Rakastuin lumppuun

[junky]

Ensimmäinen yhteinen vuosi kannabiksen kanssa oli täydellinen.
Tapasimme pitkän harkinnan ja sitä seuranneen kuivanarkkauksen jälkeen. Näin unia kannabiksesta ja haaveilin polttamisesta.
Kun tiemme lopulta kohtasivat, minä tiesin että tämä oli juuri se mikä oli puuttunut.

Käytin kannabista kirjavana mausteena arjen harmaudelle. Se oli uusi raikas tuulahdus ummehtuneeseen korttitaloon, joka kaatuessaan paljasti aivan uuden maailman.
Kannabis salli minun nauraa hillitsemättömästi kekseliäisyydelleni. Se teki minusta avoimen ja poisti jokaisen murheeni.
Alkoholi oli jäänyt miltein kokonaan.

Kannabiksesta tuli ehto hauskanpidolle.

Pidimme kolmen päivän kannabisorgioita ystäväni vanhempien omakotitalossa viikonloppuisin.
Ostimme jääkaapin täyteen Ben & Jerrys jäätelöä, toimme omia instrumentteja mukanamme, leikimme, lauloimme, ulvoimme naurusta, ja tunsin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta koko porukan kanssa.

Kannabiksessa ei ole mitään pahaa, tapasin sanoa.

Sitten.
Viikonloput loppuivat, niistä jokainen. Maanantai on väistämätön tosiasia.
Eikä meillä ollut hauskaa enää normaaliin tapaan ilman kannabista.

Istuimme hiljaa autossa.
Soittelimme kontakteja läpi ja yritimme haalia poltettavaa. Hyräilimme hermostuneena autostereoista paukkuvia dubstep biisejä, jotka kuulostivat paukuissa tuhannesti paremmalta.
Pian huomasimme, että jos me emme ole paukuissa, me istumme autossa yrittäen päästä paukkuihin.

Usein kävi niin, että kaveriporukka kokoontui autoon. Jokainen piteli puhelintaan hikoavin kämmenin ja scrollasi alas puhelinluetteloa.
"Hei, jospa *****:lla olis jotain?"
Muiden päät nousivat polvista, ja pieni toivon pilkahdus syttyi jokaisen silmiin..

Oli hiljaista, kun puhelimeen lopulta vastattiin.
"No soittele jos tiiät jotain."
Sitten kaikki menivät yksitellen takaisin kotiin.


Kyseisistä ajoista on jo useita vuosia, mutta ne mietityttävät edelleen. En halua enää tuntea sitä tunnetta, jonka tunsin niinä hetkinä ulos autosta kömpiessäni.
Kääntäessäni selän ystävilleni, ja koko maailmalle, minä marssin kesäisen pihamaan läpi omaan koppiini, jossa vallitsi pimeys ilman omaa rakasta laavalamppuani.
Olin apaattinen. Ennen aina niin iloinen ja energinen minä, joka oli ajettu tahtomattaan nurkkaan. Nurkkaan, josta ainoana ulospääsynä oli pitkäkestoinen masennus.
Minä tarvitsin kannabista.
Silloin ymmärsin, että tämän on loputtava.


Ja tänään,
olen aikuistunut sen verran, että tiedän mitä haluan elämältäni.

Kannabis, erosimme ystävinä..
Sellaisina ystävinä, jotka nussivat aina välillä.
Ja ai että, me nussimmekin himokkaasti!

Haluan että suhteemme säilyy minun ehdoillani.
Amen.

[peijjoona]

Hieno vastaus , ja noin olen itsekkin pähkäillyt, että sen pitää mennä. Tosin nyt on taas tullut nussittua tota marya ja pelviiraa aika rankasti kakkoseen tässä kaks viikkoa jo putkeen. Pitää nyt kevät auringoilla etsiä jotain toista heilaa vaihteex..

[placebo]

Itse oon tässä nyt kans vuoden verran aktiivisemmin polttanut ja koko ajan saman piirin kanssa. Nykyään asun jopa yhden pelkästään polttelun lomassa kaveriksi tulleen kanssa. Olen todellakin huomannut saman ongelman, minkä sinä kohtaat. Ennemmin aika meni mukavasti pelaillessa, ajellessa, jutellessa ja leikkiessä. Nykyään nämä eivät tunnu enää samalta ilman pilveä. Pelkään koko ajan, että kannabiksesta tulee tärkein asia elämässämme. Mutta silti rakastan sitä kasviakin niin palavasti. Rakastu lunttuun...Ikuinen rakkaus, mutta silti se jakaa itseään myös muille. Mikään ei oo sille tärkeetä.