Pussillinen fraktaaleja II: Fraktaalien paluu

[haureus]

Viimeiset pari kertaa 4-HO-MET:in kanssa on ollut ihan kivoja kokemuksia. Ajattelin että vetäisen nyt oikein kunnolla, että ihan oikeesti pääsen jonnekkin. Mittasin tuommoisen tuplasti isomman, söpön kasan mitä aikaisemmin on tullut vedellyt ja aloin pohtimaan sen nauttimista.

Hitto tätä on paljon
Nenään? Tälläinen kasa tavaraa?
Okei, puoliksi. Toinen nokkaan, toinen säilöön.

Nokituksen jälkeen sekoittelin siitä toisesta puolikkaasta erittäin maittavan kemikaalimehun ja kumosin naamaan (ettei taatusti tule vajareita).

Istuskelin tietokoneen ääressä ja kuuntelin musaa. Aina välillä kävin kurkkailemassa ikkunasta maisemia. Homma lähti sitten ajan myötä aika päämääräisesti puksuttamaan junan lailla eteenpäin. Ensin pientä liikkumista kuvioissa ja paikat alkoivat heräämään kevyesti eloon, aina hilpeään tanssimiseen asti. Yritin kirjoitella koneelle ylös jotain huomioita, mutta kirjaimet ei totellut mua ja juoksi karkuun samaan tahtiin kun sain niitä näytölle.

Paikallaan olo ja jonkun yksittäisen jutun katsominen alkoi vetämään puoleensa ja aiheuttamaan vieraantumista ympäristöstä, mutta katos sillä että kiinnitin huomioni vaan jonnekkin muualle. Luonnollisesti, jossain vaiheessa päästiin siihen, että kaikki mahdollinen ympärillä tanssahteli reippaasti ja vaihto väriään huolimatta siitä, mitä tein.

Vessassa odotti hauska tyyppi. Peilissä oli sellainen Picasso -tyylinen kubistinen taideteos, joka jatkuvasti vaihto muotoaan ja eri kasvojen osat kasvoi ja pieneni ihan hullulla vauhdilla. Näytti hauskalta. Meinasin juoda vettä ennen kuin menen takaisin huoneeseeni. Tajusin heti, että juon aina tilkan vettä kun käyn vessassa. Kävelin huoneeseen ja nostin avonaista kauluspaitaa pikkaisen parempaan asentoon. Tajusin että teen aina niin kun kävelen huoneeseeni. Menin ihan ikkunan viereen katselemaan pihalle ja hengitin ulos. Ikkuna meni vähän huuruun. Tajusin heti, että teen aina niin kun kävelen ikkunan ääreen. Pilvet pihalla näytti värikkäiltä ja liikku tosi nopeesti. Puut kasvo jatkuvasti ja hymyili takaisin.

Alkoi mielenkiintoinen havaintojen ymmärtäminen. Kaikki normaali ja jokapäiväinen muuttu ihan oudoksi ja hauskaksi. Pihalla puiden välillä oli tosi, tosi magee syväterävyys. Tuntu, että vasta nyt elämä oli oikeasti tullut kolmiulotteiseksi. Kattelin ihan ihmeissäni mun huoneen ja vastapäisen huoneen ovenkarmeja ja niiden suhdetta toisiinsa. Tietokoneen taustakuva, joka yleensä oli tyytynyt vain vähän pyörimään ja leikkimään kameleonttia, heitti nyt volttia kolmisuperhyperulotteisena fraktaalipikselinä.

Sitten *zup* kaikesta tuli purppuraa, vaaleanpunaista ja ihanan tyttömäistä. Tietokoneen vieressä olevasta kaiuttimesta oli tullut diskovalo, joka lopulta tuijotti mua ihan elävänä otuksena. Sitten alkoi mennä jo aika kovaa. Puiden oksat ikkunan toisella puolella oli fraktaalikaleidoskooppiseitissä ja jatkuvassa kasvussa. Pesukoneen ääni mylvi kaukaisesti jotain transsinomaista mantraansa mun alitajuntaani. Yhteen seinään alkoi kasvaa lattiasta kauhealla vauhdilla juuria, ja katosta päin taas lehtiä, oksia ja liaaneja. Olin ihan viidakossa. Kaikki vaikutti aika hilpeältä vielä siihen asti, kunnes mun huone alkoi painautumaan kasaan ja ylipäänsä liikkumaan edes takaisin mun hengityksen tahdissa.

Kaikki alkoi nätisti sumeneen ja katoamaan. Pelkäsin ihan tosissani että mun mieleni irtoaa mun ruumistani ja katoaa jonnekin. Otin kännykän kameralla itsestäni videota, jotta voisin tajuta, että on olemassa joku minä –epeli ja maailma sen ympärillä. Pyörin huoneessani ja yritin jotenkin todistaa itselleni, että mun mieleni on kiinni mun ruumiissa. Kävikin ihan toisin päin. Ei ollut enää mieltä ja ruumista jotka olisivat kadonneet, vaan kaikki muu katosi. Kaikki ympäröivä todellisuus katosi ja sitten lopulta mun kaikki muistot, ajatukset ja persoonallisuus alkoi häviämään ihan pala palalta.

Mieleen tulvahteli kaikkia mitä ihmeellisempia jo unohdettuja muistoja lapsuudesta. Aikakäsitys alkoi hajota. Kaikki asiat mitä tein tuli tapahtumaan myöhemmin. Kaivoin nenäliinan taskusta ja vähän niistelin. Tajusin jonkun ajan päästä kun tein saman jutun uusiksi, että olin tehnyt sen jo ihan samanlaisena aikaisemmin. Kaikki meni tällaiseksi, toiset jutut olivat lyhyemmällä aika välillä tapahtuneita, toiset pidemmällä. Koko olemassaolo tuntui pakenevan jonkinlaisiksi subjektiivisiksi suorituksiksi ihan asia kerrallaan. Monty Pythonin déjà vu –sketsi on aika hyvä esimerkki, vaikka kaikki oikeasti pyöri vielä helvetisti sekaisemmin.

Tosi ahdistavan ja tuskallisen pohtimisen ja ihmettelemisen tuloksena minuus kuoli. Oikeastaan kaikki kuoli, ei ollut enää mitään. Ei mun elämää sen enempää kuin maailmankaikkeutta ylipäänsä. Lopulta sitten koin tämän kaiken aivoriihen tuloksena ihan täydellisen valaistumisen ja jonkinlaisen superkliseisen valkeuden. Kaikki ulkoa ja sisältä hajosi niin, että jäljelle jäi enää pelkkä kirkas valo ja joku maaginen olemisen voima.

Näitä ajatuksia on vähän vaikea pukea sanoiksi, koska tästä kaikesta ei jäänyt ihan selkeää ajatusta, jonka voisi vain kirjoittaa tähän ja todeta että sellaista se oli. Ja joka tapauksessa, sanat ei pääse lähellekään sitä subjektiivista kokemusta, mikä silloin oli vastassa.

Aloin laskeutumaan sitten pikku hiljaa takaisin tänne. Putosin takaisin huoneeseeni ja ruumiiseeni ja mieletön luovuus ympäröi mut. Aloin piirtelemään ihan hulluissa fiiliksissä kun kaikki ympärillä oli vaan klassista hippi-psykedeliaa. Kynä kädessä katselin valkoista paperia ja se oli täynnä tosi monimutkaista kuviota ja vuorotellen kaikkea ihmeellistä kaleidoskooppia. Yritin jotenkin tallentaa siihen paperille sen mitä tunsin sillä hetkellä, mutta päädyin jättämään sen paperin tyhjäksi. Pelkkä valkeus. Yritin myös jotenkin kiinnittää itseni tähän maailmaan ja luoda jonkinlaisen todisteen olemassaolostani jonain muunakin kuin vain valkeana valona ja päädyin piirtämään tälläisen mielestäni aika söötin lapsellisen kuvan: http://img823.imageshack.us/img823/5651/osa1j.jpg

Päädyin kauniilla laskulla hempeästi takaisin äitimaan otteeseen, katselemaan käsiä, pyörittämään päätä ja toteamaan että ai olen tälläinen epeli täällä. Aloin saamaan takaisin tätä elämää. Mitä, kuka minä olen? vain niin ai niin joo ne muistot, ne kaverit ja ne sukulaiset.

Pikku hiljaa aloin tajuamaan että otin tuosta fraktaalipussista tuota tavaraa sen verran, ja näin tälläisiä ajatuksia sen vuoksi. Objektiivinen hahmo alkoi kääntymään aina havainto ja muisto kerrallaan minuksi. Ajatukset lähti kuitenkin vielä juoksemaan aika villillä vauhdilla ja päädyin itkemään vuolaasti elämän juttuja. Jos olisit tullut vastaan, olisin hypännyt sun päälle kaataen sut lattialle, halannut ja itku kurkussa sopertanut kuinka rakastan sua.

Vietin loppuyön tietokoneen ääressä kuunnellen musaa ja piirrellen kummia piirustuksia. Sain takaisin joskus kadottamani innostuksen ja luovuuden jatkuvasti piirtää kaikenlaista intohimoisesti.


Lopulta on paha sanoa, kumpi oli vaikeampaa;

kohdata kuolema,
vai
kohdata syntymä.

[Neste]

Todella hieno stoori. Kaipaan tätä hienoa ainetta

"Part III: Frakteelien vastaisku" odotellessa