Varsinki mun teksteist suuri osa käsittelee douppii. Ne on enimmäkseen aika lyhyit ja ytimekkäit mun mielest. Jengi tuntuu jotenki arvostavan kuvataiteit enemmän ni niistä saanu kommenttia, mut ois kiva et joku lukis mun kirjotuksiiki. Se on kuitenki myös mulle aika tärkee tapa tuoda itteeni esille.
Hetken näin
Katson kasvojasi, jotka kuukausissa ovat kuihtuneet
kuin kastelematta jätetty kukka.
Käsivarsistasi on liha kadonnut luiden ympäriltä,
niitä päällystää enää pelkkä kalpea iho,
josta verisuonet kuultavat
sinertävinä läpi.
Silmiesi tummat varjot kertovat valvotuista öistä,
joiden aikana rohtuneet huulesi ovat lausuneet
tuhansia valheita.
Ihosi väri muistuttaa paikoittain jollain sairaalla tavalla maasi lippua,
sinistä ja valkoista.
Mustina aukkoina ammottavien pupillien takaa
näkyy vain pieni kaistale ennen niin kauniina loistaneiden silmiesi
vihreää väriä.
Hetken ajan oli niin mukavaa, niin ihanaa, mutta laskut on maksettava.
Mikä menee ylös, se tulee myös alas
ja mitä korkeammalle kiipeää,
sitä kovempaa putoaa.
Hymyilen haikeana ja sinä hymyilet takaisin.
Rakas peilikuva, mitä olenkaan sinulle tehnyt?
****
Mimosa
****
Taas olen tässä
Joskus kuulen päässäni äänen, joka huutaa minulle kolme sanaa:
"Älä tee sitä!"
Nytkin tuo ääni rasitti aivojani kuin poliisiauton sireeni, kertoen, että kaikki ei ollut kohdallaan. Onnettomuus oli tapahtunut, apua oli saatava paikalle. Hälytys. Hälytys. Hälytys.
Samaan aikaan yritin estää itseäni ja olla välittämättä omista estelyistäni. Samaan aikaan kun huusin pääni sisällä noita kolmea sanaa, näin kuinka tottuneesti käteni jälleen hakeutuivat klikkikupin luo. Kaikki tapahtuu kuin automaattiohjauksella ja minusta tuntuu, että katson itse vierestä. Minulla ei ole mitään kontrollia asioihin ja tiedän, että hälyttävä huuto pääni sisällä vaimenisi pian.
Vähän pakkia; veri ja neste sekoittuvat toisiinsa ja liuos muuttuu punaiseksi. Painan männän pohjaan eikä mene montaa sekuntia, kun tunnen euforian väreet kehossani ja haukon henkeäni.
"Huh... Niin hyvä olo..." sanoo ääni päässäni, ja toinen puoli minusta vastaa sille:
"Mutta se ei ole aitoa."
Ärsyynnyn hieman. Minusta tuntuu, kuin olisin jakautunut kahtia, kahdeksi eri ihmiseksi, jotka käyvät vuoropuhelua pääni sisällä. Ei minulla ole mitään persoonallisuushäiriötä tai vastaavaa, tiedän kyllä olevani yksi kokonainen ihminen, mutta silti tuntuu, kuin eri puolet minussa olisivat ristiriidassa keskenään, eivätkä saisi sopua aikaiseksi.
"Älä viitsi pilata iloani. Ei sille enää voi mitään, tehty mikä tehty. Nyt aion pitää hauskaa!" sanon itselleni ja heti perään vastaan siihen:
"Onko tämä muka oikeasti hauskaa?"
En jaksa ajatella, en halua ajatella. Haluan vaan mennä ja tehdä, vetää pääni sekaisin, etten joutuisi kohtaamaan ajatuksiani. En haluaisi olla tietoinen tilanteestani, koska se tarkoittaisi, että minun olisi lopetettava. Yritän peittää kaiken, kieltää kaiken, keksin selityksiä itselleni, jotta voisin jatkaa typerää elämäntapaani. Silti jossain syvällä sisimmässäni tiedän - ja olen aina tiennyt - totuuden.
Minä olen narkomaani. Ei väliä, kuinka kaunistelen sitä, mitä syitä ikinä keksinkään voidakseni jatkaa käyttöäni. Totuus on se, ettei minulla ole mitään hallintaa enää. En osaa sanoa ei. En osaa olla ilman.
Sytytän tupakan ja avaan oluen. Se ei maistu mitenkään erityisen hyvälle, sillä suuni on kuiva kuin hiekkapaperi. En välitä, kunhan minulla on jotain, mitä voin vetää. Jotain, ihan mitä vaan.
Niin kovasti minä aikoinaan vannoin, etten koskisi ikinä tupakkaan tai alkoholiin. Sitten vannoin, että huumeisiin vedän rajan. Seuraavaksi uskottelin itselleni, että kannabista vahvempiin en ikinä koskisi. Kun sekin raja oli ylitetty, vedin rajaksi piikittämisen. Enää en jaksa vetää rajoja, sillä olen pettynyt itseeni jo niin monta kertaa, etten enää jaksa.
Muistan ajat, kun olin vielä niin innoissani huumeista. Ne olivat uusi, mielenkiintoinen maailma. Niitä oli niin paljon erilaisia, kaikenlaista kokeiltavaa, aina riitti juttua kavereiden kanssa siitä, miten mikäkin aine toimii ja kuka on vetänyt mitäkin. Nykyään kun ihmiset puhuvat tripeistään ja flipeistään, minä istun hiljaa. En jaksa enää puhua, sillä puhe on käynyt turhaksi. Olen kokeillut kaikkea, ei minua kiinnosta enää miten mikäkin toimii. Tiedän jo miten vedetään huumeita.
Nyt haluaisin vain tietää, miten ne lopetetaan.
Oloni on hyvä, mutta oikeasti sisimmässäni tuntuu tyhjältä. Hymyilen, nauran, juttelen kavereideni kanssa, mutta se kaikki on pelkkää kuorta. Olen teatterilavalla ja tehtäväni on esittää ihmistä, jolla on kaikki hyvin.
Kuosikuningattaren osa ei ole helppo, mutta olen taitava näyttelijä. Kukaan ei saa koskaan tietää.
kui iso toi on?
