Annoksena oli kaksi ja puoli jonkunnäköistä shivaa muistuttavaa kuvaa omaavaa lappua. Annokseksi sanottiin 260mic/kappale joka laskupääni antaa ymmärtää 650mic kokonaisannokseksi.
Noin viikon kolmea lapun palaani säästelleenä päätin eräs lauantai päivä heittää laput huiviin. Puolikkaan tarjosin kaverilleni, jonka kämpille tuleva matkailu sijoittuu. Edellisestä tripistäni oli kulunut tasan kuukausi, söin silloin sitruunamehun kera n. 5g jotain tatteja. Tykkäsin tähän aikaan trippailla n. kerran viikkoon, suurimmaksi osaksi sienillä ja yskänlääkkeellä, joita muutaman kuukauden ajan vuorottelin viikoittain. Toivoin tripiltäni aina sikiöasento kuoseja, mikä saattoi vaikuttaa settingiin. En usein saanut haluamaani, olin vain jatkuvasti vajareissa, ainakin mielestäni.
Otin laput ihan selvään päähän, mikä oli minulle harvinaista. Halusin puhtaan kokemuksen. Olin viimeisen kuukauden sisään alkanut hieman jarrutella kuosaamitani. Meni nimittäin siinä nenästä purskataneiden mahahappo-sitruunamehu-psilosybiinioksennuksen täytteisien syntymäpäivien lomassa vähän liian lujaa. Jokatapauksessa..
En muista kellonaikaa, voisin veikata kahdekan maissa laput naamaan heittäneeni. Poliisit tuli telkkarista. Aloin seuraamaan ohjelmaa keskenkaiken. Ohjelman jälkeen alkoi olotilani jo hieman muuttua. Oloni muuttui todella rennoksi. Halusin vain maata hiljaa ja tuijotella eteenpäin. En halunnut katsoa televisiota, taikka kaverini mielestä hulvatonta Youtube-videota. Videon loppupuolella päätin puolentunnin hiljaisolon jälkeen liittyä, tai ainakin yrittää liittyä kaverini hauskanpitoon. Videon loputtua kävimme tupakalla, jonka jälkeen palasin takaisin sohvalle. Oli kulunut noin 45 min. nauttimisesta.
Kaverini alkoi huomata vaikutuksia puolikkaan lapunpalansa jälkeen. Vaikutukset olivat kuulemma todella kovat. Ja kaverini alkoi miettiä kohtaloani 5 kertaisen annokseni jälkeen.
Edellispäivänä olin eksynyt nettiä selaillessani Shroomeryyn, jossa joku oli ilmoittanut ottamani annoksen alkavan lähentelevän rajaa jossa monet soittaisivat ambulanssin. Tämä jäi pyörimään päähän, vieläpä englanninkielellä.
Many would end up calling an ambulance...
Many would end up calling an ambulance...
Many would end up calling an ambulance...
Jokaisella kerralla lauseen kuullessani ahdistukseni alkoi lisääntyä. Aloin menettää todellisuuden tajuni täysin. Tässä vaiheessa tuli selväksi matkan teema: päihteiden käyttö. Aloin miettiä miksi vaarannan henkeni tämän takia. Vielä vakavammin mietin sitä, että kuinka ison riskin olin ottanut. Jos soittaisin ambulanssin, pilaisin odottamani tripin. Tai eihän sitä ikinä tiedä. Päätin kaverini rauhoittelemana olla soittamatta, ainakaan vielä. Yritin vakuutella itselleni kaiken olevan hyvin.
Makasin sohvalla, eikä englanninkielinen ääni päässäni ollut vaiennut. Ääni alkoi kaikua, ja sen saattelemana tipuin paikkaan, joita en saa kuvailluksi sanoin. Mieleeni tuli eräs viimeisimpiä DXM matkojani. Olin halvaantunut, täysin liikuntakyvytön. Hengitykseni kuulosti korvia särkevältä kovaääniseltä meteliltä jonka ainoa tarkoitus oli ilmoittaa missä vaiheessa elimistöni ei enää pystynyt ylläpitämään tarpeellisia elintoimintoja. Näin kaiken pysähtyneen, kuin valokuvassa. Sitten maailman liike alkoi pikkuhiljaa palailla, kuin alhainen fps. Näin elämäni filmirullana. Tiesin kuolevani.
Jossain vaiheessa säpsähdin sohvalta ylös vain päätyäkseni ravaamaan edestakaisin kaverini pientä keittiötä hermostuneena. Kaivelin jossain vaiheessa takkini taskuja etsien puhelintani. Halusin edes hyvästellä vanhempani. Kaverini yritti parhaansa mukaan pitää omaa matkaansa hallinnassa, olin vain painona hänen harteillaan. Hän sai minua rauhoiteltua hieman. Aloin yhtyä häneen (säätäkää mielikuvitusnapista volyymia alaspäin). Tuntui kuin olisin hän. Hänen puheensa ei kuulunut huoneessa, se kuului pääni sisällä. Ja minun ajatukseni eivät olleet enää pääni sisällä, vaan tulivat kaverini suusta. Ajatuksistani sain selvää että kaverini halusi kanssani tupakalle.
Seisoin parvekkeella mahdollisimman kaukana reunasta. Pelkäsin tippuvani, tai hyppääväni alas. Muutaman imun savukkeesta poltettuani tipuin jälleen toiseen maailmaan. Kuulin isäni äänen. Hän oli vieressäni. Sain selvää muutaman lauseen:
"Poikani on ilmeisesti psykoosissa hypännyt alas parvekkeelta"
Päättelin isäni soittavan ambulanssia. Olisi pitänyt soittaa se aiemmin. Kaikki ne asiat joihin olisi aikoinaan voinut vaikuttaa. Ei olisi pitänyt ikinä kokeilla huumeita. Nyt oli liian myöhäistä. Olin jo kuollut.
Yllätyin tämän jälkeen vielä kuullessani isäni jatkavan:
"Pekka (nimi muutettu), tän elämän olisi voinut elää toisellakin tapaa."
On vaikea kuvailla tämän sekakäyttäjän isän tuntemaan pettymystä ja surua. Tunsin mitä isäni tunsi. Tunteet muuttuivat sanoiksi, eikä tuottanut vaikeuksia kuulla niitä. Sillon olin kyllä niin diipeissä että varmaan näinkin nämä sanat, useissa eri väreissä.
Vielä enemmän yllätyin havahtuessani kaverini parvekkeelta. Olin arvattavastikin pienessä paniikissa, heitin röökini keskelle parveketta ja ryntäsin sisään. Kaverini seurasi. Kuulin jälleen ajatuksieni juoksevan hänen huulien välistään. "Haluutko sä että mä kaivan sulle patjan?" En halunnut nukkumaan. Kuolema oli varma mikäli nukahtaisin.
Aloin kuulla ajatuksiani hetken taas pääni sisässä. Ne olivat epämääräisiä, ja pyörivät suurelta osin vaikeudessa sijoittaa tämänhetkinen tilani syntymän ja elämän, sekä kuoleman ja kuolleena olemisen väliin.
Näistä ajatuksista tipuin jälleen toisiin maailmoihin, tälläkertaa lisätäkseen interaktiivisuutta matkaan. En tiedä johtuuko seuraava kokemukseni kaverini mahdollisesta "psyykkaamisesta", mutta mikäli johtuu, kiitos.
Jos tässävälin kelataan ei-trippi matkaani kaverini kämpille, koukkasi kyseinen reitti alkon kautta. Vaikka olin onnistunut valehtelemaan itselleni etten ole alkoholisti, ajattelin pullon viiniä olevan kelpo korvike rauhottaville. Oli minulla myös muutama edellisillalta jäänyt olutkin mukana.
Koin ehkä elämäni ensimmäisen deja vu-kokemuksen. Tuli muisto tästä paikasta. Joskus lapsuudessani olen miettinyt tätä paikkaa. En nähnyt huonetta normaalista. Näin pienen asunnon huoneen ulkopuolelta. Sopivasti samaantapaan kuin Habbo-hotellissa. Koska huoneen ympärillä oli pelkkää mustaa, päättelin etten pääse huoneesta ulos. Voisin avata ulko-oven, mutta turhaa. Maailmani on ainoastaan tämä huone.
En tiedä luvun miljoona symbolista merkitystä matkaani, mutta sain käsityksen että olin kokenut tämän saman "uudelleensyntymisen" useasti aiemmin. Itseasiassa 999 999 kertaa. Tämä oli siis miljoonas. Tämän minulle kertoi mitä voisi kuvailla jonkunnäköiseksi jumalaksi. Aika ontto jumala jos minulta kysytään. Hienon tarinan osasi kertoa mutta ei mitään sisältöä. Vähän niinkuin minä. Jokatapauksessa tämä jumala kertoi minulle, että aina kun ihminen kuolee, hän tulee heräämään hetkestä jolloin hänellä on mahdollisuus tehdä kuolemaan johtanut päätös uudelleen. Hänellä on rajallinen määrä yrittämiä, ja tämä oli minun viimeiseni. Halusin tälläkertaa välttää parvekkeelta hyppäämiseen johtaneiden kännien vetämistä. Jumala kertoi minulle vaihtoehtoni. Voin odottaa tämän täysin helvetillisen olon laantumista. Vilkaisin keittiössä sijaitsevan mikron oikealla puolella olevia vihreitä kirkkaita viivoja. En muista mitä niiden muodostama digitaalinen kello yritti minulle kertoa, mutta aika oli pysähtynyt. Kaverini oli aiemmin yrittänyt rauhoitella minua ja kaivanut päihdelinkistä tietoa LSD:stä. Arvatenkaan minua ei lohduttanut kaverini ilmoittaessa minulle että psykoosini voi kestää jopa kaksi vuorokautta, mikäli se loppuu ollenkaan. Minuutit tuntuivat päiviltä ja tätä pitäisi kestää kaksi vuorokautta. "Onhan sulla tuol jääkaapissa bissee". Tuli kylmiä väreitä. Kuolema puhalteli kylmiä tuulia minua kohti.
Hulluilla on hauskempaa. Niin minä aikoinaan ajattelin. Ainakaan niillä ei ole tylsiä hetkiä. Tuntui kuin olisin voinut tehdä mitä vain. Eri tavalla kuin kaikkivoipaisuuden tunne. Voisin tehdä mitä vain eikä millään olisi mitään merkitystä.
Nousin hetken kuluttua patjalta ylös, sekavana. Aloitan lapsenomaisen kyselyni kaveriltani. "OONKO MÄÄ KUOLLU?". "öö, et?". "mitä mun pitää tehdä?". "minkä suhteen?". "kaiken". "No emmätiiä. Kai se elämän tarkotus on vaa nauttii siitä mitä tekee. Aattele et sä oot maksanu tosta sun olosta" Tämä rauhoitti minua. Samassa tajusin jotain mikä räjäytti tajuntani. Mullahan on sipsejä ja limsaa!
Ahdistukseni katosi pikkuhiljaa. Olin vieläkin kyllä ihan pihalla, ja normaaliin tapaani tripeillä todella sisäänpäin kääntynyt. Jossain vaiheessa havahduin kaverini yksinpuheluun. Hän puhui sukulaisistaan. Multa on tainnu mennä vähän ohi. Kaverini huomasi kuitenkin selvän muutoksen olotilassani. En enää juoksennellut paniikissa ympäri kämppää, ja silmänräpäyksessä olin palannut normaaliin verbaaliseen kanssakäymiseen kykeneväiseen ihmisruumiiseeni.
Loppuilta ja yö jatkuivat aamuun asti pienten visuaalien mukana. Olin tyytyväinen pahimman, ja ainoan pahan ollessa ohi. Olin tyytyväinen myös uudelleen löytämästäni kommunikoinnin lahjasta.
Rediscover communication...
Vielä loppuun mainittakoon että pahiten ja parhaiten futannut matka tähän asti. Pidän tätä ylipäätään parhaana matkanani. Ei kyllä happoa tee ihan vieläkään mieli. En tiedä mitä siitä tulis. Tän matkan jälkeen pilvestäkin on tullut jo aika rankka kamaa.
