Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Asiaa Asiasta Asiallisesti.
Fractal
Karvakuono
Posts: 18
Joined: Mon 17 Apr 2017, 04:00

Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Post by Fractal » Tue 25 Apr 2017, 16:36

Jepsis, päätin nyt tehdä uuden topikin vaikkakin tuolla oli jo toi psykoosi topikki mutta koin jotenkin hankalaksi eritellä nämä aiheet jotka nyt sattuivat samaan aikaan. Modet voi tietysti siirrellä/tehdä jotain jos nyt tein väärin :D

Mutta joo siis, koitan nyt kertoa vähän tuosta niinkin ihanasta kokemuksesta minkä sain 2,5v sitten.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Dissosiaatiohäiriö tuosta jos kiinnostaa lukea, aihe on käsittää melkoisen monta asiaa, mutta allekirjoitan tuon Depersonalisaatio- ja derealisaation. Tuosta siis noi molemmat oli päällä..

Ensimmäiset oireet olisi pitänyt jo tunnistaa hyvissä ajoin, kun joskus kaverin kanssa lähettiin käymään porukoitteni luona, niin matkalla tuntui että itse menen jossain aikakuplassa kun kaveri "warppailee" vieressä. Olin tyhmä enkä tajunnut että ehkä nyt olisi hyvä aika vähentää tuota päihteitten käyttöä mutta niin.. minkäs sitä ihminen luonnolleen voi. Kantapään kautta on mentävä eihän sitä muuten opi.

Sairaalaanlähtöä edeltävänä iltana käytiin isäpuolen kanssa grillailemassa ja siellä tuli sitten puheeksi (en siis jostain syystä saanut sanaa ulos suusta) että voisin kyllä lähtee siellä sairaalassa käymään. Ideana itsellä oli ainoastaan se että saan sieltä etes jonkin sortin lääkityksen, kun ei ne tuolla MT-palveluissa antanu kun 15mg mirtazapiinia että saan nukuttu paremmin... ja kyllä, kävin ihan erikoislääkärin luona mutta tämä paljasti noitten palveluiden tason.
Pahoitteluni vielä nyt näin etukäteen että tapahtuneesta on tosiaan jo 2,5 vuotta niin en välttämättä muista/ei mene järjestyksessä asiat mutta yritän parhaani :) ja pahoittelen vielä että voi tulla melkoisen pitkä stoori...

Seuraavana päivänä lähdimme terveyskeskukseen lääkärin luona käymään, odotimme jonkun tunnin ennenkuin pääsimme sinne. Tässä vaiheessa oireet rupesi olemaan jo aika pahana, tuo odottaminen tuntui ihan hirveältä. jotenkin maailma vaikutti "ei-todelliselta", ajatuksia virtasi ja tuntu että ei oikein voi katsoa mihinkään. Tuntui lähinnä siltä että jos katsoi johonkin "pisteeseen" niin sitä lähti porautumaan siihen. Vähän hankala selittää. Ja rupesi tietysti jo ilmenemään tälläistä jotain harhaluuloa (kait) että ihmiset jotka puhui, niin he puhuivat minusta ja minun tilanteesta. Jotenkin sairas pääkoppani yhdisti kaikki kuullut, luetut asiat itseeni. Mukaanlukien kaikki mitä esim. telkkaristakin tuli ihan ohjelmasta riippuen. Noh, pääsimme sitten lääkärille ja isäpuoleni avitti tämän tilanteen selvittämisessä kun en itse pystynyt kertomaan. Hän sanoi jotain tyyliin että alamäkeen on ruvennut menemään ja ajatukset on kiertynyt jonnekkin hyvin syvälle. Sitten hän kysyi että pystynkö kertomaan tämän ajatusloopin mihin olin jumittaunut. (Paljastin siis aikaisemmin isäpuolelle mökillä tämän mihinkä olin jäänyt kiinni), mainittakoon nyt vielä kiitokset artistille jujulle tästä, biisi oli ajattelutapa, josta sain tälläisen luupin että "että ajattelu ei tapa, vaan ajattelutapa". Myöhemmin kuuntelin kyllä biisin uudelleen ja paljastuikin että pääkoppani oli muokannu tuon sanoman aika pahasti vituralleen.
Mutta joo palatakseni kertomukseen. Kerroin tämän lääkärille ja naureskelin mielessäni että onpahan paha pistetty eteenpäin nyt. Lääkäri ei muistaakseni sen ihmeemmin kommentuinu enkä nyt muista tuosta tilanteesta hirveästi sen enempää. Sanoi kuitenkin että odottakaa vielä hetki tuolla aulassa, hän tulee kutsumaan uudelleen. Menimme tupakilla käymään ja se oli jollain tapaa ehkä psykedeelisin kokemukseni näin miesmuistiin. Vesikaivoin lirinä kuulosti jollain tapaa todella häiriintyneeltä kaikkine eri tajuuksineen ja näin. Säikähdin sitä aika pahasti ja sitten isäpuoli rupesi heti sen jälkeen höpöttämään siinä paikalla olleelle miehelle jotain joka komppasi aika pahasti tuota edellä mainittua itseeni yhdistämistä. Sain kuitenkin pidettyä paketin kasassa ja menimme odottamaan lääkäriä. Tämä odotus tuntui tooodella pitkältä, ja mieleeni muistui joku kaverini neuvo, Mitenkäs ne egyptiläiset rakensivatkaan ne pyramiidit. Tulin siihen lopputulokseen tuon kanssa että pala kerrallaan, ja rupesin mielessäni kasaamaan sitä perhanan pyramidia kivi kerrallaan. Lääkäri lopulta pyyti takaisin huoneeseen ja kertoi että oli laittanut tahdonvastaisen M1-lähetteen sairaalaan ja sanoi että menkää odottomaan niin ambulanssikuskit tulevat hakemaan sieltä sitten. Odottaessa porauduin jälleen johonkin pisteeseen, jolloin se odotusaula tuntui aivan unenomaiselta ja epätodelliselta. 5h odotuksen jälkeen ambulanssijäbät vihdoin saapuivat ja lähdimme siitä etenemään. Matkan aikana en uskaltanut tehdä muuta kuin tuijottaa yhteen kohtaan, koska autossa istumisen vauhdin aiheuttama "paine" tai jokin vastaava oli todella kuumottavaa.

Saavuimme sairaalan pihaan joskus illasta ja noh, sellainen perusmielisairaalan näköinen synkkä, kolkko rakennushan se oli. Menimme johonkin Toisen maailmansodan aikaseen hissiin ja menimme, oliko se nyt toiseen kerrokseen osastolle 54. Lanssimiehet soitti summeria ja sieltä se hoitaja saapuikin. menin istumaan aulaan/oleskelutilaan että hoitajat ja lanssijäbät saavat tilanteen selvitettyä. Hoitajat sitten opastivat minut huoneeseen jossa oli 3 muutakin potilasta. Olikohan seuraavan päivän iltana sitten kun siellä oli sitten muitakin potilaita, he sanoivat että täällä ei saa tehdä yhtään mitään. Yhdistin siis tämän asian niin että ei saa hengittää eikä edes ajatella mitään, koska se olisi jollain tavalla paha juttu?

Nyt tulee vähän katkonaisia muisteloita kun en muista enää kunnolla kaikkea.
Aamulla herätys oli klo. 8, josta suoraan aamupalalle, lounas ja iltapalakin sisältyi ohjelmaan jossain vaiheessa päivää. Tässä olikin siis oikeastaan kaikki ohjelma mitä siellä päivän aikana oli.
Tajusin heti kättelyssä että tämä paikka ei ole mitään muuta varten kuin sitä että täällä tehdään ihmiset hulluiksi. Pumpataan lääkkeitä täyteen ja annetaan vain yksinkertaisesti olla. Alussa minulla ei ollut edes ulkonaliikkumislupaa, en saanut lähteä edes ohjatulle lenkillä käynnille. mutta joo vähän OT menee taas..
Sairas pääkoppani rupesi luomaan tälläisiä tilanteita että esim. aamupalalle mentäessä menin istumaan pöytään jossa oli joku nuorempi, keski-ikäinen ja vanhempi mies. Jotenkin tuli sellainen fiilis että minun täytyy valita joku näistä kolmesta omaksi elämäkseni. Tätä tilannetta ruokki vielä seuraava kun rupesin juttelemaan sitten tälle nuorukaiselle, heti nämä muut lähtivät pois pöydästä, joten olin "valintani" tehnyt. Ruokailun jälkeen olin ihan sekaisin tapahtuneesta tilanteesta ja istuin oleskelutilassa, niin tämä nuorukainen tuli sitten todella lähelle naamaa ja sanoi että "mitäs paljastit itsesi". Olin syvästi järkyttynyt ja pelkäsin että nyt kaikki ihmiset tietää tämän että olen "valitsemassa" itselleni elämää heidän joukostaan. Tilannetta ei helpottanut yhtään se että jouduin olemaan muitten ihmisten kanssa samassa huoneessa. Jossakin vaiheessa kun en sietänyt enää olla oleskelutilassa, menin huoneeseen sängyllä köllöttelemään ja siellä oli n. 40-vuotias mies. Luulin että tämä on nyt se ainut vaihtoehto tämän huoneeseen meno päätöksen johdosta ja menin sängylle. Ajatukset rupes taas porautumaan aivokuoreen ja kun koin erinnäisiä fyysisiä reaktioita (tärinöitä yms.), niin tämä vanhempi mies sitten rupesi samanaikaisesti heilumaan myös sängyssään. Jotenkin väsyin, ja tämä mies sitten lähti pois. Luulin että nyt kusin tämän valinta yrityksen ja hänen tilalleen tuli tälläinen n. 60-70v ukkeli sinne. Olin todella pettynyt itseeni kun jouduin nyt sitten tyytymään tuollaiseen vanhempaan.
Pahinta, mikä meinasi tehdä hulluksi, oli tämä että käänsin kaikki kuullut keskustelut, musiikit ja vaikka jalkapalloselotuksen jollain tavalla itseeni ja tilanteeseeni. Tuli tuossa mieleen eräs ilta kun menin nukkumaan, niin luulin että olen karannut omasta paratiisista, jonka luulin olevan kaulasta alaspäin. Portinvartijaksi oli tullut tämä elämää ylläpitävä rakas pumppumme. Jalkapalloselostus pauhasi telkkarista, ja aina kun oli tuli tiukka tilanne/pallo meni melkein maaliin, tunsin iskun sydämmessäni. Jotenkin jälkeenpäin voisin luonnehtia tuota tilannetta että mieli oli kuin ruosteinen tylsä puukko, joka todella hitaasti survoutuu sydämmeen.

Oireet pahenivat jonkun ajan kuluessa, pelkäsin kokoajan että henki lähtee ihan just tällä sekunnilla. Harhaluulot ottivat vallan jossakin vaiheessa, hoitajat olivat saatanan kätyreitä, potilaat vain odottelivat kuolemaa siellä, itse kuolemakin tepasteli käytävällä. Mahtui sinne sekaan myös saatana, jumala ja lautturi. Ja siis kyllä, en ole millään tavalla uskonnollinen ihminen. Istuin oleskelutilassa muitten kanssa kun tämä "kuolema" tepasteli huoneestaan. En uskaltanut liikuttaa silmiä, taikka edes räpäyttää niitä, koska pelkäsin että rikon jonkin "suojauksen" ja kuolema huomaa tämän ja nappaa mukaansa. Tätä jatkui ties kuinka pitkään ja monena päivänä. Tämä lautturi oli todella hieno persoona, hän seisoskeli aina yksin jossain ja höpötti itekseen jotain ihan ihme skeidaa. Tulkitsin tämän niin että hän yrittää manipuloida ihmisiä jollain tavalla "sekoamaan" taikka jotain vastaavaa ja melkein siis itsekkin lähdin mukaan tähän touhuun. Saatana persoona yritti aina maanitella mitä ihmeellisimpiin sopimuksiin hänen kanssaan. Jumala henkilö oikein leppoisa vanha mies, joka yritti jollain tavoin tavallaan lohdutella että eihän tämä tilanne nyt niin hirveä ole. Hoitajahenkilökunta oli kätyreitä heidän saatanallisten testejen ja kokeiden myötä. Muistan tälläisen tilanteen jossa menin nukkumaan huoneeseni (sain pyynnöstä sentään oman huoneen) ja käytävälle jäi tämä jumala ja lautturi höpöttelemään. Kuuntelin heidän keskuteluaan:
J: kellohan on kohta jo kymmenen, tässähän tulee kiire tai ei kerkeä enää mukaan.
L: en mahda tälle mitään, se piiloutui tuonne puskan taakse.
Tämä tilanne tapahtui siis myöhemmin mutta niin, olin jo valmis vaikka lähtemään, mutta sitten ajatuksia rupesi virtaamaan ilman mitään syytä ja käsitin tämän tilanteen niin että piiloiduin "puskan" eli omien aivojen taakse.

Seinänaapurina oli joku musiikkia kuunteleva/harrastava potilas johon sitten tutustuin vähäsen. Hän yritti auttaa pari kertaa erinnäisillä asioilla kuten että "tee lista johon listaat kaikki asiat jotka ahdistaa." Yritin, mutta se jäi parin sanan päähän kun ilmeni että suurin ongelma oli ihmiset. Tuli istuttua parisen kertaa hänen huoneessa vain musiikkia kuunnellen. Jonain kertana siellä istuessa tuijotin seinää, niin kaikki näkökentässä muuttui 2D maailmaksi, ja lähtivät erkanemaan siitä kohdasta mihin tuijotin.

Tätä koko hommaa jatkui jotain parisen viikkoa, kunnes tilanne kärjistyi. Olin ihan romahtamisen partaalla näitten asioiden takia, lähdin huoneestani todella nopeasti pois, ja kappas kummaa, juuri samaanaikaan kaikki muutkin osaston potilaat astuivat huoneestaan ulos ja rupesivat selittämään kaikkee ihan liibalaabaa. Jotenkin tuntui että rangaistiin jostain niinkin, että seotakkaan ei saa rauhassa, vaan pahennetaan tilannetta vielä entisestään. Pari kertaa tuli itkukin, mutta niin, prosessi josta kyynelkanavista tulee suolapitoista vettä joka kostuttaa silmät, niin ei oikein ollut hyötyä niin millään tavalla.

Sellainen mielenkiintoinen tapahtuma jäi mieleen kun melkeimpä joka ilta kun menin nukkumaan, niin lähdin porautumaan "minä" ajatusta kohdin. Tiesin jostain että tämä ei ole hyvä ja yritin vältellä tätä ajatusta niinkin hyvin kuin mahdollista. Eräs kerta kun menin kahvihuoneeseen istumaan parin muun potilaan kanssa, he höpöttivät jostain metsistä ja puista yms. niin silloinkin lähdin tuota samaista ajatusta kohdin porautumaan. Lähdin heti pois tilanteesta että ei nyt satu mitään pahempaa. Vähän tämän jälkeen olin menossa syömään, kun kuulin että muut ihmiset puhuivat jostain entisaikoihin liityvistä seikoista, niin luulin että nyt sitä sitten ollaan palattu jollekkin primitiiviselle tasolle.

Melkein kaikki asiat yhdistin jollain tavalla kuolemaan. Pääsin käymään 2x30min päivässä ulkona, ja tänä aika kuuntelin useasti bob marleyta. Hänenkin biisit jotenkin yhdistin kuolemaan. Numerosta 3 tuli ihmeen pakkomielle, yhdistin sen vissiin pyhään kolminaisuuteen?
Jonain kertaka lenkillä käydessäni rupesin miettimään että oiskohan se nyt niin paha jos antas pään vaan porautua siihen "minä" hommaan... olin jotenkin niin väsynyt tuohon kaikkeen. Mutta en kuitenkaan sitten tehnyt sitä.
Noniin, joku aika sairaalaan pääsystäni menin kahvihuoneeseen jossa tämä musiikkitoveri istui. Hän nukkui käsiään vasten, joten tulkitsin tämän tilanteen niin että pitää itsekkin tehdä samoin. Näin tehtyäni hän nousi vähän ajan päästä ylös ja taputti päätäni. Hengitykseni rupesi rohisemaan kurkkuun kertyneen liman takia, ja tajusin että helvetti, minä itse olen se kerberos, koira joka vahtii manalan porttia. Tästä sitten jotenkin lipsahti tuo "minä" ajatus sinne, ja kaaduin sitten pöydän äärestä lattialle. Syke oli ihan taivaissa ja joku hoitaja onneksi huomasi tämän tilanteen. He kiirehtivät sinne ja laittoivat jotain lääkettä anukseen, en muista mitä se oli. Ambulanssi saapui jonkun 15min päästä ja tuo tilanne siis tuntui siltä että taistelin omasta hengestäni siinä tilanteessa. Lima tukki hengitystiet melkein kokonaan mutta pakko oli apinanraivolla vaan hengittää siitä läpi. Yritin irroittaakkin sitä limaa mutta se oli jäänyt jonnekkin syvälle kiinni. Mutta joo, lanssikuskit tulivat ja veivät paareilla autoon. Siinä lähdönaikana kuulin selvästi kun joku soitti hautajaismusiikkia. Matka ja auto vaikutti todella epätodelliselta. Hoitaja tarkisti vissiin pulssia välillä oikeasta kädestä, joka oli huono juttu omasta mielestä kun olin tullut siihen loppu tulokseen että vasen käsi on se joka vaalii elämää, oikea vie hautaan. Tarjosin sitten suoraan sitä oikeaa kättä. Sairaalaan päästyäni he veivät minut suoraan jonnekkin huoneeseen, jossa tekivät reaktiotestejä, laittoivat katetrin paikalleen yms. Enhän siis reagoinut noihin kipuärsykkeisiin millään tavalla kun en uskaltanut liikkua mitenkään. Viereiseltä pöydältä verhon takaa kuului kun joku sanoi että pitäähän sitä nyt pientä kipua sietää. Ottivat kuvat päästä ja selkäydin näytteet ja kaikkee mutta mitään syytä tälle epileptiselle kohtaukselle ei löytynyt. Jälkeenpäin se saattoi olla tuo ajatus joka sen laukaisi sitten. Köllöttelin odotushuoneessa kunnes tajusin aika karun todellisuuden. Hoitajat, lääkärit ja potilaat kaikki vaan ajattelivat ääneen, höpöttelivät itsekseen kokoajan. Se oli iskun vasten kasvojani kun luulin että nyt on paska peseytynyt pois tuon kohtauksen myötä. Pääsin sieltä sairaalasta pois jonkun 3h jälkeen, jolloin minut kiikutettiin takaisin sairaalaan. Naureskelin matkalla että pystyn kytkemään ajatukset on/off. Sairaalalle päästyä takaisin halusin vain syödä muutaman namin, lukea vaikka vähän aku ankkaa ja rentoutua. Mutta heti kun menin osastolle sisälle, siellä oli täys kaaos käynnissä. Joku uketsu räpätti puhelimeen että nyt se perkele meni ja teki sen. Yritin olla noteeraamatta näitä juttuja ja menin omaan huoneeseeni. En siis pystynyt sitä akua lukemaan kun se tykitti täysillä jotain helvetin totuuksia päin naamaa kun yritin sitä lukea.

Jossakin vaiheessa illalla nukkumaan mentäessä, ääniharhoja rupesi ilmenemään. Ja tilannetta ei helpottanut yhtään kun joku potilas rupesi huutelemaan käytävillä jotain ihme ääniä ja paskaa. Kuulin jotain keskustelua eräs ilta oveni takaa, ja se keskustelu kehoitti tappamaan itseäni hirttämällä (siinä oli jotain muutakin kun en muista enää). Sitten tietysti näitä hämäriä fyysisiä kokemuksia. Tunsin jossain vaiheessa mitenkä muitten puhe lähti kimpoilemaan pääni sisällä, ja sitten tietoisuuteni kerääntyi pelkäästään päähäni. Tunsin oikeastaan enää omat aivoni, ja keho oli ihan täysin omillaan toimintakuntoisena kylläkin. Tunsin myös painetta päälaellani, josta muistui mieleeni nämä chakrat. Ja eikös kruunu chakra ole tuossa päälaella? Pelkäsin että se avautuu ja humpsahdan tuonne kosmokseen.

Mainittakoot nyt vielä että pahinta oli nämä ihmiset, ei ollut väliä oliko tuttuja vaiko tuntemattomia. He tuntuivat kokoajan sanelevan minun tilanteesta, minusta, taikka jostain mitä tein. tätä harhaluuloa ruokki koko sen 5 viikkoo kaikki ne höpötykset mitä ihmiset siellä höpötti. Esim. makasin sängyllä ja päätin lähteä tupakilla käymään. Heti kun sain jalan maahan niin käytävältä kuului ivallinen huudahdus että "päätit sitten lähteä kuntoilemaan". Ja toinen tilanne mikä nyt muistuu äkkisestään mieleen, oli vastaava. Makasin sängyllä ja mieleeni pälkähti sana "kannabis", käytävältä kuului heti että nyt se keksi sitten jumalan nimen. Onhan näitä, kerran menin tupakalle parvekkeelle, niin siellä istui tämä jumala ja saatana hahmo. He kävivät jotain keskustelua, en muista mitä, mutta joku ajatus pulpahti mieleeni, niin jumala sanoi että tämä reissu taitaa johtaa sinne missä tulee 3 metriä multaa päälle. Ja eräskin oli kun tämä musaihminen rupesi tupakilla ollessa luonnehtimaan kuolemaan liittyvää sisustusta sinne parvekkeelle. Tässä nyt nopsaan mitä muistu mieleen.

Mutta niin, tuosta dissosiaatiohäiriöstä, en tiiä tuleeko se nyt tuossa hienossa kirjotelmassa ilmi. Se meno oli sellaista että oma keho meni ja teki mitä nyt tekikään, olit niin sanotusti sivustaseuraaja omassa elämässäsi. Aivan kuin jotain leffaa olisi katsonut. Ja siis tottakai, mieli tuntui olevan irrallaan kehosta niin sanotusti. Maailma vaikutti epäaidolta. Jossain vaiheessa huoneessani köllötellessä mietin että tämä huone on vain se olemassaoleva juttu, että kaikki tuolla oven takana oleva on pelkkää harhaa, kaikki ihmiset ja kaikkea muuta maailmaa ei ole olemassa. Ne "ihmiset" jotka tuolla oven toisella puolella oli, ne ovat vain siellä sen takia että he voisivat koetella minua, mitenkä minä jaksan ja näin. Hieno on ihmismieli.. :D

Huh huh, tosiaan, en oo ikinä kertonu näinkään tarkasti kenellekkään noista kokemuksista, vaikkakin tuostakin nyt jäi aikasta paljon puuttumaan, mutta en nyt tähän hätään muista/jaksa lisäillä niitä. Ettäs sellasta :)
Voin yrittää kertoa lisää jos ihmisiä kiinnostaa ja näin päin pois.
Kiitos ja kummarrus ihmisille jotka jaksaa/viitsii tätä lukea, pitkä tekstihän toi on mutta joo.. :D

Edit: Vielä pitää lisätä kun juolahti tuossa äsken mieleen. Kerran porukat tuli käymään että lähetään paistamaan makkaraa. Noh, perille päästyämme olin ihan muissa maailmoissa, tähän aikaan tuo systeemi vissiin oli vissiinki huipussaan. Porukat laittelivat tavaroita valmiiksi ja itse vain seison ja tuijotin tätä toimintaa. Silmänisku oli tuolloin aika mielenkiintoinen tapahtuma. Näkökenttään tuli vain 2 mustaa luukkua, jotka peittivät näkyvyyden. Silleesä jonkun verran hidastetusti siis. Jotenkin pistin huomiolle siinä sitten että kyseessä oli vain mies ja nainen, jotka tekivät asioita. Huomasin siinä sitten kun seurasin tätä näytelmää, että mitenkä erilaisia ihmisiä mies ja nainen on ajatusmalleiltaan ja käytökseltään. En muista enää paremmin tuota ruljanssia mitä seurasin enkä siihen liittyviä ajatuksia. Enkä ota millään tavalla kantaa siihen että kumpi sukupuoli on parempi tai mitään tälläistä. Toivottavasti kukaan ei käsitä tuota väärin.. :)

User avatar
LeFairylette
OD
Posts: 1727
Joined: Fri 13 Jan 2012, 10:39
Location: Turku

Re: Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Post by LeFairylette » Tue 25 Apr 2017, 19:40

Toi dissosiaatiohäiriö on kyl jännä. Itellä pahimman masennuksen aikaan tuli lyhyitä "kohtauksia" ja monesti nykyäänkin liisa ihmemaassa syndroomaa, eli kehon mittasuhteet tuntuu todella vääristyneiltä.
Dissokohtauksissa tuntuu et ois unessa tai jotain.
"Sä oot likanen narkkari! Yhteiskunnan pohjasakkaa!!

Fractal
Karvakuono
Posts: 18
Joined: Mon 17 Apr 2017, 04:00

Re: Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Post by Fractal » Tue 25 Apr 2017, 21:33

Itekkää en varsinaisesti tienny tosta ennenku sain kuulla ton diagnoosin pari viikkoo sitte. Ihmettelin vaa että olipas kokemus.. Se on kyllä jännä että sitä vierastaa maailmaa ja kaikkee todella paljon. Tuntuu jotenki käsittämättömältä että tää on edes todellista. Jälkeen päin meni varmaan vuos tai jotain ennenkuin hyväksy että kyllä, totta tämä on :D
Edit: Mainittakoon nyt vielä tähän hengenvetoon kun unohin mainita tohon ylempään tekstiin, suurin ongelma oikeestaan mikä jääny tosta on katseen huomioiminen, mutta sen kanssa oppinu kyllä jo elämään :)

User avatar
ferox
OD
Posts: 1159
Joined: Sun 29 Mar 2009, 01:45
Location: ?f=7

Re: Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Post by ferox » Wed 26 Apr 2017, 17:16

Mites tämä tarina loppuu? Milloin alkoi näkyä paranemisen merkkejä? Mitä lääkkeitä sinulle annettiin?
 “ ferox puhuu usein asiaa omas todellisuustunnelissaan ”  — frapa

Fractal
Karvakuono
Posts: 18
Joined: Mon 17 Apr 2017, 04:00

Re: Psykoosi ja dissosiaatiohäiriö

Post by Fractal » Fri 28 Apr 2017, 03:19

ferox wrote:Mites tämä tarina loppuu? Milloin alkoi näkyä paranemisen merkkejä? Mitä lääkkeitä sinulle annettiin?
Ööh lääkkeinä meni lito 600mg aamua iltaa, 15mg olanzapin illalla, mirtazapin 30mg illalla, temesta aamulla, iltapäivällä ja illalla (vahvuutta en muista enää) ja sitten tarvittaessa tenox vielä illasta... jossain vaiheessa rupesin ottamaan tuota olanzapinia sen 7,5mg myös aamusta. Temesta purettiin pois n. vuoden käytön jälkeen ja noita loppuja tuli rouhittua se 2,5 vuotta. Mutta tämän vuoden tammikuussa lopetin kaikkien lääkkeiden syönnin ja ilman menty siitä asti :)

Toipuminen alkoi oikeestaan vasta sitten kun pääsin pois sieltä osastolta. Menihän siinä varmaan vuos/puoltoista ennenkun rupesi olemaan siellä "positiivisen puolella".

Mutta ei, olihan tuo aikamonen kokemus eikä siitä ilman arpia selvitty, mutta tuli huomattua että ihminen on aika sopeutuvainen olio. Kaikenlaista sitä tuli opittua tuosta, lähinnä elämäntyyliin liityen, esim. päivä kerrallaan, ei ole huomista eikä eilistä, koskaan ei voi tietää mitä se päivä tuo tulleessaan, jokainen päivä on siis seikkailu :). Sinänsä jännä että olen saavuttanut onnellisuuden, vaikka monet asiat vituillaan onkin, mutta ei ne paljoa saa tätä fiilistä latistettua. Ainut harmi ehkä on kun ei tod. Näköisesti pysty vielä minkäänsortin päihteitä nauttimaan psyykkeen kestämättömyyden pelossa. Ettästä ihan onnellinen loppu loppujen lopuks.