Rakkaus ja psykedeelit

[Freakout]

Hoi arvoisat vaulttilaiset!

Viime viikonloppuisen sienisession jälkeen tuli mieleen, oletteko koskaan kokenut tripillä jotain niin riipaisevaa rakkauden tunnetta, että oikein sydämeen sattuu. Tai onko sydämenne koskaan särkynyt trippinne aikana.

Viime viikonloppuna oli todellakin sellainen ilta jona sydämeni särkyi täysin. Se fragmentoitui pieniksi palasiksi lattialle, tunsin kuinka sisälläni hajosi. Rintani avattiin, jotain otettiin sieltä pois ja haava jätettiin ompelematta. Olo oli aivan järkyttävä, sinänsä ei tehnyt pahaa, mutta tunsin kuinka tämä salakavala tunne riipi jokaista soluani riekaleiksi. Oikeasti siis teki järkyttävän pahaa, sitä tunnetta ei vain pysty selittään...

Ilmeisesti rakkaus aiheuttaa pahimmat reflat ikinä(nyt puhun paskaa), kun rakkautta riittää ei ole mitään ongelmaa, mutta kun se loppuu niin maailma sirpaloituu ympärillä. En olisi halunnut kokea koko paskaa, mutta kyllä se näköjään kasvatti ja ei oo tarvinnu murehtia sen jälkeen yhtään. Ilmeisesti koin vuosisadan vitutuksen ns. lievänä. kiitos syvän tajunnantilan?

Tälläista tänään, ihan mielenkiinnosta haluaisin kuulla muittenkin kokemuksista, jos sellaisia sattuu löytymään.

[Freakout]

mielenkiinnolla odotan et joku sais keskustelua käyntiin... vai oonko oikeesti ainoa.

[hahaviv]

Ehkä aihe on kaikille niin tuttu, etteivät jaksa vastata mitään. Tai sitten vaan muista syistä.

Itseasiassa nyt kun rupesin miettimään, niin en ole koskaan eläessäni kokenut ketään ihmistä kohtaan sellasta elämää suurempaa
euforisen ihanaa rakkautta. En selvinpäin enkä trippaillessanikaan. En siis pysty tämän paremmin keskustelussa avittaa.

Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sitäkään huomaa arkipäivinä. Yleensä vasta sitten, kun olen jo jonkun niistä menettänyt.
Paitsi en kyllä silloinkaan tunne rakkautta. Tuntee menetyksen ja siitä aiheutuvan pelon ja kaiken muun paskan, mutta kuitenkin.
Perus juttuu.

Toisaalta en osaa sanoa miltä sellainen elämääkin suurempi rakkaus tuntuu, en kyllä usko kokeneeni sellaista. Kai sen tietää?
Poikkeaa aiheesta taas hieman, älkää pahastuko liikoja.

[kilpikonna]

Toi on aika tuttua,sitä kutsutaan aistien turuttamiseksi.Kaikki saa unohdettua ja kadotettua jos haluu ja jos ei halua asioita käsitellä koska ei ole valmis siihen,näin itselläkin ollut ja on vieläkin.Mutta kyllä psykedeeleissä saa rakkauden loistamaan,kukoistamaan ja tuntumaan kaikki on mielestä ja ajatusten kokoamisesta kiinni.Mutta ei sitä kannata odottaa,että nyt rakastaa kaikkea vaan se tulee itsestään,kun sen on tarkoitus tulla.Mielestäni sieltä,kun sitä vähiten odottaa joten anna mielellesi ja sielullesi aikaa ja rentoudu niin saatat kokea psykedeelisen rakastumisen myös psykedeeleissä on empatogeenisiä hetkiä,jos mielesi on valmis siihen.Muistutan älä pakota mieltäsi vaan anna sen itse avata ovet rauhassa.
Myös oikeiden paikkojen ja ihmisten valitseminen psykedeelisen rakauden läsnäololle on hyvä muistaa.

Palatakseni tohon ekaan viestiin kuinka sydämesi pirstaloitui ja kuinka se tuntu,että joku repii sen irti se oli menettämisen tunneta joka vaivasi sinun alitajuntaa kunnes sienet repivät sen sieltä esille ja alko käsittelemään asiaa.Toi on myös rakautta mutta ehkä vähän negatiivistä.Mutta käsittelyn ja pohdinnan jälkeen tuli kevyt olo joka loi sinulle mielen rauhaa.

Eli viellä on kahdenlaista ainakin psykedeelistä rakautta negatiivistä ja positiivistä mielestäni tästä on hyvä jatkaa keskustelua peace /

[Freakout]

Ehkä aihe on kaikille niin tuttu, etteivät jaksa vastata mitään. Tai sitten vaan muista syistä.

Itseasiassa nyt kun rupesin miettimään, niin en ole koskaan eläessäni kokenut ketään ihmistä kohtaan sellasta elämää suurempaa
euforisen ihanaa rakkautta. En selvinpäin enkä trippaillessanikaan. En siis pysty tämän paremmin keskustelussa avittaa.

Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sitäkään huomaa arkipäivinä. Yleensä vasta sitten, kun olen jo jonkun niistä menettänyt.
Paitsi en kyllä silloinkaan tunne rakkautta. Tuntee menetyksen ja siitä aiheutuvan pelon ja kaiken muun paskan, mutta kuitenkin.
Perus juttuu.

Toisaalta en osaa sanoa miltä sellainen elämääkin suurempi rakkaus tuntuu, en kyllä usko kokeneeni sellaista. Kai sen tietää?
Poikkeaa aiheesta taas hieman, älkää pahastuko liikoja.

mutta ajatteles se sillei, et mitä jos oisit tuhannen hapoissa ja saisit tietääet isäs/äitis/sisarukses/tai vaikka paras kaveri on kuollu.
Miltä silloin tuntuis?

Vähä niiku tämmöstä kontekstia tarkotan enimmäkseen, ilman mitään mielen perältä kaivamista. Vaan ku se tapahtuu just sillon.

[Uke]

Ehkä aihe on kaikille niin tuttu, etteivät jaksa vastata mitään. Tai sitten vaan muista syistä.

Itseasiassa nyt kun rupesin miettimään, niin en ole koskaan eläessäni kokenut ketään ihmistä kohtaan sellasta elämää suurempaa
euforisen ihanaa rakkautta. En selvinpäin enkä trippaillessanikaan. En siis pysty tämän paremmin keskustelussa avittaa.

Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sitäkään huomaa arkipäivinä. Yleensä vasta sitten, kun olen jo jonkun niistä menettänyt.
Paitsi en kyllä silloinkaan tunne rakkautta. Tuntee menetyksen ja siitä aiheutuvan pelon ja kaiken muun paskan, mutta kuitenkin.
Perus juttuu.

Toisaalta en osaa sanoa miltä sellainen elämääkin suurempi rakkaus tuntuu, en kyllä usko kokeneeni sellaista. Kai sen tietää?
Poikkeaa aiheesta taas hieman, älkää pahastuko liikoja.

mutta ajatteles se sillei, et mitä jos oisit tuhannen hapoissa ja saisit tietääet isäs/äitis/sisarukses/tai vaikka paras kaveri on kuollu.
Miltä silloin tuntuis?

Vähä niiku tämmöstä kontekstia tarkotan enimmäkseen, ilman mitään mielen perältä kaivamista. Vaan ku se tapahtuu just sillon.

Hyi saatana. En haluis olla minkään päihteen alaisena kun/jos sais tollasta kuulla. Se jotenki..hajottais vaan kahta kauheemmin

[MaiKel]

Ehkä aihe on kaikille niin tuttu, etteivät jaksa vastata mitään. Tai sitten vaan muista syistä.

Itseasiassa nyt kun rupesin miettimään, niin en ole koskaan eläessäni kokenut ketään ihmistä kohtaan sellasta elämää suurempaa
euforisen ihanaa rakkautta. En selvinpäin enkä trippaillessanikaan. En siis pysty tämän paremmin keskustelussa avittaa.

Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sitäkään huomaa arkipäivinä. Yleensä vasta sitten, kun olen jo jonkun niistä menettänyt.
Paitsi en kyllä silloinkaan tunne rakkautta. Tuntee menetyksen ja siitä aiheutuvan pelon ja kaiken muun paskan, mutta kuitenkin.
Perus juttuu.

Toisaalta en osaa sanoa miltä sellainen elämääkin suurempi rakkaus tuntuu, en kyllä usko kokeneeni sellaista. Kai sen tietää?
Poikkeaa aiheesta taas hieman, älkää pahastuko liikoja.

mutta ajatteles se sillei, et mitä jos oisit tuhannen hapoissa ja saisit tietääet isäs/äitis/sisarukses/tai vaikka paras kaveri on kuollu.
Miltä silloin tuntuis?

Vähä niiku tämmöstä kontekstia tarkotan enimmäkseen, ilman mitään mielen perältä kaivamista. Vaan ku se tapahtuu just sillon.

Olihan se nihkeetä:S

[Freakout]

Ehkä aihe on kaikille niin tuttu, etteivät jaksa vastata mitään. Tai sitten vaan muista syistä.

Itseasiassa nyt kun rupesin miettimään, niin en ole koskaan eläessäni kokenut ketään ihmistä kohtaan sellasta elämää suurempaa
euforisen ihanaa rakkautta. En selvinpäin enkä trippaillessanikaan. En siis pysty tämän paremmin keskustelussa avittaa.

Rakastan lähimmäisiäni, mutta en sitäkään huomaa arkipäivinä. Yleensä vasta sitten, kun olen jo jonkun niistä menettänyt.
Paitsi en kyllä silloinkaan tunne rakkautta. Tuntee menetyksen ja siitä aiheutuvan pelon ja kaiken muun paskan, mutta kuitenkin.
Perus juttuu.

Toisaalta en osaa sanoa miltä sellainen elämääkin suurempi rakkaus tuntuu, en kyllä usko kokeneeni sellaista. Kai sen tietää?
Poikkeaa aiheesta taas hieman, älkää pahastuko liikoja.

mutta ajatteles se sillei, et mitä jos oisit tuhannen hapoissa ja saisit tietääet isäs/äitis/sisarukses/tai vaikka paras kaveri on kuollu.
Miltä silloin tuntuis?

Vähä niiku tämmöstä kontekstia tarkotan enimmäkseen, ilman mitään mielen perältä kaivamista. Vaan ku se tapahtuu just sillon.

kerros vähä


Olihan se nihkeetä:S

[BrokenFinger]

Itse olen myös kuullut huonoja uutisia erittäin läheisestä ystävästäni sienitripillä.. En haluaisi kenenkään kokevan enää sitä tuskaa..

[peltsi]

Mulla oli sydän särkynyt valmiiks mut sitä ei ehkä ollu tajunnu vielä ihan kunnolla. Nappasin sit suht reilun annoksen tatteja yks päivä ja fiilis oli hyvä kuitenkin ja tuo asia ei juurikaan sillon ollut mielessä. Kaikki meni hauskasti trippailtiin kavereiden kanssa ulkona. Tulin sit kotiin ja kävin kuuntelee musiikkia. Jossain vaiheessa tapahtu jotain (siis musiikissa tuli joku biisi tai joku) en muista kunnolla mitä mutta tuli takaraivosta joku muisto niin nopeesti ettei ees kerenny kunnolla tajuumaan ja sit suraavaks tajus ku oli vaan maassa ja oli murtunu ihan täysin tosta jutusta. Tuo oli niin voimakas tunnelataus mikä purkautu että oli ihan shokissa tärisin ja olin jotenki tosi hysteerinen enkä tajunnu muusta ympärillä tapahtuvasta maailmanmenosta mitään.

Ajatukset mitä kaikkee oon menettäny ja tulevaisuudesta pyöri päässä salaman nopeesti ja silmissä välähteli kaikkii kuvia tosi nopeesti. Kuvia jostain menneistä hetkistä niin nopeesti ettei niitä kerenny varsinaisesti sisäistää mut kuitenki ihan järkyttävän paha mieli.
Jossain vaiheessa toi ihme kohtaus sit vähän rauhottu ja ymmärsin että olin tajunnu koko eron nyt vasta kunnolla ja se oli vitun ahdistava osa trippiä mutta sit pikkuhiljaa ku rauhottu siitä ni aattelin kidutetaan nyt sit itteensä ku kerran alko. Kävin sit kelailee sitä juttuu ja yritin vähän aukoo solmuja mitä oli erosta seurannu.

Aika hyvin sain kelailtuu asiaa ja ymmärsin viimein että ollaan erottu ja hyväksyin sen asian itselleni.

Kaikesta tapahtuneesta jäi lopulta todella puhdistunut fiilis, ja en kyl kadu yhtään tota matkaa et se jeesas loppupeleissä mua. Hiffasin vähän myöhemmin sit etten ton jälkeen enää vaistomaisesti ajatellu kaikkee niin et mitäköhä toine ajattelee tästä ja tästä, vaan en oo tilivelvollinen kenellekkään ja oon vapaa tekee mitä tahdon.
Oli hyvä tajuta positiiviset puolet ja jatkaa elämää eikä märehtiä menneitä.
Ex Girl To Next Girl :heh:

[counterculture]

Arjessa olen 'todennut' (ts. kokenut itselleni parhaaksi toimintatavaksi) ettei tunteilla ole suurta merkitystä. Tunnetila on aina hetkellinen, ja suurinkin suru muuttaa muotoaan. On hetkiä, jolloin tahtoo kokea mahdollisimman suuresti, kun taas niin tahtoessani kykene ohittamaan tunteen yhdellä ajatuksella; miksi surra hetkellistä tunnetta, eikä siirtyä suoraan eteenpäin? Kun pyöritän tätä oravanpyörää riittävästi, teen itsestäni loogisesti ajattelevan koneen enkä tuntevaa ihmistä. Silloin tällöin on mielestäni suotavaa ottaa aikaa omille suruilleen, vaikka muidenkin suruille ja surra voimakkaammassa mielentilassa - matkalla.

En puhu omasta kokemuksesta, mutta voisin kuvitella upeimman mahdollisen tilanteen; sopivan kevyt mielen puhdistus (kenties 2C-E olisi täydellinen, kenties psilosybiini) ja vierellä rahas ihminen. Voin näin romantisoidusti kuvitella olotilan mahtavaksi, ja toivon että tulen tällaisen hetken kokemaan. Harmikseni liiallinen loogisuuteni, realistisuuteni ja kriittisyyteni estää minua kokemasta tällaista tällä hetkellä, toivottavasti osaan kehittää itseäni oikeaan suuntaan ja avarakatseisemmaksi. Ihannetilanne olisi rakkaus.