Lopettaminen (ja vähentäminen)

[damazca]

Alkais olla 4 viikkoa takana ilman subua. Reilun vuoden säännöllisen epäsäännöllinen käyttö takana, onneksi ei sentään mennyt missään vaiheessa ihan päivittäiseksi, ja en ruvennut neulojen kans pelaamaan. Ihmeen helpolla selvisin fyysisistä refloista, tosin reilulla pilvenpoltolla, lähes päivittäin napsituilla lyricoilla ja pameilla on varmaan osuutensa siihen. Nyt on vaan viimeset kaks viikkoa ollut aivan helvetin hankala saada unta, tosin mulla on ollut uniongelmia muutenkin. Nyt sentään nostivat melatoniinin annosta 3mg->10mg, ihme miten muka voi yhtäkkiä lopettaa vuoden ajan hyvin toiminut nukkumisapu toimimasta. Josko tuo nyt auttais, en haluais alkaa mitään Z-drugseja popsimaan, mutta pakko kait se on se stella-respa lähteä ruinaamaan jos ei tuokaan auta. (Olen hyvin bentso-kielteinen ihminen, siis mikäli niitä popsii muuhun kuin oikeaan akuuttiin tarpeeseen).

[Rotsfas]

Ja niihän siinä mullakin kävi oikeastaan. En mä enään ole kuosissa oikeastaan, 2013 vuonna niitä oikeita kuoseja on tosi vähän ollut. Alkoa menee enemmän unilääkkeeks, kun perjantait on tylsiä välillä.

Ite pääsin pari pv sit maagisen 3viikon yli, ilman bubree. Ja hyvält tuntuu. Mut itel joskus kävi sillei et kun lopetin sen överikuosituksen, eli törkeen sekakäytön, niin sen jälkeen huomasin yllättäen olevani riippuvainen tiettyihin päihteisiiin, eli bentsoihin ja bubreen. Ja se taas on ollu paljon pahempi henkisesti ainakin, kuin se 'kuosiriippuvuus'. Tuo on varmaan suurin syy miks oon elossa, mut en osaa sanoa toivoisinko olevani riippuvainen kuosiin vai subuun. hmmm. kai mielummin kuosiin

(Olen hyvin bentso-kielteinen ihminen, siis mikäli niitä popsii muuhun kuin oikeaan akuuttiin tarpeeseen).

Toivis onnistut tos lopetukses ! Ja sanoisin et tuo on helkkarin hyvä juddu. Ei niitä tosiaan turhaan kannata syyä. Bentsokoukku oli meikäl paljon pahempi henkisesti kun tää subu (vaik helvetin paha tääkin). Tosin kiitos erään'asiantuntevan'lääkärin määräyksestä n.2v takaperin, söin vähintään 3 telaa ja 2x20mg tennarii vuorokaudes n.vuoden noehk se oli omaa mokaa mennä sinne. Sit siltä lähti luvat ja loppu seinään lääkkeet. Kirjaimellisesti valvoin 2 viikkoo itkien ja täristen sängys..

[Dexma]

Ite pääsin pari pv sit maagisen 3viikon yli, ilman bubree. Ja hyvält tuntuu. Mut itel joskus kävi sillei et kun lopetin sen överikuosituksen, eli törkeen sekakäytön, niin sen jälkeen huomasin yllättäen olevani riippuvainen tiettyihin päihteisiiin, eli bentsoihin ja bubreen. Ja se taas on ollu paljon pahempi henkisesti ainakin, kuin se 'kuosiriippuvuus'.

Itellä toi homma meni enemmän siihen, että kun se "kuosiriippuvuus" vaihtui sellaiseen päivittäis riippuvuuteen. Ensinnäkin annokset oli pieniä kokoajan, niitä käytin tosi paljon työskentelyn/opiskelun miksikä tätä musiikki elämää sanoo. Aluksi oli lyricat. Niillä pystyi vähentään unen määrää jäi enemmän käteen aikaa työstää ja opiskella. Sama subun kanssa, keskittyminen ja arki helpottu hitosti. Sit tuli tää vuosi jonka jälkeen se subu ei enään toiminut. Välillä olen ottanut amfee tähän tarkoitukseen, mut amfe ei oikein mulla sovi, kun se passivoi mua. Se on oikeastaan ainoita huumeita jotka vähentää mun stressaantunutta oloa. Tekee olon sellaiseksi, että hyväksyn itelle jumittelun. Muissa päihteissä vain haluun päästä eroon siitä.

Tietenkin deelit jotka on eriasia sillai, mut...

Tänään tuli otettua taas viikottainen subu dose. Oon nyt sen antanut tapahtua ton kolmen viikon jälkeen, vähän samanlaista terapiaa tämä kuin se, että olis jalka kipeenä kokoajan sit on pari päivää jolloinka ei ole. Tekee mieli tehä asioita, valitettavasti kumminkin näin ei nyt ei päivittäis käytöllä niin tuntuu tää vähän liian pörisevän hatussa, että taidan jumittaa ja kuunnella musaa... Tietyllä tapaa tää on taas sitä kuosauskuosausta.

Mut hiton tyytyväinen oon itteeni täl hetkellä tosta subun käytön vähentämisestä. Tuntuu tosi erilaiselta kuin mitä vaik sanotaan kuukausi sitten olo.

[Rotsfas]

Itellä toi homma meni enemmän siihen, että kun se "kuosiriippuvuus" vaihtui sellaiseen päivittäis riippuvuuteen. Ensinnäkin annokset oli pieniä kokoajan, niitä käytin tosi paljon työskentelyn/opiskelun miksikä tätä musiikki elämää sanoo. Aluksi oli lyricat. Niillä pystyi vähentään unen määrää jäi enemmän käteen aikaa työstää ja opiskella. Sama subun kanssa, keskittyminen ja arki helpottu hitosti. Sit tuli tää vuosi jonka jälkeen se subu ei enään toiminut. Välillä olen ottanut amfee tähän tarkoitukseen, mut amfe ei oikein mulla sovi, kun se passivoi mua. Se on oikeastaan ainoita huumeita jotka vähentää mun stressaantunutta oloa. Tekee olon sellaiseksi, että hyväksyn itelle jumittelun. Muissa päihteissä vain haluun päästä eroon siitä.
Tänään tuli otettua taas viikottainen subu dose. Oon nyt sen antanut tapahtua ton kolmen viikon jälkeen, vähän samanlaista terapiaa tämä kuin se, että olis jalka kipeenä kokoajan sit on pari päivää jolloinka ei ole. Tekee mieli tehä asioita, valitettavasti kumminkin näin ei nyt ei päivittäis käytöllä niin tuntuu tää vähän liian pörisevän hatussa, että taidan jumittaa ja kuunnella musaa... Tietyllä tapaa tää on taas sitä kuosauskuosausta.

Mut hiton tyytyväinen oon itteeni täl hetkellä tosta subun käytön vähentämisestä. Tuntuu tosi erilaiselta kuin mitä vaik sanotaan kuukausi sitten olo.

Ja syystä ootki ! Uskon vahvasti et sä onnistut tos. Ja sama mulla, oon pitkästä aikaa erittäin tyytyväinen itteeni

Meilä on ainakin tuo ero, että mua passivoi bubre pahasti. Kun taas amfe ei. Amfessa saatan hyväksyn sen jumin, jos sitä on, nautin siitä paljon ja työnteko myös onnistuu. Amfe kans en ole stressaantunut, enkä ole yhtään passiivinen. Luin hiukan väärin aikaisemman postauksesi mut ei sil välii. Muuten tänään pitkän harkinnan jälkeen otin 2x 0.4 teemua nokitettuna tietysti, hiha hommin en enää lähde, ja huhhuh ei tolet voi vajaassa kuukaudessa laskea näin paljon vai voiko ? Oksennus lentänyt 4 kertaa ja olen aivan nuokuissa. Nyt nautin enkä aio ottaa pitkään aikaan yhtään bbr. Tiedän onnistuvani. Hommasin myös lyriicoita ja vähän enemmän benjoja, koska niiden avulla pystyn tehdä asioita, joka taas edesauttaa opiaattien vähentämistä minimiin. Muuten, mitä mieltä olet. Kannataisiko minun tässä vaiheessa mennä A-klinikalle ainakin puhumaan tai jtn ?

[Dexma]

Kannataisiko minun tässä vaiheessa mennä A-klinikalle ainakin puhumaan tai jtn ?

Aina kandee mennä sinne puhumaan. Jos haluut sieltä jonkun lääkityksen joudut ehkä syyniin vähän, mut ite oon ainakin tyytyväinen kyseiseen järjestöön. Sieltä voi saada vähän arkeen tekemistä, kumminkin ne pitää kaikkee ryhmäjuttuja siellä ym. Puhumisesta ei ikinä haittaa ole.


tohon kirjoitin pidemmän pätkän omasta neljästä viikostani nyt ja jatkan pikkuhiljaa sinne aina mitä mieleen tulee

[Rotsfas]

Aina kandee mennä sinne puhumaan. Jos haluut sieltä jonkun lääkityksen joudut ehkä syyniin vähän, mut ite oon ainakin tyytyväinen kyseiseen järjestöön. Sieltä voi saada vähän arkeen tekemistä, kumminkin ne pitää kaikkee ryhmäjuttuja siellä ym. Puhumisesta ei ikinä haittaa ole.

Joo mietin et sais rivatrilliii mut ei se pää asia oo kummiskaa. Mitä nyt 4-6 vuotta käynyt puhumassa terapiassa niin ainakin se poisti minulta joksikin aikaa öiset paniikkikohtaukset. Tosin paras terapeutti minulle on erittäin luotettava ystävä . Toi syyni ei sinänsä haittais, voin mielellään antaa puhtaat seulat jos tarve sille. Puhuminen/avautuminen on parempaa kuin mikään lääkitys ImO

[damazca]

hmm... Mitenhän tässä oloa kuvailis, kun on se reilu 4 viikkoa takana ilman subua, eikä viimeiseen pariin viikkoon ole tullut käytettyä mitään muuta kuin pieniä määriä alkoholia. Jotenkin tuntuu että oon enemmän elossa kuin piiitkään aikaan, mutta samalla ei vaan pysty tunkemaan huolia ja murheita mielestään pois, subu turrutti niille niin hyvin... Pitänee kait vaan pitkästä aikaa totutella olemaan selvinpäin. Oon kyllä silti sitä mieltä että lopetin juuri ja juuri ajoissa tuon paskan vetämisen, ei varmaan olis tarvinnu jatkaa enää pitkään niin en oliskaan kestänyt refloja, vaan olisin repsahtanut.

[gaia]

Aina kandee mennä sinne puhumaan. Jos haluut sieltä jonkun lääkityksen joudut ehkä syyniin vähän, mut ite oon ainakin tyytyväinen kyseiseen järjestöön. Sieltä voi saada vähän arkeen tekemistä, kumminkin ne pitää kaikkee ryhmäjuttuja siellä ym. Puhumisesta ei ikinä haittaa ole.

Joo mietin et sais rivatrilliii mut ei se pää asia oo kummiskaa. Mitä nyt 4-6 vuotta käynyt puhumassa terapiassa niin ainakin se poisti minulta joksikin aikaa öiset paniikkikohtaukset. Tosin paras terapeutti minulle on erittäin luotettava ystävä . Toi syyni ei sinänsä haittais, voin mielellään antaa puhtaat seulat jos tarve sille. Puhuminen/avautuminen on parempaa kuin mikään lääkitys ImO

Älä hyppää siihen bentsojunaan. Itsellä oli aloitusannos rivatrilissä 8mg/pvä, ja nyt tiputtanut sen noin 4mg/pvä. Helvetillinen riesa niistä pidemmän päälle tulee vaikka ne aluksi saattaisi tuntuakin ihmelääkkeeltä. Ja kyllähän ne sitä tavallaan ovatkin.

Varoituksen sana kuitenkin, sillä riippuvuuspotentiaali on erittäin korkea, oli kyseessä sitten mikä bentso tahansa. Mikäli saat bentsoja respalle, niin pidä ne ehdottomasti täsmälääkkeenä eikä suinkaan ylläpitolääkkeenä niinkuin ne minulle määrättiin (omasta) ja lääkärin typeryydestä.

[tRip]

Vielä lisäyksenä se että vaikka "selvinpäin pääsee parempaan pilveen" asenteessa on paljon perää

Mun mielestä on myös tärkeä taito oppia hyväksymään sellainenkin tosiseikka, että selvinpäin on selvinpäin.
Mitä sitä vatvomaan onko se elämä nyt parasta huumetta, vai joka aamuista kaurapuuroa.

(tarkoitan että kaikille 'selvin' oleminen ei ehkä ole yhtä auvoista kuin streittinistille elämäntapakäkättäjälle)

Totuus on se että tämä elämä on yksi ja ainoa, tuli sen kanssa toimeen tai ei.
Douppi/lääkitys on siihen yksi sopeuma.

Selvinpäin on hyvä.. en sanoisi että sen parempi kuin muu. Eri asia.

Tyytyväisyys on sitä että tyytyy vallitsevaan.
Ihan yhtä tuhoisaa on tyytyä tyytymättömyyteen, kuin tyytymättömyys kaikkeen hyvään ja onnellisuuteen.


edit..

Mä olen todennut, et miks sitä tarvis olla aina niin hädissään (ku on ihan hädissään, et on ihan hädissään, ku ihan hädissään.. hädissään yrittää ihan liikaa)

Todennut et sitä jää helposti luuppaamaan.
Ikäänkuin aikasempien kokemusten vangiks..
Roikkuu kahleissa, vaikka tietää olevansa vankina tyrmässä, avaimet kiinni kahleissa.

Sitä mitä ajatukset edellä, tunteet perässä.

Tai et.. Ittesä haastaminen on ihan reilu peli.
Se ei pakota mitenkään olemaan, mut se opettaa paljon helpommin olemaan.

Se et oppis heittäytymään mukavuusalueen ulkopuolelle, useemmin ja useemmin. Totuttaa siihen ittesä. (tai että löytäis sen jonkun perusmukavuuden itsestä, eikä ulkopuolisista tekijöistä)

Koska koko elämä on yhtä, taistojen kamppailua sen kanssa..
Et missä menee se kultasen keskitien väylä..
Tai et kaatuuks mun maailma lainien alta.

Ei mut siis oikeasti mul menee paremmin kuin ikinä ennen. Huvittavaa vain tää päihderiippuvuus, kun sen kokee enemmän haasteeksi itselleen lopettaa se, vaik ei oo ees oikeeta motivaatiota.

Jep.. ja khyl.. ja khyl jep.
Joutu ton lukemaan usesempaan kertaan, ja silti jäin miettimään

[damazca]

Onpas tullut sitte tuon subun lopettamisen lisäksi sitten muutenki vähän pitempää selvänä höperehtimisjaksoa, tai no kaljaa olen jonkin verran silloin tällöin ottanut ja parit hatsut ottanut, mutta lasken nuo lähinnä elintarvikkeiksi. Onpas pitkästä aikaa oikeesti hyvä olla selvinpäin!

[wRRa]

Se on jännä juttu miten keho herkistyy eri aineille kun ei hirveästi käytä. Esimerkiks mä en nykyään laske täysin selvinpäin olemiseksi sitäkään jos juon yhden energiajuoman, koska kyllä se pärisee

[Dexma]

Se on jännä juttu miten keho herkistyy eri aineille kun ei hirveästi käytä.

Jep ja toistteppäin. Ainakin tietyllä tapaa. Esim mulla jos tiedän vetäväni amfea niin on niin kovat odotukset siitä ekasta nokast, että subu-ummetus loppuu jo ennen amfen ottamista.

jos juon yhden energiajuoman, koska kyllä se pärisee

Todellakin. Mut kaikilla muillakin, koska siinä on SITÄ KOFEIINIA. Joka on kyllä oma douppinsa ja se toimii joillain ihmisillä tosi erilailla. Mulla ainakin pärisee ja tulee loppujen lopuksi muutaman tunnin päästä tosi huono-olo myös.


Itellä on nyt 7 viikkoa ilman subun päivittäiskäyttöä. Olen ottanut nyt melkein jo jonkun aikaa tosta, kait noin 3 tai 4 viikkoa maksimissaan viikottain kerran. Aluksi lensi laatta jo jostain 2,5 mg annoksista ja tuli notkut, mut nopeasti noussut toletkin tässä. 4 milliä on yhtä helppo homma, kuin päivittäiskäytössä, joka on itteni mielestä omituinen juttu, kun ennen noi tolet pysy niinkin hansikkaassa bupren kohalla itellä ja ihan pienellä annoksella se päivittäiskäytössä nosto, että laskeminen muutti päivän kuosia.

Nyt ottanut 4 milliä ja tässä vähän ihmettelen, kuin ei kauheen suureksi päihtymistilaksi tästä tullut. Toinen omituinen mikä oli, että jossain kohtaa sain tolla kerran viikossa vedolla reflat sillä, että otin seuraavan päivän aamuna eli 24 tunnin putkesta tuli kylmä kuuma hikoilu parin päivän päästä (eli neljä päivää sen ekan bupre annoksen otosta). Helposti menee kyl siihen, että otan silloin tällöin ja alkaa tuleen taas refloja, ei ehkä päivittäin käytä, mut nopeasti käyttää joka toinen päivä. Melkein ihan helposti mahollista bupren käytöllä vielä, en kyllä tiiä paljoo porukkaa jotka sanois käyttävänsä buprea säännöllisesti vain joka toinen päivä annoksella.

Paljon menee ns turhautuneina päivinä just ihan ns kuosin takia tää. On sillä ollut hauskaa, että sitä on ottanut, mut vähän jää myös sellainen viba, että onnistuinko omissa tavoitteissani nyt mitenkä. Tyytyväinen kyllä oon, mut vois kyllä jossain kohtaa tavoitella, että jaksaa olla viikon pari ilman bupree. Eikä sillä menolla, että korvaa bupren jollain muulla. Se on pahin moka mitä pidän mielessä kokoajan. Lyrica on ollut toinen paheeni yleensä kerran kaksi viikossa, jos toi ois buprella niin se ois jo paska juttu.

[piisamirotta]

piisamirotta, mun pointti oli, että on vähintäänkin haitallista ajatella olevansa kykenemätön käsittelemään ongelmiaan ilman päihteitä. Varmasti on kykenemätön, jos niin uskoo. Loppujen lopuksi kaikki on omasta itsestä kiinni. Ei ainakaan pidä ajatella olevansa parantumattomasti kykenemätön.

Se kuva mikä jokaisella omista kyvyistään on, ei millään välttämättömyydellä ole totuudenmukainen kuva siitä kuinka kyvykäs oikeasti on. Tässä tilanteessa toi tarkoittaa että voi aidosti uskoa olevansa kykenemätön kohtaamaan ongelmiaan ilman päihteitä, vaikka todellisuudessa ne käsittelisikin ilman päihteitä. Itestäni olen huomannut että vaikka vaikeissa tilanteissa ajatteliskin loppuun asti varmasti hairahtavansa johonkin päihteeseen, niin monesti viime aikoina ne on kuitenkin vetänyt selvin päin läpi. Haitallista? Ainoastaan siinä mielessä, ettei mieliala ole kovin korkealla tollasista keloista johtuen (tuskin se vittumaisissa tilanteissa korkealla olisi muutenkaan).

Ihanteellisessa tilanteessa oman pään sisäisellä todellisuudella ja ulkoisella todellisuudella ei tietysti eroja olisi, mutta koska noitten väliltä eroja löytyy niin ainakin omalta osaltani on ihan sama kuinka kyvykäs uskon olevani hillitsemään päihteilyäni. Loppujen lopuksi määrät ja aikavälit määrien välillä kuitenkin ratkasee jos haluaa tarkastella kuinka addiktoitunut on, ei fiilis omasta kyvykkyydestä hillitä itseään eikä syyt miks douppaa.

[Skilla]

Nyt tarvitsisin tietoa pitkän puoliintumisajan omaavista opioidilenssuista.. Buprea on tullu nyt n. 3kk päivittäin otettua. Annokset ollu .5-2mg pv eli ei nyt ihan hurjasti kiskottu. Nyt 4. päivää ilman ja olo on vielä ihan siedettävä(vrt. ->) Aiempaa kokemusta on vaan herskalenssusta (1-2kk päivittäin)

Lyhyt puoliintumisaikaset tuottaa nopeet mutta (käsittääkseni) jyrkemmät lenssut. Nyt tarvitsisin tietoa semmosilta ihmisiltä ketä on käyttäny pari kuukautta päivittäin subua/(metadonia). sillä olis palvelukseen astuminen edessä. Oon sen intin päättäny käydä ja niin aion tehäkki. Nyt (25.6) mulla on 13 päivää aikaa siviilissä, joten yhteenlaskettuna se on 17. päivää ilman buprea. Sanokaa viisaat että ei mulla oo huolen häivää, pliiis.. Apuina on vähän bentsoja ja savuja.

[Freshi]

^Kyl sä oot silloin jo kunnossa kun inttiin meet!

Ensinnäkin sulle ei välttämättä tuu sen suurempia refloja tosta, jos kerta ei oo mitään vielä tullut. Mulla ei vastaavalla määrällä tullut mitään refloja muutama vuosi sitten, mut nyt tuli, kun vuorottelin konteilla ja buprella. Meni tyyliin parin viikon kohdalla ohi, mut todennäköisesti oli joku flunssa tms. samaan aikaan. Joka tapauksessa mulla on myös toi kokemus, et konteista, tramalista jne. on tullut pahemmat reflat kuin bupresta. Buprereflat ovat olleet just sitä pientä kuumeilua, joka on jatkunut sen pari viikkoa.

[eNZYMe]

Tuskin tulee vielä noin lyhyellä käyttöhistorialla kauhean pitkäkestoisia jälkioloja. Liikunta intissä auttaa laittamaan kehon luontaisen endorfiinituotannon kuntoon nopeammin. Jos ei henkisesti tunnu kovin pahalta nyt, niin veikkaan, että oot ihan kunnossa parin viikon sisällä.

Jonkun 1-2 vuoden käytön jälkeen olisi jo eri asia. Bupresta on itselle tullut pahimmat HENKISET jälkiolot kaikista opiodeista joita olen käyttänyt. Esim. Morfiinikuurin jälkeen alkaa olo normalisoitumaan viikoissa, mutta bupren jälkeen meni itsellä kuukausia. Vittumainen tyhjä ja ahdistava olo oli koko ajan, eikä jaksanut mikään kiinnostaa.

[Poppy]

Täytyy pistää tähän oma stoori lopettamispäätöksestä. Olen ollut tässä nyt aikalailla vajaan vuoden unikkotee pöhnässä ja viimeisen puoli vuotta aikalailla päivittäin. Olen yrittänyt hypätä junasta joku neljä kertaa lyricoilla, vähentämällä, kalkkunalla ja lopputulos on ollut aina sama. Max. kolmepäivää ja junalippu on taas taskussa.

Lyricalla sain oltua viikon erossa, mutta se oli itsensä huijaamista. Tuntuu, että lyricat vaan siirsi refloja aina päivällä eteen päin ja niin järjettömillä annoksilla lääkkeet loppui aika nopeesti kesken ja niistä sai omat viekkarit vielä kaupan päälle.

Tilanne alkoi valkenemaan aika karulla tavalla siinä vaiheessa, kun huomasi, että pystyy olemaan erossa teestä maksimissaan yhden päivän kunnes viekkarit iski niin lujaa päälle, että olin varma siitä että kuolen. Päihteettömän kulissin pitäminen pystyssä alkoi olla aika haastavaa ja se selittely, miten tämän tästä oli 'flunssassa' tyttöystävälle ja läheisille. Eka vakava lopettamispäätös syntyi.

Lopetin seinään ja viekkarit iski lujaa. Jaksoin taistella viidenteen päivään asti pakon edessä kun olin reissussa ja kodat oli kotona. Oireet paheni päivä päivältä. Kuudentena päivänä olin jo niin rikki, että starttasin auton ja ajoin 500 km. yöllä kotiin että sais vain sen helvetin loppumaan. Silloin tiesin että en tule kestämään niin pitkiä viekkareita. Olin luullut, että viidennen päivän jälkeen pitäisi jo alkaa helpottamaan. Paskat.
Vedin sitten siitä hetkestä kuukauden päivittäin teetä surutta. Otin ikäänkuin kärsityn ajan takasin pehmentämällä itseni oikein kunnolla.

Seuraava katkaisu. Olin niin vittuuntunut riippuvuuteen, että päätin puhdistaa itseni kaikesta paskasta. Psyykelääkkeet pois, lyricat pois, opiaatit pois ja kaikki samaan aikaan. Huonoin ratkaisu ikinä. Psyyke romuttui sirpaleiksi pitkin maailmaa ja joka aamu istuin parvekkeella ja mietin, että hyppään parvekkeelta alas. Ainoa ja tarkoitan todellakin ainoa asia miksen sitä tehnyt oli se, että tiesin että tyttöystäväni ja perheeni ei sitä olisi kestänyt. Päätin vierottaa itseni psyykelääkkeistä ja lyricasta ensin ennen kuin yritän lopettaa opparit.
Jatkoin käyttöä vielä kuukauden päivät ja tiesin että edessä on pian parin viikon työjakso reissussa jolloin en pysty käyttämään. Olin nyt siinä kuuluisassa risteyksessä.

Totesin, että olen sen velkaa läheisilleni enkä voi enään suunnitella elämää vain päiväksi kerrallaan. Puolitin annokseni kahdeksi viikoksi ennen lopettamista kokonaan. Se oli yhtä helvettiä sekin. Vaikka annos vei suurimmaksi osaksi kaikki fyysiset oireet pois, henkistä pumpulia siitä ei saanut. Masennusta masennuksen päälle. Taperointi ei ihan mennyt niinkuin suunnittelin ja kulutin enemmän materiaalia kuin oli tarkoitus. Sitten koitti päivä 1. kokonaan ilman ja myös työreissun alku.

Otin matkaan reissulle 'selviytymisnipun' jos käy niin että en selviä viekkareista sekä immodiumia vitamiineja ja päätöksen siitä, että en anna tämän paskan enään koskaan pilata koko elämääni.
Sitten se hauskuus alkoi. Päivä 1. meni masennellessa ja palellessa, mutta vielä siedettävästi. Päivä 2. ei niinkään. Aamu starttasi spontaanilla oksentamisella ja helvetillisellä ripulilla. Totesin että nythän mä olen itseni vasta kuseen hoitanut. Ja töissä vielä pitäisi käydä. Taistelin päivän kuitenkin läpi ilman mitään muuta kuin vitamiinejä ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä helpottaa. Puolen tunnin välein vessaan oksentamaan ja paskantamaan. Lifestyle of rich and famous. Kolmantena päivänä syvä syvä syvä masennus muuttui panikoinniksi sekä itkuksi. Kaikki asiat sai minut itkemään. Aina kun ajattelin tyttöystävää koin pohjatonta ikävää, surua siitä etten ole antanut hänelle sitä 100% takaisin mitä hän on antanut mulle. Kuulin biisin radiosta ja purskahdin ikuun. Kaikki itketti ja tuntui ettei maailmassa ole sellaista paikkaa mihin pääsen pakoon tätä ympäröivää pahaa oloa. Nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, Ehkä n. tunti yhteensä 15 minuutin pätkissä yössä. Selkä ja jalat aivan paskana. Silti kaiken tämän ohella tein työni hammasta purren. Ajattelin, että pidän itseni vaan liikkeellä kokoajan vaikka ei jaksaisi eikä pystyisi. Silloin en ainakaan voisi tappaa itseäni.

Neljäs päivä oli aikalailla samanlainen ja on raskasta odottaa, että päivä olisi ohi kun 30 sekunnin välein katsot kelloa ja toteat, että kello on varmaan pysähtynyt ja vuorokausi tuntuu monelta vuodelta, Silti taistelin. Ajattelin että kun tänne asti on tultu niin enään en peräänny ja tuota paskaa en enään elimistööni tunge vaikka sataisi heinäsirkkoja ja pieniä neuloja. Toisaalta ajattelin aina, että tänään ei kannata ottaa mun selviytymispakettia käyttöön koska voin ottaa sen huomenna ja repiä siitä maksimaalisen ilon irti.
Kriittisellä hetkellä tapahtui jotain.
Heräsin viidennen päivän aamuun palellen, väsyneenä, läpi märkänä, sekä oksettavan saastaisen ja makean vierotushien tuoksuun. mutta jotenkin tuntien että pahin on nyt ohi. Koin jopa pienen häviävän hetken iloa joka muuttui itkuksi kun tajusin, että oloni on oikeasti huomattavasti parempi kuin edellisenä päivänä. Enkä ollut ottanut edes immodiumia. En mitään. Tätä tunnetta ei multa enään pois viedä yhtienkään viekkareiden kärsimisellä.

Siitä olo alkoi helpottamaan päivä päivältä valtavaa vauhtia. Nyt olen päivässä 14. ja miltei kaikki fyysiset viekkarit on kadonneet. Mitä nyt maha ja ruokahalu hakee vieläkin paikkaansa tässä selvänä olemisessa. Tunteen menee edelleenkin helvetillistä vuoristorataa ja välillä masentaa rajusti, mutta toisaalta olen niin vitun ylpeä itsestäni että se tuo voimia jatkaa ja välillä koen jopa hyvän olon tunteita. Väsymys on vieläkin rajua ja ei oikein meinaa saada asioita tehtyä kun on tottunut tekemään kaiken pienessä pöhinässä, mutta tähän on vain totuttava ja opeteltava kävelemään uudestaan. En tiedä oliko viekkarit näin lyhyet sen takia, että puolitin ennen lopettamista annoksen puoleen pariksi viikoksi vai miksi, mutta sillä ei ole nyt vitunkaan väliä. Nyt tiedän että pääsen maaliin jos ei voittajana niin ainakin kaikkensa antaneena. Pitkästä aikaa voin todeta, että mulla on vielä jonkinverran selkärankaa jäljellä. Sivullisesta saattaa tuntua surulliselta, että se selkäranka näkyy vain siinä että jättää douppaamisen, mutta jumalauta mikään ei vie multa sitä ylpeyttä pois koska se oli elämäni ylivoimaisesti vaikein homma.

Tilitin tämän tarinan koska itsestäni tuntui, ettei lopettamisen hetkellä voinut lukea tarpeeksi onnistuneita lopetamis tarinoita koska niistä sai voimaa. Myös siksi, että tämä olkoon jonkinlainen henkilökohtainen puhdistuminen myös henkisesti aineista, koska en voi tästä aiheesta kenellekään läheisistäni avautua.

[Skilla]

^ hitto että oli mukavaa luettavaa ylempi teksti. antaa voimia vaikka mun habit on ollu pien toho vrt. 8. pv ilman subua ja kyl täs on selvitty. onneks on ihmisiä jotka jeesaa siiheen henkiseen hajotukseen. yks parhaista istuu just tos vieressä.

[placebo]

Toi Poppyn teksti oli kyllä tosi inspiroivaa kamaa. Ittekki oon ny kuitenkin jo siinä tilanteessa, että en oo mihinkään enään fyysisessä koukussa ja ainut päihde mitä tässä on nyt ihan lähes päivittäin mennyt on ollu hatsi. Kaikista muista doupeista on likimain päästy eroon. Mutta kuitenkin ittelläni on se mentaliteetti tähän hommaan, että viikottain on pakko saada päänsä jollakkin sekaisin. Niin ajattelin nyt olla pitemmän ajanjakson ilman pitään päihdyttävää ainetta. Ihan vain todistaakseni jälleen kerran itselleni, että pystyn oikeasti nauttimaan elämästä ilman päihteitäkin. (Päihdyttävistä aineista jätän omassa tapauksessani elämääni nikotiinin ja kofeiinin).

[jumalatjalassa]

Mmm... Meiksin pitäisi kyllä vähentää aika reilullakin otteella tuota käryttelyä. Mä en halua tuhlata elämääni tuhannen savuissa jumitteluun. Itse asiassa siinä lopettamisessa ei edes olisi mitään ongelmaa, jos mulla olisi ei-savuisia kavereita enemmän. Mutta kun niitä on vain muutama. Ja aina, kun päädyn savuporukkaan, jossain vaiheessa tulee puheeksi se hittien väsääminen. Mä saatan heti sanoa, että joo en polta. Sitten alkaa armoton vänkääminen siitä, miksi mä en polta. "Oothan sä aina ennenkin hiisannu et sä halua olla ainoo selvä polta nyt se on ihan vitun hyvää budii" jnejnejnejne. Vittu. Ehkä joltain teinipojilta toi olisi suhteellisen ymmärrettävää, mutta kun kuulen tuota lähempänä kolmeakymmentäkin olevilta ihmisiltä. Tsiiiiisus.

EDIT// Kappas, luettuani tän uudestaan, tajusin, että kyllä, siinä on muitakin ongelmia. Hupsista saatana.

Mitä mä saan kannabikselta? No, mä saan siltä paljonkin. Se on ollut mulle viime vuosina opettaja ja uskollinen ystävä. Mutta ihan viime aikoina mulla on tullut fiilis siitä, että ei tämä voi jatkua näin. Mä en kunnioita muutenkaan omaa kehoani ja mieltäni tarpeeksi. Olen huomannut paljonkin kannabiksen aiheuttamia haittavaikutuksia itsessäni. Kommunikointi tuntuu hankalammalta kuin ennen, mun lähimuistini on järkyttävän huono, oppimiskykyni on huonontunut. Muutenkin yleistä mielen tylsistymistä on ilmassa. Ja se jumitus! Olen huomannut sen, että jos haluan sen pois, vaaditaan jo parin viikon tauko. Ei hyvä, ei sitten niin yhtään hyvä.

En mä aio kokonaan lopettaa, en todellakaan. Vähentää vain aluksi reilulla kädellä. Nykyään sitä palaa ehkä vajaan kymppisäkin verran viikossa. ÖÖÖ MITÄ? Kirjoitinko mä just ton? Sehän tarkoittaa nimittäin myös sitä, että mä poltan savuna ilmaan 100-200 € viikossa. 400-800 € kuussa. Okok, joo, suurin osa mun polttamasta budista ei ole mun omiani, mutta silti. Voi helvetti.

Vähän surullinenkin olo jopa. Kaikki nämä vuodet kannabis on ollut mulle se henkireikä. Mä olen saanut siitä lukemattomilla eri tavoilla paljon iloa elämääni. Mä en tuntisi varmaan puoliakaan mulle ihan mielettömän tärkeistä ihmisistä ilman sitä. Mä en olisi sama ihminen. Enää mä en kuitenkaan saa sitä kaikkea irti siitä, varsinkaan näin runsaalla käytöllä. Ennen kannabis toimi mulla hyvinkin psykedeelisesti, enää se on vain pientä rentoutumista. En saa samoja vaikutuksia enää nykyään, vaikka polttaisin ties kuinka paljon. Voi, ette tiedäkään, kuinka kateellinen mä olin eilen. Eräs kaveri oli käymässä mun kämpillä, se on pari kertaa elämässään hiisautellut. Siinähän sitten pistettiin palamaan ja voi että, kun mä katsoin sitä ihmistä... Huomasin heti, kuinka eri tavalla savu vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät polta paljoa. Vituttaa, kun niitä ensimmäisiä kertoja ei taida ikinä saada takaisin.

Mä mietin, että voisin jopa alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Ei välttämättä päivittäin, mutta silloin, kun siltä tuntuu. Vähän rustailla ylös yleisiä fiiliksiä kaikesta. Se saattaisi helpottaa tätä projektia, kun huomaa pienetkin muutokset helpommin pidemmälläkin aikavälillä. Mä itse asiassa ymmärsin, että mä nykyään haen budilta samaa, kuin mitä mä nuorempana hain kirjoittamiselta. Aika hassua sinänsä. Mä joskus unelmoin kirjailijan ammatista. Enää mä en ole vuosikausiin oikeastaan saanut kirjoitettua lähestulkoon mitään. Mä en vain saa aikaiseksi. Tästä voisinkin tehdä vähän isomman projektin itselleni. Vaihdan pikku hiljaa takaisin siihen vanhaan tapaan. Puran kaiken kirjoittamalla. En savustamalla aivojani pihalle. Mä olen aina sanonut, että jos mä saan edes yhden ihmisen silmät avattua tälle maailmalle, mä olen toteuttanut elämäni tarkoituksen. Ja mä olen ihan sataprosenttisen varma siitä, että kirjoittamalla se onnistuu helpommin kuin savustamalla itseäni.

Mua pelottaa. Mä olen todellakin joutumassa kohtaamaan ne haasteet, joita mä olen vuosia vältellyt. Kaikki kuitenkin on mahdollista. Mä pystyn siihen. Ei se helppoa tule olemaan, ei todellakaan. Mutta taistelun arvoista.

[Scarlett]

Varasin viimeviikolla ajan A-Klinikan Matalaan. Tarkoitus olisi miettiä siellä mulle sopivin tapa lopettaa, oli se sitten mulle paras lopetusmesta/k-hoito/tiputus/mikävaan.

Motivaatio lopettaa on kova. Ekaa kertaa haluun oikeesti irti.

[wRRa]

Tsemppiä sekä jumalatjalassa että Scarlett Kaikki lähtee omasta halusta lopettaa.

Itelle on tuttu juttu tuo mitä jumalatjalassa sanoi, että ryhmässä painostetaan. "Mikset vedä?" mä jouduin pitää taukoo niistä porukoista mutta nykyään on helppoa jo sanoa että "Emmä kiitti" tai "Ei mun vaan tee mieli nyt" tai että "Oon lopettanut". Jos ei halua kokonaan lopettaa niin aina pätevä peruste on mun mielestä, että just nyt ei vaan tee mieli tai ei oo sellanen olo.

[frapathea]

Musta tyrkyttäjät on vaan kiva haaste. Tuntuu entistäkin määrätietoisemmalta, kun toteaa yhen sijaan kymmenen kertaa, että ei kiitos. Vankka motivaatio kestää vaikka millaisen hyökytyksen, ja vahvistuu aina, kun sitä koetellaan.

[wRRa]

Kannattaa myös miettiä itse tarkkaan, miksi nämä henkilöt yrittävät tyrkyttää ja tarkkailla heitä ja heidän reaktioitaan. Mä olen nimittäin huomannut, että tyrkyttäjillä on usein itsellä huono omatunto omasta käytöstä ja sen vuoksi he haluaisivat, että kaikki muutkin käyttäisivät, jotta voisivat puolustella omaa käyttöään. Kun joku onnistuukin lopettamaan, heille tulee huono olo, koska he eivät ole itse onnistuneet, ja siksi he yrittävät pilata tämän toisen onnistumisen.

Lähes aina tää on se asetelma, joka saa ihmiset tyrkyttämään lopettajille kamaa.

Sillon kun mä ite lopetin, niin pari ihmistä suuttui mulle ihan hirveästi, koska olin heidän bileissään enkä oikein viihtynyt kun kaikki muut oli tosi sekaisin ja itse olin selvinpäin. Siis kunnon kamanvetobileet. Sanoin sitten myöhemmin että kiitoksia kun kutsuitte, mutta ei ehkä ollut mulle tässä vaiheessa oikea paikka kun vasta lopettanut itse kuosaamisen (kun kysyttiin, miksi lähdin jo alkuillasta pois). Paljoa muuta en sanonut, mutta tyypit vetivät herneen nenään ja väittivät mun kuvittelevan että olen jotenkin heitä parempi kun en enää kuosaa ja vihjailevan että heillä on huumeongelma, vaikken mitään tällaista sanonut

Ihmettelin että mitä oikein selittävät, kunnes kuulin että heillä oli ollut tarkoituksena pitää taukoa ja olivat juuri epäonnistuneet siinä (noissa bileissä itse asiassa sortuneet :-)) ja tajusin että tämän takia tunsivat itsensä huonoiksi kun joku toinen onnistuikin sen vertaispaineenkin keskellä.

[jumalatjalassa]

Mäkin olen huomannut ton omatuntoseikan. Hyvä huomio kyllä. Ja saahan niistä tyrkyttäjistä vähän lisäboostia. Ei mulla ole pokkaa ottaa spliffiä vastaan, jos olen kymmenen minuuttia sitten kieltäytynyt jyrkästi. Mä olen niin jääräpäinen, että se olisi ihan liian iso kolaus mun itsetunnolleni.

Eilinen meni hitsaamatta. Olin monenkin ringin keskellä, mutta aina kieltäydyin, vaikka yrittivätkin tyrkyttää. Houkutus oli suuri, mutta mä onnistuin. Skidit ahdistukset tosin tuli siitä polttamattomuudesta, mutta eiköhän sekin mene aikaa myöden ohi.

Aluksi tuntui vähän vaivaannuttavalta kieltäytyä. Mutta eipä siinä, totesin vain että joo en polta ja perustelin syyni siihen. Ei mun olisi tarvinnut, mutta mä halusin. Sen jälkeen puhuin yhden kaverin kanssa ja sekin tajusi, että ei tästä pidemmän päälle hyödy mitään. Lopputuloksena nyt mulla on kaveri, jonka kanssa voin ihan vapaasti kitkuilla. Mahtavaa! Myös se on hienoa, että mä sain jonkun muunkin tajuamaan asioita. Mä en hälle missään vaiheessa sanonut, että hänen pitäisi vähentää, vaan hän tajusi sen itse kuunnellessaan mun höpinöitä.

[frapathea]

Mä en ole huomannut omatuntoseikkaa, mutta kenties yksinkertaisesti valikoin seurani hieman tarkemmin. Ainoa tapaus, jossa kaveri oli vähän harmistunut käyttämättömyydestäni oli kun vietin iltaa yhden kaverin kämpillä sen kanssa kahdestaan, ja se halusi avata kuoharipullon, mutta oli lähdössä muutaman päivän päästä ulkomaille, eikä halunnut juoda koko pulloa yksin tai väljähdyttää hyvää skumppaa. Ymmärrettävää. Loogista. Se onneks sit tyytyi olueen ja meillä oli mukavaa.

Jos haluaa oikeesti osoittaa kavereilleen, että päätös on puhtaasti henkilökohtainen eikä tuomitse kenenkään päätöstä käyttää itse, kannattaapi kokemukseni mukaan opetella fiilistelemään (järkevissä rajoissa) kuosistakin seuraa. Sanon yleensä etenkin alkoholia käyttäville kavereille, jotka suhtautuu epäilyksellä mun kanssa hauskanpitoon juodessaan itse, että voin leikkiä olevani kännissä, koska oon jo syntyjäni vähän urpo ja sekaisin. Ja että niin kauan ku voidaan jutella ainakin suhteellisen järkevästi, oon fine! Yks nykyjään absolutistituttu järjestää bileitä ja tarjoilee kaikille vieraille alkoholia sekä kiertää Volcanon pussin kanssa bilepaikkaa varmistaen, että kaikki halukkaat saavat siitä osansa. Ja puhun kymmenien ihmisten bileistä. Sanomattakin selvää, että porukka vaikuttaa viihtyvän.

Pähkinänkuoressa: voi olla nyrpee tai voi olla hilpee, se on oma päätös se, ja siihen muut sitten reagoi.

Jos tuntuu siltä, että hilpeys pitäis pakottaa, niin joskus on tärkeetä oppia tunnistamaan, koska kannattaa olla lähtemättä paikan päälle ollenkaan.

[Scarlett]

Kiitos ihanat tsemppauksesta <3

Huomenna se sitten olis se aika, jännitttääää. Ihan hulluna. Pitäkää mulle peukkuja. Vaikka luotan itseeni kyllä ja rehellisyys on avaintekijä tässä. Oon vaan hirvee jännittään kaikkee tämmöstä ja äääää. Mutta eiköhän se mene hyvin ja myös jatko mene hyvin, nyt on kova motivaatio. Ennen halus aina sillon lopettaa kun meni huonosti ja joutui olemaan just vaikka refloissa ilman palaa. Mutta nyt on lopettaminen aina vaan ollut isompi juttu vaikka olis ollut subua kuinka paljon. On tää nistiys jo niin nähtyä. Onneksi mieskin on samalla linjalla ja huomisella ajalla olis tarkoitus just miettiä miten se käytännössä onnistuu kun pariskuntana yhdessä asuvina ollaan lopettamassa vetämistä. Jännittää.

[smokywestern]

Olen itse nyt päässyt siihen pisteeseen että jos joku tarjoaa subua, piriä, tutkareita niin sanon takas että no thanks. Oon tosi ylpeä saavutuksestani.... Tukijoukot ympärillä auttaa ja löysin sen oikean tukijoukon <3

[zrrl]

Pakkasin tänään kaikki aineet pakettiin, kai niitä kymmenkunta erilaista pussukkaa oli ja vein ne parinkymmenen kilsan päähän äitimuorin luokse lukolliseen säilytyslokeroon, etten pääsisi niihin enää käsiksi hetken mielijohteesta.

Niin joo. 3 viikkoa jaksoin olla erossa aarrearkusta, tosin suurimman osan tästäkin ajasta käytin buprenorfiinia kun ei ollu muutakaan ja taisin juoda kaljaakin suunnilleen joka päivä Sitten kun hain kamat takasin niin ei muutako armoton MXE:n tykittely käyntiin taas. Noh, nyt alkaa olla kaikki käyttämisen arvoiset mömmöt käytetty ja ei oo rahaa ostaa lisää. Kahtellaas taas.

Ei ole muuten ollu koskaan niin kova ikävä mitään ainetta kuin 3-MeO-PCP:tä. Tuntuu ihan sydänsuruilta kun olen menettänyt rakkaimpani, joka täydensi minua niin luontevasti.

[Poppy]

Hieman päivitystä omasta tilanteesta.

Ensinnäkin oli kiva lukea muutava kannustava kommentti.

Itse fyysisten viekkareiden jälkeen elämä näytti valoisalta, kunnes palasin kotiin. Pakkovieroituksessa oleminen pelasti varmaan minut monelta pahalta, mutta paska osui tuulettimeen kunnolla vasta kun palasin kotiin. Kun mikään ei v*ttu maistu ja masentaa. Palasin ikäänkuin siihen hetkeen miksi alunperin aloin käyttää päivittäin.

Kolmen viikon selvinpäin olon jälkeen ajattelin kokeilla onneani. Yksi kerta ja vittu mikä pettymys! Henkisesti yhtä vitun vetelä olo, kuin olisin ollut kaikella tasolla sitä samaa saatanan ainetta mikä tuli peräsuolestani ulos ensimmäisten vieroituspäivien aikana. Mikä parasta sain viekkarit takaisin. Ne ei tullut yhtä voimakkaina, mutta tarpeeksi voimakkaina, että kyseenalaistin voimani jaksaa ne läpi. Tajusin, ettei voi vain leikkiä tulella kärsimättä haavoja. Onneksi selvisin 'pienellä' palelulla ja hikoilulla.

Joka ikinen päivä herään ajatukseen millä selviän päivästä. Tekis mieli ottaa mitä vaan että selviäs. Toisaalta olen todella onnellinen kun pystyn tuntemaan myös hyvän olon tuntemuksia. Musiikki saattaa kuulostaa hyvältä, mitä se ei ole tehnyt hetkeen. Aina kun tulee sellainen olo, että pitää päästä 'pois' lähden kävelylle. Vaikka ei pysty eikä jaksa. Silti menen ja v*ttu kävelen. Hymyilen väkisin vaikka ei huvittaisi. Joku on sanonut, että jopa tekonauru auttaa. Jos se kerran auttaa, niin olkoon näin. Joka päivä muistan kiittää tyttöystävääni siitä, että hän on vielä läsnä. Vaikka vituttais kaikki mitä se tekee. Vaikka enään ei ole sitä kauheaa vieroituksen alkuvaiheessa ilmennyttä surrealistista alakuloisuutta ja ikävää, silti muistan sen miltä se tuntuu.

Harrasatan eskapismia 80-luvun elokuvilla ja kohta uudestaan alkavilla töillä.

Mitä tulee ystäviini, niin en varmaankaan onnekseni omista yhtään ystävää jolta sais edes pilveä. Olen monena iltana rukoillut jos vain olisin laittanut kasvit kasvamaan jne. Se ei olisi todellisuudessa edes mahdollista, mutta se varmasti olisi säästänyt monelta pahalta. Hyvä toisaalta, ettei pääse vaihtamaan riippuvuutta toiseen. Edes miedompaan sellaiseen. Elämäni tekee hankalaksi se, että mulle mun suosikkipäihde on saatavilla melkein milloin vain. Siitähän ne ongelmat periaatteessa alkoikin, joten kaksinverroin päättäväisyyttä pakkaan reppuun.
Kokoan itseäni perustaen siihen, että olen vain riippuvainen opiaateista. Toisaalta totuus on se, että olen riippuvainen mistä vain aineesta joka muokkaa tajuntaani siedettävään suuntaan. Niinkuin 'zrrl' sanoi:

Tuntuu ihan sydänsuruilta kun olen menettänyt rakkaimpani, joka täydensi minua niin luontevasti.

Vihaan ja rakastan samaan aikaan sitä tunnetta mitkä päihteet tuo. Toisaalta viha on tällä hetkellä suurempi kantava voima. En vain tiedä kantaako se loppuun asti tässä elämässä, kun pienestä pitäen on pitänyt päihteistä muodossa tai toisessa. Voi kun voisi palata elämässä taaksepäin ja käyttää oma kapasiteetti järkevämmin. Tiedän, että voisin olla tällä hetkellä mitä vain mitä haluaisin. Tuhosin kouluni, elämäni ja motivaationi päihteillä. Ainoa mitä on jäljellä on työ ja sekään ei ole kiveen kirjoitettu.