frapathea wrote:Ei, ei haluta. Me ei myöskään haluta Turistin kadonnutta serkkua tänne, meillä on jo alkuperäinen Turisti.
Who's we, you and that turd in your pocket? 
"Tämä tositarina tapahtui joskus 90-luvun puolivälissä Tampereen Multisillassa. Minä ja ystäväni K olimme tylsistyneitä ja päätimme hakea läheisistä apteekeista muutamia pulloja Resilar-yskänlääkettä. Saimme yhteisvoimin kasaan yhteensä neljä isoa 200ml pulloa tätä jumalten juomaksi tituleerattua siirappilitkua. Minulla oli jo ennestään erotteluprosessiin tarvittavat ainekset: puhdistettua bensaa, lipeää ja sitruunahappoa. Siinä meni ehkä tunti tai kaksi ennen kuin saimme dexmit jääkaappiin jäähtymään. Koko yksiöni haisi bensalta, mutta nyt kaikki oli valmista!
Me olimme molemmat silloin 16-vuotiaita. Minä en olut käynyt enää lukiossa moneen kuukauteen, mutta ystäväni yritti vielä roikkua mukana yhteiskunnan kuviossa. Parhaillaan oli menossa kaikkein synkin keskitalvi. Suurpainenatriumlamput valaisivat oranssilla valolla yöisiä lumenpeittämiä katuja. Vaikka oli yö niin silmä erotti selvästi kuinka kuusien tummanvihreät neulaset tanssivat hiljaa tuulessa. Laitoin tietokoneelta soimaan Syd Barrettin albumin ”The Madcap Laughts”.
Koska minä olin meistä se hullumpi niin sain ottaa yhteensä kolmen pullon verran dextromethorpania, eli 1800mg annoksen. Hillitympi ystäväni tyytyi kulauttamaan loput 600mg. Lasin tyhjennettyäni suussani maistui selvästi bensa ja sitruunahappo. Tämä on luonnollista, koska me emme olleet ammattimaisia kemistejä, vaan teini-ikäisiä koululaisia.
Ensimmäiset vaikutukset alkoivat viidentoistaminuutin kohdalla. Kylmät hikipisarat nousivat kämmeniini kuin homesienet raskanleipään. Tärisin ja minulla oli samanaikaisesti sekä kylmä että kuuma. Annokseni oli iso millä tahansa mittapuulla mitattuna.
— Dude, K sanoi. — mitä vittua?
Eteisestä kantautui klonkuttava ääni; joku kolisteli postiluukkua. Minä en enää kyennyt liikkumaan. En kyennyt reakoimaan tähän tilanteeseen yhtään mitenkään. Minusta tuntui niin kuin olisin kuolemassa. Päässäni humisi epämukavasti ja hapokas neste nousi suuhuni. Vatsakipu täytti tietoisuuteni niin täysin, että tuskin huomasin, kun ystäväni käveli eteiseen. Kuulin kun hän avasi oven ja kylmä öinen ilma osui keveästi kasvoilleni. Sitten kaikki oli liikaa. Ryntäsin kohti vessaa ja oksensin lavuaarin puolilleen keltapunaista velliä. Tämän jälkeen oloni olikin paljon parempi. Oli kuin sisältäni olisi kadonnut tulikuuma punahehkuinen rautapallo. Vartaloni tuntui kohoavan lentoon.
Vessa oli pimeä. Ovenraosta pilkisti ainoastaan ohut valonsäde. Jopa se sattui silmiini. Kuulin keskustelua eteisestä.
— Onko tuo ihan kunnossa? tunnistin liian hyvin nuoren tytön äänen. Kutsun häntä tästä eteenpäin L:lläksi.
— Fuck you, sanoin.
He naruoivat.
— On se kunnossa.
En muista tarkkaleen mitä tästä eteenpäin tapahtui. Muistikuvani ovat värittyneet kuin Salvador Dalin maalaukset ja yhdistyneet ääniin, jotka muistuttavat lähinnä Mr. Bunglen musiikkia. Panin maaten vessan lattialle ja huokaisin syvään. ‘Mitä järkeä tässä elämässä on?’ ajattelin. Sanat kaikuivat korvissani ja muodostivat déjà vu -ketjun. Viimeisen vuoden olin ollut yhä kasvavan masennuksen kourissa. Olin yrittänyt ratkaista ongelmaa ottamalla erilaisia hallusinogeenejä, ja omalla tavallaan ne auttoivatkin; ne osoittivat minulle, että elämällä oli joku merkitys.
Pimeässä vessassa näin erilaisia hallusinaatiota. Pidin sitten silmiäni auki tai kiinni, niin sillä ei ollut mitään väliä. Ensin näin rengasmaisia väriaaltoja, jotka ottivat pikkuhiljaa sian muodon. Tällä sialla oli ihmisen vartalo ja sen sieraimista valui väritöntä limaa. Sialla oli frakki yllään ja nenäliina rintataskussa. Kaikin puolin se siis muistutti hyvin käyttäytyvää englantilaista herrasmiestä (sian päätä lukuunottamatta). Pitkänhuiskea hovimestari, jolla oli ravihevosen pää, asetti pyöreän tammipöydän vessan lattialle. Silloin kun hän peitti pöydän valkoisella liinalla, niin haistoin selvästi, että se oli juuri pesty laventelintuoksuisella pesuaineella.
— George, sika istuutui pöydän ääreen ja sytytti savukkeen. — voisitko tuoda minulle ja ystävälleni pullon Dom Perignon White Gold Jeroboam -samppanjaa?
Hovimestari nyökkäsi ja katosi jonnekin kylpyammeen taakse. Sika veti pitkän henkosen savukkeestaan ja katsoi minua mietteliäästi.
— Ole hyvä ja istu alas, hän nyökkäsi kohti pöydän toisella puolella olevaa tuolia. — meillä on paljon keskusteltavaa. Saanen esittäytä, olen markiisi Albert von Goisern, hän ojensi kätensä minua kohti. Sian päässä oli tummanvihreillä ja kirkkaanpunaisilla jalokivillä koristeltu kruunu.
— Mukava tavata, sanoin ja nousin ylös. Sillä hetkellä huomasin ensi kertaa, että markiisin takana oli valtava ikunna. Siitä avautui näköala vuoristoon, joka muistutti tunnelmaltaan keskiaikaista Saksaa. Näin kuinka feodaaliruhtinaat käristivät villisikaa nuotiotulen äärellä.
— Kyllä, kyllä, ystävä hyvä, markiisi katsoi myös ulos ikkunasta. — Se on todella hämmästyttävä näköala.
Istuuduin pöydän ääreen ja sytytin markiisin tarjoaman savukkeen. Samalla hovimestari palasi kylpyammeen takaa tasapainotellen tarjottimella hopeanhohtoista samppanjapulloa ja kahta pitkäjalkaista lasia.
— George! Oletkot niin ystävällinen ja tuot meille myös kaksi purkkia Almas-kaviaaria?
— Kyllä herra, hovimestari hirnaisi.
Markiisi tumppasi savukkeensa kristalliseen tuhkakuppiin ja kaatoi laseihin kuohuavaa samppanjaa. — Ehdotan maljaa tyttöystävällesi ja ikuiselle rakkaudelle! markiisin silmissä pilkahti ovela välähdys ja hänen sianhuulensa venyivät pilkalliseen hymyyn.
— Mitä ajat takaa? samppanjalasit kilahtivat yhteen kuin kirkonkellot.
— Tarkoitan, kuinka voit olla varma siitä, ettei tyttöystäväsi petä sinua parhaillaan tuolla toisessa huoneessa?
Tunsin polttavan hehkun poskillani. — Ei L ole tyttöystäväni, ääneni hajosi kuiskaukseksi. Sitruunahappo ja oksennus olivat yhdessä polttaneet kurkkuni karheaksi, enkä kyennyt puhumaan kuin suurella vaivalla.
— Shhh! markiisi nosti sormen huulilleen. — kuuntele! hän nyökkäsi kohti ovea. Olohuoneessa Syd Barrettin ääni sekoittui iloiseen nauruun. Siellä K ja L juttelivat keskenään. En saanut selvää mistä he puhuivat, mutta olin varma, että he puhuivat minusta.
— Ei, markiisi katsoi minua. — he eivät enää edes muista että sinä olet olemassa. He kuvittelevat sinun olevan niin pihalla, että he voivat tehdä mitä haluavat.
Silloin markiisin taakse alkoi ilmestyä kirkkaita valopalloja. Ensin valot ilmestyivät vain lyhyen silmänräpäyksen ajaksi ja katosivat pimeyteen, mutta lopulta ne kasvoivat isommiksi ja jäivät leijumaan ilmaan, kuin hätäraketit merellä.
— Ennen kuin lähdet, markiisi sanoi. — maista tätä maailman parasta kaviaaria.
Valojen mukana korvissani alkoi suhista ja kaaduin lattialle. En tiedä kuinka kauan makasi siinä, enkä muista yhtään mitä silloin tapahtui. Seuraava muistikuvani on kun L laittoi vessan valot päälle ja kuiskasi hiljaa korvaani: — Rakastan sinua.
— Mitä kello on? kysyin sokaistuneena.
Joku nauroi takanani.
— Vitun romantikko, se oli K.
— Minun on lähdettävä ulos, sanoin. —tuletteko mukaan?
— Haista vittu, minä menen nukkumaan, K sanoi.
Kävelin eteiseen ja avasin oven.
— Odota! L katsoi minua huolestuneena. — minä tulen mukaan.
‘Whatever’ ajattelin ja juoksin ulos.
Juoksin paljain jaloin lumisilla kaduilla tuikkivan tähtitaivaan alla. Juoksin kioskin ohi kohti lähiöbaaria. Siitä jatkoin matkaa roskisten ohi kohti järveä. Ketään ei ollut ulkona, kaikki olivat nukkumassa. Kaikkialla oli pimeää… pimeää… pimeää. Juoksin jäälle, jossa ei kuulunut enää mitään ääniä. Ylhäällä taivalla linnunrata kaartui läpi tyhjän avaruuden. Olin polviani myöten lumessa. Itkin hiljaa ja tunsin L:llän käden olkapäälläni.
— En rakasta sinua, katsoin häntä silmiin. — painu vittuun siitä!"
