Yksinäinen kupla (silokit)

[Henget]

Tein eilen illalla pirtelöä, johon laitoin porkkanan, siemeniä, omenan, valkosipulia, inkivääriä, hunajaa, kookosrasvaa, kauramaitoa ja vettä. Hetken mielijohteesta heitin sekaan myös kourallisen silokkeja.

Olin nauttinut suunnilleen saman annoksen samasta paikasta poimittuja silokkeja jo aiemmin syksyllä, ja silloin kokemus oli melko mieto, oli vain sellainen aaltoileva psykedeelinen olo jossa kävi välillä voimakkaampia sienimäisiä vivahteita, mutta pääsääntöisesti huomasin vain tyynen ja tyytyväisen olon. Nyt odotin jotain samanlaista.

Ehkä se johtui pirtelön muista ainesosista, tai sitten mun mieli oli otollisemmassa tilassa, mutta nyt sienten vaikutus iski muhun nopeaa ja napakasti. Aloin juoda pirtelöä jotain 9:15 illalla, ja jotain puolen tunnin päästä olin juonu reilun kolmasosan ja ensimmäiset vaikutukset alkoi tulla esiin. Join pirtelöä tosi hitaasti, enkä päässyt kuin vähän yli puolen välin, kun vajjaan tunnin kohalla huomasin jo tosi selkeitä sienimäisiä tuntemuksia. Keho alkoi vähän jännittyä, mulla hykerrytti ja nauratti ja innostutti. Kerranki hyvät sieninousut, ajattelin. Pyörin irkissä ja mulla oli oikein hyvä olo, mutta sitten jotku kyseli multa irkissä jotain asioita jotka johti mut miettimään lähiaikoina päättynyttä parisuhdetta, ja syöksylasku alkoi.

Oon vatvonu viimesen viikon aikana tosi paljon ajatusta siitä, että pään sisällä sitä ollaan lopulta aina yksin. Koko lyhyen ikäni oon tuntenu että kukaan ei pääse kovinkaan lähelle mua, vähän niinku mulla ois joku suuri kupla mun ympärillä. Ihmisten puhe ja teot kulkee aina jonku suodattimen läpi joka muistuttaa mulle yksinäisyydestä, vastenmielisestä ja häiritsevästä yksinäisyydestä, joka kertoo ikäänkuin jotain puuttuis. Keväällä tapasin tytön, joka mullisti nopiaa koko mun maailman. Oltiin miitissä ja aamulla kun se heräsi syömään aamupalaa, tuijotin sitä ja mietin että tuo otus on vastaheränneenä ja sotkuisilla hiuksilla maailman kaunein asia mitä oon koskaan nähäny. Myöhemmin alettiin seurustella. Rakastuin nopeaa ja yhtäkkiä huomasin, että vihdoinkin joku ihminen on tullu sinne kuplan sisälle. Että ekaa kertaa elämäni aikana en ookkaa yksin. Että kaikki mitä oon, on vihdoinki aukinainen kirja jollekki ihmiselle.

Nyt kun mua muistutettiin tuosta päättyneestä parisuhteesta, mun pään valtasi tietenkin mielikuvat siitä ihmisestä. Miten se hymyilee ja nauraa jonku toisen miehen sylissä, miten se nukkuu jonku toisen miehen vieressä, miten se suutelee jonku toisen miehen huulia, miten se voihkii kun joku toinen mies on sen sisällä. Miten se ei enää tahdo olla missään tekemisissä mun kans. Kävelin hermostuneena ympäri taloa ja yritin hengittää rauhallisesti, sitten tärisevin käsin vedin ulkovaatteet päälleni niin nopeaa kun ehdin, ja ryntäsin ulos kännykkä kädessä. Oli pakko saada raitista ilmaa. Odotin hetken että mun hengitys taasantui ja aloin rauhoittua, mutta samalla huomasin että mun kädessä oli puhelin ja olin jo soittanu tuolle tytölle. Puhelin tuuttas ja jokanen tuuttaus tuntui ikuisuudelta ja pärskäytti mun päähän värikkäitä ja onnellisia muistoja. Onneks se ei sitten vastannu mulle. Kävelin vähän aikaa pihalla, yritin lähettää sille tekstiviestiä mutta sitten tajusin etten taho. Että mun voikertelu ja kärsiminen on loppunu. Että on enää pelkkää illuusioita, että mun onni ois kiinni jostain toisesta ihmisestä.

Ihminen ruoskii itteään saavuttaakseen asioita, toimii orjapiiskurina itelleen. Sitä satuttaa itteään aiheuttaakseen epätyytyväisyyttä, jotta näkisi enemmän vaivaa muutosten eteen. Mutta joskus pitää ymmärtää että sitä voi ruoskia ittensä toimintakyvyttömäks asti, eikä voimat vaan riitä muutoksien tekemiseen. Sitä ruoskimista ei voi viedä tietyn rajan yli, ja pitää vain hyväksyä jos siihen rajalle vietynä se ei riitä muutokseen. Vaikka se yksinäinen kupla pelotti mua saatanasti, mun päässä alkoi seuraavaksi vilistä muistoja kun treenasin isän kanssa nuorempana, miten sitä tuijotti penkillä maatessa sitä tankoa ja koko keho oli täynnä keskittynyttä raivokkuutta jotta kaikki voima kohdistuisi pian sen painavan tangon liikutteluun. Miten ihania haasteet onkaan, miten ihanaa onkaan toivottaa tervetulleeksi kaikki mahollinen kärsimys ja vaikeus, mitä pieneen maailmaani mahtuu, käymään kerralla muhun käsiksi. Antaa tulla vaan, koittakaapa paljonko mua voi satuttaa silloin kun toivotan kivun tervetulleeksi. Ihan sama mitä sää koet, jos päätät kokea sen avoimin mielin ja haikailematta kokemisen hetkellä jotain, joka siinä hetkessä ei ole, se kokemus kasvattaa ja voimistaa sua. Aina voi havainnoida ja tuomita, mutta nykyhetki vaan on, ja jos jonku asian tietää paskaksi, sen voi antaa olla paska ihan rauhassa, ilman että tarvii katella siihen suuntaan ja osoitella että "tohon mää en oo tyytyväinen." Ettäkö tähän tilanteeseen ei voi olla tyytyväinen? Challenge accepted.

Olin tyyni ja rauhallinen kun palasin sisälle taloon. Meni hetki ja poltin hitit. Aika hidastui ja minuutit kesti vitun kauan. Seuraavat kaks ja puol tuntia oli elämäni nautinnollisin ja pisin kaks ja puol tuntia. Olin täynnä tyyntä hyväksyntää, täynnä elämisen onnea, täynnä riemua, täynnä rakkautta. Ekaa kertaa eron jälkeen muistot tuosta tytöstä oli puhdasta hyvyyttä ja kauneutta, ei enää mitään aikoja joita haikailisi takaisin, vaan aikoja, jotka vie multa pelon elämää ja yksinäisyyttä kohtaan pois. Aikoja, jotka opetti mulle mitä on onnellisuus, eikä aikoja jotka aiheutti mut riippuvaiseksi jostain ihmisestä. Sillä mää en ole riippuvainen kenestäkään. Kaikki mun kokemukset ja tuntemukset on aina ollu tän yksinäisen kuplan sisäpuolella. Huomasin, että mulla oli samanlainen olo, kuin mitä mulla oli parhaimpina hetkinä rakkaani kanssa, mutta nyt se rakas vain puuttui siitä. Ikävöinti tuntui kivalta ja kutkuttavalta. Se tuntui lämpimältä. Tuo tyttö on tietty aina tervetullut palaamaan mun luokseni, ja oon valmis sysäämään kaiken muun sivuun jos se päivä koittaa. Mutta mun käsissä ei ole, palaako se mun luokseni vai ei. Sille en voi mitään, joten se ei ole kärsimyksen arvoista. Voin vain odottaa rauhassa ja onnellisena.

Kiitos kaikista kauniista hetkistä, kiitos muistoista. Kiitos onnellisuudesta, jonka sain sulta lahjaksi. Tästä lähtien aijon varjella sitä rakkaudella ja muistan sua aina lämmöllä. Mää en enää pelkää olla yksin.

[SahkoinenVelho]

Hienoa tekstiä, kerrassaan hienoa... Huh.



Paljon kiitoksia jakamisesta!!

[King Ink]

Yhdyn edelliseen viestiin! Muuta vaikea sanoa.

[dri]

Tositositositosi hienoa että koit ton Mulla on ollut vähän samantapanen tilanne ja samanlaisia fiiliksiä, ja tiedän että kun ton riippumattomuuden ymmärtää niin se vapauttaa taas elämään. Vois melkein sanoa sen typerän sanonnan et sata kiloa pois harteilta, mut siltä se tuntuu. Muakin on aina jotenkin ahdistanu se ajatus, että loppujenlopuksi me ollaan kaikki yksin. Mut toisaalta se tarkottaa myös sitä, että voi elää itselleen ja ottaa kaiken tästä elämästä irti. Ihan itseään varten. Toki kaksin aina kaunihimpi mut yksinkin voi olla ihan kivaa

[Hanky]

Tykkään tavastasi jolla kirjotat.
Tosi upeeta. Ei voi muuta sanoo et kirjota lisää ihmees!

[abogizzz]

Aattelin etten kirjota mitään kun ei mulla oikeestaan oo mitään uutta sanottavaa mitä joku ei ois sanonut, mutta tää oli vaan niin hieno teksti että pitää nyt vähän kehua vielä täältäkin suunnasta : ) Varmaan uskomattoman hieno kokemus ollut sulla, tajusit varmasti jotain perustavanlaatusta mikä vaikuttaa sun loppuelämään positiivisella tavalla. Kyl noita juttuja tietty kaikki miettii, ite oon ollu aina yksin(siis en oo ollut parisuhteessa), mutta oon myöskin oppinut pikkuhiljaa hyväksymään ja sisäistämään sen ajatuksen ja tunteen että pärjään ja oon tyytyväinen elämään myös yksin. Samastuin täysin tohon sun kuvaukseen kuinka kukaan ei pääse sinne sun kuplaan. Mun elämässä on ollut ihmisiä jotka on yrittänyt, mutta ei ne oo onnistunut, ehkä en oo päästänyt niitä sinne, tuntuu että alan pikkuhiljaa pääsee siihen että pystyn olee paljon avoimempi. Tietty tässä iässä ois jo hyvä että ois jo täysin sisäistänyt noi fiilikset, mutta ainakin prosessi etenee.

Mut pitää viel sanoo että hienoja keloja sulla ollut, etenkin toi nykyhetken hyväksyminen ja että kokee asioita ilman että haikailee samalla jotain. Toimii itellekin muistarina nää setit, kiitos kun jaoit tän ja jatka kirjottamista!

[Enfini]

Tässä oli kyllä paljon asiaa ja mielenkiintosii ajatuksia. "että pään sisällä sitä ollaan lopulta aina yksin" tää kohta jotenkin erityisesti pisti ajattelemaan. Itellä kanssa joskus jonkin aikaa eron jälkeen kun söin sieniä tajusin että en mä voi sitä ikuisuuksiin murehtia ja että siitä ihmisestä jäi mulle kuitenkin paljon hienoja muistoja enkä haluu pilata niitä katkeruudella. Kun tajus et voi jatkaa eteenpäin ni oli aivan äärettömän onnellinen olo ja pari kyyneltäkin tirahti.