Huonon tripin seuraukset

[MissPsychedelic]

Millaisia seurauksia teille on tullut huonon tripin jälkeen, nopeasti ohi meneviä tai pitkäkestoisia?

Omalla kohdallani yksi ainoa huono trippi vaikutti radikaalisti, koko ajatusmaailma ja sitä myötä käytös muuttui. Päällimmäiseksi tunteeksi huonosta kokemuksesta jäi täydellinen kontrollin menetys, hallinnan katoaminen (joka oli aiemmilla, lukuisilla käyttökerroilla ollut ellei nautinnollista niin ainakin neutraalia) ja siitä juontuva valtava ahdistus. Kun olotila muuntui liian nopeasti, liian radikaalisti ja olosuhteiden vuoksi olin väärässä mielentilassa kestämään sitä - halusin sen olevan ohi, ja näin ollen en kyennyt kontrolloimaan tilannetta.

Ennen tätä kokemusta olin rento, liiankin huoleton ja spontaani. Kokemuksen jälkeen koen tarvetta pitää kontrollia yllä kaikkialla, en enää nauti päihteistä (enkä näin ollen niitä pahemmin käytä), en halua olla edes humalassa ja ahdistun kamalasti jos koen että humalatilani on mennyt pykälän ylöspäin sosiaalisesti nousuhumalasta. En voi käsittää, että olen se sama ihminen, joka muutamia vuosia sitten keräsi asuntonsa täyteen juhlaväkeä ja sammui ensimmäisenä kesken tilanteen - nykyään en kykene edes nukkumaan jos asunnossa on toinen ihminen hereillä touhuamassa (=ei kontrollia minulla).

Minun on ajoitettava asioita, suunniteltava etukäteen ja ahdistun kamalasti jos suunnitelmat ja aikataulut muuttuvat. Spontaanius on kaukana nykyisestä elämästäni.

Kaiken huipuksi olen oireillut syömishäiriöillä, joilla selkeästi yritän myös luoda kontrollia itselleni.

Olen miettinyt jopa terapiaa asian suhteen, tahtoisin olla sama ihminen kuin aiemmin.

[King Ink]

Dekstrometorfaanilla läträtessä on jäänyt joskus viikoksikin sellainen olo, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Pyörii omituisia ajatuksia päässä, eikä niitä saa pois. Kuumottelee, että käyttäytyykö jotenkin hassusti tai muuta. Ne olot on kuitenkin hävinneet parin viikon kuluessa.

Paitsi kerran kun satuin lyhyehkön dexmi/alkoholiputken jälkeen saamaan paniikkikohtauksen kaupassa, sen jälkeen oli hieman pidempään hutera olo eikä ollut oikein varma mistään, pelkäsin paikkoja joissa oli ihmisiä, koin äänet kovempina, enkä uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Tää tosin on vähän erijuttu. Hyväksyin sitten mielessäni, että tuun varmaan olemaan loppuikäni vähän sulkeutunut, ja sitten olo parani seuraavan viikon aikana. Ehkä kun lakkasi ajattelemasta asiaa, ja suurentelemasta kaikkia pieniä mielialan tai tajunnan muutoksia.

Ikävistä psykedeelimatkoista oon tainnut aina selvitä korkeintaan päivän omituisella ololla. Satunnaiset sosiaalisten tilanteiden pelot ja omituiset olot on kadonneet sillä, että on pakottanut itsensä menemään ja oppinut olemaan vaikka tajunta heittääkin pienesti kuperkeikkaa.

Ja no, kaikki tollaset mielivammat on kadonneet kun lopetti kaman vetämisen. : DDD

Spontaanius on kaukana nykyisestä elämästäni.

En tiedä johtuuko tää doupista, mutta sama. Luulen, että trippailu on vahventanut miun introverttejä ominaisuuksiani, muttei sentään luonut kuten sinun tapauksessasi.

[frapathea]

Itse koen lähinnä vahvistuneeni huonoista tripeistä. Itse tilanteessa olo on tietenkin ollut mitä kamalin, ja heti jälkeenpäin tietenkin helpottunut, mutta myös säikähtänyt. Kuitenkaan en ole ikinä katunut yhtäkään trippiäni, en edes niitä kauhempia. Ja uskokaa pois, mulla on ollut joitain niin kuvottavia kokemuksia, etten välttämättä usko kaikkien edes käyneen sellaista totaalista kaiken paskaks vasaroimista koskaan läpi.

Eh, kuulunen vain siihen ihmistyyppiin, joka ei osaa ottaa huonoista kokemuksista takkiinsa. Aina on tuntunut opettavaiselta. Vähintäänkin olen oppinut rajani, ja yleensä myös sen, että helvetistäkin selviää. Se saa sisäisen soturin nostamaan päänsä yhä itsevarmempana silloinkin, kun tuntuu toivottomalta. Traumatisoitunut kuralammikossa itkeminen ei yksinkertaisesti ole koskaan tuntunut musta kehittävältä – ainakaan pidemmän päälle. Mieluummin otan itseäni niskasta kiinni ja käyn paskan läpi urheasti niin pitkälle kuin jalat vie. Tällä asenteella on parannettu niin pari elämää rajoittavaa fobiaa kuin hankalanpuoleinen ahdistus- ja paniikkihäiriö ihan omin neuvoin.

Kieltäydyn olemasta uhri, sillä mun elämä ei ole ikävien tunteiden määriteltävissä.

Mömmöt ei tietenkään maistu enää, mutta koen sen puhtaasti hyvänä asiana.