niin saa ehdottaa. Tää on vähän hankala summata yhteen riviin kun ollaan kuitenkin ehditty jo käsittelemään niin masennuksesta toipumista kuin menneisyyden traumojen kohtaamista.

Musta tuntuu, että jonkun verran jengi on samoilla linjoilla. Puhutaan vain vähän erilailla.

Jep, ja se tapa merkitsee. Musta ei oo vittu IKINÄ okei lyödä lyötyä, tässä tapauksessa puhua alentuvasti ja pejoratiiviseen sävyyn ihmisille ja ihmisistä, jotka luultavasti kamppailee jo ihan tarpeeks elämänsä kanssa.




Mun yhdellä läheisellä on tapana muistella menneitä mokiaan tosi paljon ja pyydellä multa anteeks sellasiakin asioita, joita en edes muista ite tai joista en oo koskaan pahemmin välittäny. Se on sellasta neuroottista, ei tunnu siltä että siinä olis tarkoitus korjata omaa käytöstä vaan kyse tuntuu olevan ihan vaan jatkuvasti tosi huonosta omatunnosta (suht syyttä, ku ei se ihminen oo koskaan mitään oikeesti pahaa tehnyt).

Ehkä se avainsana onkin taas käytännönläheisyys, menneitä kannattaa muistella jos tuntuu siltä että niistä vois oppia ja olla toistamatta samoja mokia uudestaan. Oon ite tosi tulevaisuuskeskeinen ja usein tulee mietittyä huomattavasti enemmän sitä mikä on edessä, mut oon huomannut että ei mennyttä voi ihan irralleen laittaa nykyhetkestä ja tulevasta. En haluu tehdä paskapatoja jotka sitten murtuu joskus. Ku vie luurangot kaapeista aurinkoon tuulettumaan ni se tekee huomisestakin aika paljon mukavemman.

[zerk]

Parhaan ystäväni kuolema muiden asioiden joukossa laukaisi mulle usean vuoden masennus- ja ahdistusjakson. Olin pitkään kuin limbossa sen asian kanssa; en kyennyt käsittelemään sitä ja elämä polki paikallaan. Lääkkeet teki musta zombin ja olin todella onneton, lähes toivosta luopunut. Tunsin todella rankasti syyllisyyttä asiasta, tai ainakin luulin niin. Se koko tilanne laukesi vasta kun ymmärsin, että en mä tunne syyllisyyttä vaan älytöntä kaipuuta. Ymmärsin, että se on ok tuntea niin, mutta mun piti myös päästää irti. Vasta tämän jälkeen pystyin aloittamaan mun ongelmien työstämisen, ja voi vittu se vaatikin työtä.

Vaikka mulla menikin monen monta vuotta täysin sumussa ja masennuksen ja ahdistuksen syvimmissä syövereissä, en silti tunne sen ajan menneen hukkaan. Niistä vaikeuksista selviäminen ja koko parantumisprosessi valtavine työmäärineen on antanut mulle valtavan määrän työkaluja tulevista vaikeuksista selviämiseen. Tähän pisteeseen pääseminen vaati vitusti kyyneliä, tuskaa ja työtä mut se oli sen kaiken arvoista.

Musta tuntuu, että jonkun verran jengi on samoilla linjoilla. Puhutaan vain vähän erilailla.

Jep, ja se tapa merkitsee. Musta ei oo vittu IKINÄ okei lyödä lyötyä, tässä tapauksessa puhua alentuvasti ja pejoratiiviseen sävyyn ihmisille ja ihmisistä, jotka luultavasti kamppailee jo ihan tarpeeks elämänsä kanssa.

Tosi hyvin sanottu. Kun olin todella pohjalla niin pahinta oli kuulla, että "se on vaa sun päässäs, mene vaikka ulos niin piristyt". Se tuntui käsittämättömän julmalta ja pahensi vain asiaa.

[^Gangsteri^]

Hah! Olipa hauska seurata kun Kallio syytteli Wrra:a , vaikka ihan selvästi omissa traumoissaan velloi.

[nupari]

Mun lapsuus ja nuoruus meni noin niinku yleisellä mittapuulla aika hyvin. Isä joi ja tappeli (verbaalisesti) mutsin kanssa ja koulussa kiusattiin, mutta mitään sen pahempaa ei koskaan tapahtunut. Siksi nykyään onkin niin helvetin syyllinen olo aina, kun itsetuhoiset ajatukset täyttää mielen. Olis nyt edes joku turpaan antanut, että voisin rationilisoida syyn itsetuhoiselle käyttäytymiselleni, mutta valitettavasti niin ei ole käynyt.

Niin ja vanhemmat on vieläkin yhdessä, mikä on melko ainutlaatuista ainakin mun kaveripiirissä.

[Huiko]

Hah! Olipa hauska seurata kun Kallio syytteli Wrra:a , vaikka ihan selvästi omissa traumoissaan velloi.

Asioista mä riitelin, enkä tarkoittanut halventaa ketään vaikka puhuinkin epäkunnioittavasti. Menköön mun puoli mun puolestani vaikka bentso-tissuttelun piikkiin. Vähän noloa, näin julkisesti... Mut mukavaa että saatiin kommentoimaan yks Cheerleaderkin.

[wRRa]

Hah! Olipa hauska seurata kun Kallio syytteli Wrra:a , vaikka ihan selvästi omissa traumoissaan velloi.

Asioista mä riitelin, enkä tarkoittanut halventaa ketään vaikka puhuinkin epäkunnioittavasti. Menköön mun puoli mun puolestani vaikka bentso-tissuttelun piikkiin.

Mä en kyl itse missään vaiheessa ajatellut meidän riitelevän. Oon jopa yllättynyt, jos sä koit tän niin. En myöskään huomannut sun käyttäytyvän mitenkään henkilökohtaisella tasolla ilkeästi ainakaan mua kohtaan ja siks ihmettelin suorastaan ^Gangsteri^:n viestissä mainittuja syytöksiä, joita en ite ollut huomannut. Joo, ilmaisit ittees hyvin kärjistäen ja kiroillen ja osoitit olevas vahvasti eri mieltä, mut emmä sitä erityisen vakavasti ottanu.

Sen sijaan oot ennenkin pistänyt huonoo käytöstä bentso-tissuttelun piikkiin. Eiks vois opetella kantaan vastuu omista sanomisista eikä laittaa niitä aina kuosin piikkiin? Ei oo tarkotus olla ilkee, mutta mun mielestä toi on aika huono tapa puolustella omaa käytöstä varsinkin jos sitä käyttää toistuvasti.

[Huiko]

On. Huonoa käytöstä voi vaan näin jälkikäteen pyyellä anteeksi, jonka tein mielestäni tossa aiemmin. Matelemaan ei selkä enää taivu, jos on joskus ees taipunu. Bentsot ja alkoholi tuli vaan ittelle mieleen syyksi, miksei tullu oltua asiallisempi. Oon kuitenkin jo vanhempi koira, ja kiukustun joskus asioista joista ei tarvitsisi. Itsesäätely ei oo mun vahvimpi osa-alueita.

Joku väitti joskus että meistä "äijistä" tulee vanhetessamme äkäsempiä. Oon ikävä kyllä helppo kohde provosoinnille, ja provosoin sitten itsekin.

Pitäs varmaan alkaa pitää "äksyn vanhan herran listaa" (tai jotain vastaavaa) asioista jotka ärsyttää, muttei ehkä täällä. Toipukaa te masennuksistanne ja traumoistanne, ja kaikkea hyvää siihen. Mulla ne onkin omani jo niin osa itseäni etten usko että olisin enää toimintakykynen ilman niitä.

[Dexma]

Musta tuntuu, että jonkun verran jengi on samoilla linjoilla. Puhutaan vain vähän erilailla.

Jep, ja se tapa merkitsee. Musta ei oo vittu IKINÄ okei lyödä lyötyä, tässä tapauksessa puhua alentuvasti ja pejoratiiviseen sävyyn ihmisille ja ihmisistä, jotka luultavasti kamppailee jo ihan tarpeeks elämänsä kanssa.

Ehkä se avainsana onkin taas käytännönläheisyys, menneitä kannattaa muistella jos tuntuu siltä että niistä vois oppia ja olla toistamatta samoja mokia uudestaan. Oon ite tosi tulevaisuuskeskeinen ja usein tulee mietittyä huomattavasti enemmän sitä mikä on edessä, mut oon huomannut että ei mennyttä voi ihan irralleen laittaa nykyhetkestä ja tulevasta..

Joo itse yritän pohtia kokoajan sitä syytä, minkä takia itsellä on nykyään tosi hankala olla lyömättä lyötyä välillä. Monesti oikeastaan olen hiljaa, kun jostain kumman syystä tulee vähän sellainen kyyninen olo? Ennen ehkä olin parempi, tai olin kiinnostuneempi kuunteleen ihmisiä, nykyään mun on sitäkin hankala tehdä. Yleensä yritin kyllä varmaan antaa niitä vastauksia ja ne olivat varmaan kylmiä. Tekniikkaa haeskellen. On tärkeää ymmärtää oman vastauksen kusipäisyys vaikkei pahaa tarkoitakkaan ja se, etten ymmärrä täydellisesti ikinä toisten ongelmii vaik mulla ois ollut jotain ongelmii. Toisaalta meillä kaikilla on omat yksilölliset ongelmat ja mitä oikeastaan pidemmälle olen omia ongelmiani pohtinut niin sitä enemmän koen monesti, että mun ongelmat on liian erilaiset muiden ongelmien kanssa. Ehkä sen takia en osaa antaa sitä empatiaa. En osaa lukea toista niin hyvin. Tai sitten olen parempi kuin uskoisinkaan .

Käytäntö tuntuu olevan aina se mikä on pointti koko elämässä mun mielestä. Muu on toisarvoista.

Toipukaa te masennuksistanne ja traumoistanne, ja kaikkea hyvää siihen.

Nythän tätä keskustelua voisi alkaa viemään eteenpäin ja syventää. Tekniikasta puhuminen on ehkä se pointti joka on vielä aika vähille jäänyt tässä keskustelussa. Käytännöistä.

Mun lapsuus ja nuoruus meni noin niinku yleisellä mittapuulla aika hyvin. Isä joi ja tappeli (verbaalisesti) mutsin kanssa ja koulussa kiusattiin, mutta mitään sen pahempaa ei koskaan tapahtunut. Siksi nykyään onkin niin helvetin syyllinen olo aina, kun itsetuhoiset ajatukset täyttää mielen. Olis nyt edes joku turpaan antanut, että voisin rationilisoida syyn itsetuhoiselle käyttäytymiselleni, mutta valitettavasti niin ei ole käynyt.

Mä oon ollut ihan itsetuhoinen jo sen takia, kun oon vain ollut surkea kitaristi Tässä kohtaa ehkä kyllä on kyse ollut paljon laajemmasta henkisestä paineesta ja paljon isompien kasojen summasta. Niiden availeminen on mulle jokapäivänen juttu. Tänään tuntui, että taas jotain aukesi, kun suihkussa mietin sitä, minkä takia ärsyynnyin muutamasta asiasta tässä päivässä ja etsin syitä hetken muista kuin minusta. Sitten yhtäkkiä yritin löytää niitä myös itsestäni. Tietenkin aina on osa syitä muissakin kuin minussa, mut oli tosi valoisaa tuoda toinen teoria omasta pahasta tän hetkisestä pahasta olosta itselle ja pohtia niitä tunteita. Meni muuten aika freudilaiseksi seikkailuksi subu päissään

Ihan oikeesti ton "olen paska kitaristi en ole siis mitään" tunteen jälkeen on saattanut pamahtaa sellainen piste, että vois tappaa ittensä tai lähteä pois kauas ihmisistä häpeemään. Ei meidän tunteet vertaile asioita toisiin ihmisiin kait sillai. Ei meidän pahaolo ikinä katso, "no vaik sulla on paha olo niin hei kato tota toista, KYL SULLA NYT ON VITUN HYVÄ OLO, kun tajuut, että sul on edes jalat." Toisaalta. Ehkä oikeasti sellainen positiivinen ajatusmalli voi auttaa, mutta käykö se sitä ongelmaa kunnolla läpi ja kelaako se sitä kunnolla niin no...

[frapathea]

Ihan oikeesti ton "olen paska kitaristi en ole siis mitään" tunteen jälkeen on saattanut pamahtaa sellainen piste, että vois tappaa ittensä tai lähteä pois kauas ihmisistä häpeemään.

Mulla on ollu ihan samanlaista äärimmäisen pahaa oloa siitä että oon paska muusikko. Ei se tietenkään varmaan ollu mitään muuta ku tekosyy niille tunteille mitä olis muutenki ollu mutta sillai se kuitenki purkautu, ja onhan se paskaa potea huonoa itsetuntoa asiasta jota rakastaa maailmassa abouttist enemmän ku mitään muuta.