Viikko sitten, suurten miettimisten ja uusien oivalluksien päälle päädyin sattumalta tilanteeseen jossa eteeni tyrkättiin golden teachereita ja eittämättä jo sienistä tarpeeksi tienneenä heitin elämäni ensimmäiset psilosybiiniä sisältävät maa-ainekset kitusiini. Annos oli minimaalinen, n. 7-10 sientä eli todellisuudessa <1g. Tämähän ei ainakaan trippiä hidastava tekijä ollut. Talossa oli useampi ihminen trippailemassa, mutta oma reissuni jakaantui kahden ihmisen kesken ja tämän toisen ihmisen kanssa koimme neljän tunnin aikana lähes kaiken samanaikaisesti, samat kelat, samalla tavalla. Toki subjektiivisia eroja oli mutta energioiden luonne ja laatu oli hyvin yksisuuntainen.
Sienet syötyäni istuin odottelemaan sen kummempia ajattelematta, elin vain tilanteita mitä kiinteistössä tuohon hetkeen tapahtui: lämpimiä tunteita, yhteisöllisyyttä ja rakkautta kaikkea elävää, kuten pientä kissanpoikasta kohtaan joka makoili sylissäni väristen. Huomasin ajatusteni kasvavan, huomasin miten hetkeen pureutumalla kykenin käsittämään kaiken ajattelemani kerrostuneina kokonaisuuksina ilman minkäännäköistä olemusta, suurina synkkinä komplekseina. Myöhemmin mietittyäni huomasin tämän olevan tietynlainen polku jonka juoksin tripin aikana alusta loppuun. Kaikkeus mahtui oman pääni sisään, tajusin tajuavani kaiken lattiasta kattoon, mitä vain keksinkin ajatella. Kaikki toimi yhtenä suurena kompleksina, kaikella oli tarkoitus mutta kaiken tarkoitus oli jo selvillä. Oli vain tyhjyyttä, kaiken yläpuolelle noustuani huomasin olevani totaalisesti yksin. Yritin palata takaisin maanpinnalle, mutta tiesin sienien toimivan omaa vauhtiansa. Jossain vaiheessa olisin voinut valita jäädä tuohon ajatusmaailman rakenteeseen luultavasti ikuisiksi ajoiksi ja ymmärsin myös että loppujen lopuksi maailma on tulossa juuri samaan pisteeseen. Oli jäljellä kolme näkyvää vaihtoehtoa: Painan itse liipaisinta, ryhdyn luomaan kaaosta jotta asioilla olisi yllättäviä käänteitä TAI keskityn elämiseen omassa ruumiissani, elän elämäni sen kautta, tunnen, havainnoin ja nautin kaikesta juuri sellaisena kuin se minulle näkyy.
Tämä siis toki vain yhtenä mutta väistämättä suurimpana osana kyseistä trippailua, ja ensisijainen lopputulos oli se että tiesin mitä tarvitsen. Kun ymmärrystä on omasta mielestä liikaa, leijuu omissa sfääreissään 3/4 vuorokaudesta, pienessä tilassa tulee ahdas olo ja yksinäisyys ei jaksa miellyttää yhtä kauaa kuin ennen, on se selvä merkki siitä että on aika nostaa pää pystyyn, ottaa askel kohti tuntematonta aidolla tunteella, ottaa kaikki eväät mukaan mitä tähän päivään asti on kasattu ja unohtaa miettiminen. Kaikki on kyllä jo valmiina ja itsesi kerran löydettyäsi et saata hukata sitä uudestaan. Ethän? Edessä on loma, Ozora-festival ja suuria hetkiä. Uskon monen muunkin käyneen kyseisessä paikassa, toiset ovat jopa päätyneet liipaisin-ratkaisuun. Se ei kuitenkaan hyödytä millään tasolla. Jos tiedät miksi täällä olet, pidä siitä kiinni. Kaiken muun voi teoriassa pudottaa ja hyvin pian myös käytännössä.
Jokainen päivä on uusi haaste, uusi oppitunti, uusi mahdollisuus, uusi trippi, uusi valaistuminen. Harva sen kerralla saavuttaa, pala palalta. Tuntui hyvältä kirjoittaa tästä, en ole kirjoittanut mitään kuukausiin enkä edelleenkään ole saanut trippiäni järkevästi suollettua ulos. En olisi voinut uskoa että 7 golden teacheria minun nauttimana koituisi mullistamaan kahden ihmisen elämän.
Olen utelias. Onko kenelläkään hiljattaisia vastaavanlaisia kokemuksia? Tiedän että monet tyypit ovat lähes samanaikaisesti kokeneet jotain vastaavaa ja jollain tasolla kyseisillä asioilla on hyvin suuri kollektiivinen merkitys, ainakin itselleni.
Rauhaa, rakkautta yms. plööperiä vaan joka tuutista
