Tähtimatkalainen nimeltä acomeetta-4 (4-AcO-MET)

[sunyata]

Ensirakkaus, tarkemmalta nimeltään 4-AcO-MET, joka saa kuulemma kiertämään pienen ihmisolennon oman tajuntansa kiertoradalla. Ei ollut vaakaa joten vedin massuun arviolta 30 mg ensikertalaisena. Otin tämän kotona kaikki valaisimet valaistuina. Minigrip-pussista ei tajua vittuakaan, kunhan sormella kaivelee kuten nenäänsä, siitä neljännes eli noin 25 mg. Arviolta ottamisen ongelmia: oliko se nyt 25, 30 vaiko 40 mg? Vaikea arvioida, varsinkin kun olen pölynimuri näiden aineiden kanssa.

Vedin heti kättelyssä liikaa, luulin tämän olevan humpuukipaskaa; maistuikin niin kitkerältä. Lisäksi kun aikani minigrip-pussia pyöriteltyäni otin sieltä jauhetta sikarirasian päälle, huomasin sen seassa olevan munankarvan – oliko se omani vai jonkun tietyn diilerin? Mitä helvetin hepatiittipullajauhetta olen mennyt hankkimaan?

Iltakuudelta on ensimmäinen kokeileva pienannostus otettu, ujostuttaa, ei uskalla antaa valtaa olemalla oma itsensä, päästää omasta egostaan irti. Toimiiko tämä edes. Tietokoneella kirjottaminen on lähes mahdotonta, en saa ruudusta mitään selvää. Kirjaimet keinuvat. Plaseboa tämän on oltava. Ajantaju: se tuntuu pitkältä ja loputtomalta. Outo fiilis olla tietokoneella ja uskotella että ”tää tavara ei vaan toimi”, mutta yhtäkkiä onkin itse mesen keskusteluikkunan sisäpuolella ja joku jätkä vaan istuu tässä koneella.

Iltaseitsemältä aine on kajahtanut jo lähes täysillä huppuun, sillä itse olen ne kirjaimet. Olen aakkoset ja viestit. Luulin itseäni jälleensyntyneeksi shamaaniksi, jota ei maalliset paskat kiinnosta, ja joka nyt vaan on IT-ajassa. Mieletöntä, kun tyhjällä valkoisella tietokoneen ruudullakin näkee sekunneissa asioita ja kuvioita, täysinvärein tehtyjä sarjakuvahahmoja sekä niiden animointeja, joihin normaalisti ihmisellä menisi aikaa niiden toteuttamiseen tunteja tai vuorokausia.

Menin sohvalle makaamaan. Tämän jälkeen kristallihyytelömetsä putosi päälleni ja jäseneni sätkivät ihan helvetisti makoillessani sohvalla. Kramppeja tuli aika paljon. Hyytelömäinen kristallimetsä tuli aina vain takaisin. Lojuin sohvalla, en pystynyt siirtämään itseäni, katto tuntui siltä että katsoi ihon läpi, siltä kuin olisin ollut keskellä suonta. Se tuntui aivan helvetin hienolta ja kauniilta. Vajosin sohvan sisään ja välillä tulin sieltä sohvan sisäisistä olotiloista ulos.

Tästä kun vähän tokenin, niin lähdin pihalle kävelemään. Alkuun oli siis pientä pahoinvointia, ei kuitenkaan oksentelua. Oli alkusyksy. Varjot näyttivät ihanan fraktaalisilta. Musta väri ja tummat paikat ahdistivat. Pienen puron luona pimeys ahdisti entisestään. Sen jälkeen naureskelin katuvalolle ja omakotitalojen valaistuille ikkunoille, joka tietysti näytti helvetin epämääräiseltä. Oli vaikea hahmottaa mittasuhteita, ja en esimerkiksi ymmärtänyt, miksi asiat näyttivät pieniltä ja suurelta verrattuna normaaleihin mittasuhteisiin. Niitä vain tarkasteli. Ne vain olivat.

Läheisen kuusen oksat tuntuivat ihanilta. Rengaiden jäljet lumessa ja puiden varjot olivat fraktaalisia, tuntui kuin olisi vain kävellyt niiden keskuudessa ja ihaillut niiden pyörimistä ja muodostumista omien jalkojensa alla. Autot olivat kaikki niin pieniä ja jotenkin omituisia. Ahdistuksen omassa kehossaan tuntee olevan alla, johon joutuu vielä palaamaan – mutta ei nyt. Kotona kääriydyin vilttiin ja onnellisuus voitti ahdistuksen. Hieno kokemus.

Pop-kulttuurityylisiä tekstejä ilmaantui vieläkin tyhjille valkoisille seinille, hatarasti pystyin hahmottamaan sanan ”Love”, ja aineen vaikutus oli jo laskemaan päin. Biisien sanoja pitkin seiniä. Kirjaimet huojuivat, ei pystynyt ymmärtämään. Tietokoneen ruudulle tyhjäks vaan valkoinen tausta. Kaikki muodostuneet kuviot olivat aivan uskomattomia. Tuntui kuin olisi ollut maailman paras piirtäjä, joka olisi reaaliajassa toteuttanut kaikenmaailman visualisointeja. Ajatus on tekoja. Visuaalisesti juuri sillä hetkellä. Siinä kaikki.

Tärkeintä on halu uskaltaa antaa egon pirstaloitua ja antaa oman minänsä olevan sellainen kun se olisi, olla aito, ja sitähän katsotaan helvetin kieroon, jos isomies nauraa katulampulle sitä lapsenomaisin katsein tuijottaen. Pientä lopullista irtautumista työelämän merkityksellisyydestä – pelkkä ajatus töistä paikallislehdessä tai kunnantalolla sai aikaan hysteerisen naurukohtauksen; kuinka tyhjänpäiväistä voisi ihmiselämä ollakaan.


Jälkimietteitä

Likkakaveri ei oikein tajunnut mun trippailuja ja sillä oli jotain omaa menoa. Krittiikki päättäjiä kohtaan ja heidän psydeelisvastaisuuttaan kohtaan oli itselleni selvä: kunhan pidetään tyhmä kansa narussa ja juotetaan niille saatanan kalliisti verotettua viinaa ja kunhan ne mukisematta maksavat kaikki niille määrätyt verot, niin kaikki on hyvin. Ihan vitun naurettavaa. Kaikki on niin vekkulia. Vekkuliverstas ja Tohtori Sykerö.

Parvekkeella ei voinut olla rauhassa, rappuun kuului kaikki mölinä, känniselle naapurille ei voi sanoa mitään, koska keikkuen itse hihittää ja yrittää mökeltää jotakin takaisin. Ympäristö, ympäristö, ympäristö... Tuttu sohva oli mahtava, sinne vaan vajosi syvyyksiin. Tuntui samalta kuin Trainspotting-leffassa, jossa se yks hemmo vajosi punasen maton syvyyksiin – ite vaan vajosin tonne sohvan sisään.

Ympäristönä todellakin pitäisi olla luonto. Ei tuolla ihmisten ilmoilla vaan jotenkin kehtaa nauraa katulampulle tai tuijotella pellon vieressä heinien muodostamia ihmiskuvioita, tai tuijottaa jonkin omakotitalon valaistusta ikkunasta sisään ja hymyillä siinä pihan edessä. Ympäristön vapaus; luonto.

Ihmiselämä ja koko media puserrettu tyhjälle seinälle luotuun hallusinaatioon. Pelkkiä pakkoja. Syö, käy koneella, mitähän naapuritkin ajattelee. Ajatusten ja huomion kiinnitäminen itseensä tai itsensä ulkopuolelle jotta voisi kokea visuaaleja, tuntui ajoittain hallitulta, kuitenkin pitkälti satunnaisesti vaihtelevalta.

[sunyata]

Tossa pidempi versio mun ensitripistä. Jotenkin toi luovuuden paine vaan hengittää niskaan, sillä toikin on kirjotettu jo aikaa sitten. Nyt vasta sitten kehtasin sen jotenkuten kasata jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi. Varmaan aikamuodot ja lauserakenteet hieman kusee, mutta joo. Joku ehkä saa tostakin jotain irti. Pistän vielä kakkostripistä jotain, en muista onko samoja juttuja kuin aikasemmin vai ei.

[sunyata]

Toinen trippi

Toisella kertaa otin ehkä arviolta reilusti yli 50 mg (oraalisesti) jolloin kättelin atsteekkimaista valo-olentoa, aika tuntui katoavan ja katsoin kelloa: se pyöri omaa kulkuaan ja minäkin liikuin olemassaolossani kuin pikakelauksella. Tipahdin takaisin sohvalle. Maanista naurua loputtomiin, joka olikin vain parikymmentä minuuttia, vai oliko sittenkään? Egokuolemaa värikkään viltin sisällä ja sen ulkopuolella – en tuntenut enää itseäni. Olin sohvani vieressä, jossa itse makasin. Hetken tajusin... Kyyneleet silmissä havahduin että olen olemassa! Kyyneleet valuivat, ja olin jälleen solumaisessa hyytelömetsässä.

Teurastettuna lehmänä sohvalla, kuljen teurasprosessin läpi, joka lähestyy omaa tietoisuutta rintakehän kohdalla: koin olevani teuraslehmä. Tämä toinen kerta oli vahvojen kännien päälle, kirjavan Turtles-viltin alla (minkä?), vajosin viltin sisään, lattialle putoaminen ja ahdistuksen fyysisten oireiden kokeminen ilman ahdistusta tuntui äärimmäisen omituiselta, ei kuitenkaan ”pahalta tripiltä”.

[King Ink]

Hyvin sä kirjotit. Melko kovalta tripiltä kuulosti vat.

[sunyata]

Hyvin sä kirjotit. Melko kovalta tripiltä kuulosti vat.

Joo no, päästäkseni irti ahdistavasta arkitodellisuudesta vedän kyllä välillä melkoisia tilttejä. Epäpuhdas 4-ho-met repi limakalvot ihan verille ja 5-meo-mipti on bodyloadinsa kanssa vielä kuolemaks. Toi oli vielä rennon syvää psyykkeen hörhötiloja, mut noi pari muuta kertaa mitä on tullu otettua, ovat ollu kyl ihan täyttä peikkometsää.