Kelasin myös sitä minkä takia kirjoitan. Osan sen takia, että muutkin saa sanoa jotain mitä mieleensä heille vain tulee ja myös sen takia, että kirjoitan nää tunteet ylös tänään jotta voin joskus ne lukea uudestaan ja kirjoittaa edesmenneelle Lasselle viestejä, ehkä nää myös tulevaisuuden Lasselle antaa neuvoja... Tänne saa myös tulla pilkkaan sit niitä "Niinkuin mä sanoin, EI PYSY KÄSISSÄ" "Vitun SUBUNISTI" Koska, kyl mua varoitettiin ja monesti, mut ei aina voi niitä kuunnella, vaik kyllä sitä arvostin tosi paljon, se oli monelta ihmiseltä välittämistä myös ja kiitän siitä mitä nytkin osa ihmisistä tekee. Kertokaa omista kokemuksista ja jakakaa jos haluutte.Okei. Mistä mä aloitan? Aloitan alusta.
Tais olla vuosi 2011 talvi. Olin alkanut kyllästyyn elämäni tapaan aika lopullisesti. Olin töissä supermarketissa palkalla joka ei ollut edes soskurahoja parempi, olin vain joutunut pahaan loukkuun yhteiskunnassa noin niinkuin JÄRJESTELMÄ KUSEE menolla.
Mua myös silloin enään oikein innostanut kuosaus kunnolla, muutakuin muutamien kavereiden kanssa ja niitä näki aivan liian vähän. Mun työ oli aika apina työtä, mut se vei varsinkin fyysisellä tasolla musta voimat. Paljon vuorokausivaihteluja, kylmät työolot. Keho ei oiken palautunut ikinä työpäivän jälkeen ja olo oli paska. Ajatusmalli. "On töissä päivällä ja sit illalla tekee mitä haluaa niillä rahoilla mitä siitä saa" oli aika kaukana siitä mitä mulla meno oli. Mun meno perustui eniten muutamien ihmisten jeesaamiseen henkisellä tasolla, pariin bänditreeneihin viikossa eikä aikaa ollut kunnolla tehä niitä mitä oikeasti halusi tehä ja toteuttaa elämässä. Tästä syntyi oikeastaan omanlaista masentuneisuutta ja syvää itseinhoa joka kääntyi motivaatioksi joskus myös muutokselle. Olin siis jumissa.
Päihteet tosiaan väheni omalla tasolla, kun piti niin usein olla skarppina, mutta yhtäkkiä lyrican saaminen nousi ja siitä alkoi käyttö. Välillä sitä tyrkytettiin jopa ilmatteeksi. Annokset nousi nopeasti. Olin löytänyt huumeen jonka avulla mun ei tarttenut paljon nukkua yöllä, työpäivän jälkeen en ollut väsynyt, vain pilleri ja kahvi naamariin niin pystyin tekeen taas asioita elämällä. Tästä seuras eräänlainen maaninen työvaihe. Päätin lähteä opiskeleen musiikkia ensi syksynä (joka oli mun suurin unelma ikinä oikeastaan) ja aloin treenata tosi järjestelmällisesti ja tehokkaasti jo talvella musiikkia. Kuuden tunnin työpäivän jälkeen 8 tuntia kitaran soittoa sit nukkuun lyhyen pätkän ja taas sama seuraavana päivänä. No seinähän siinä tuli vastaan. Lyrica ei enään toiminut 900 millin jälkeen ja huomasin, että aloin leikkiin pikkuhiljaa tulen kanssa. Vaik tajusin tilanteen niin oli myös pieni kiehtovuus uusia oma "bentso" riippuvuus ja jatkoin menoa. Aluksi lintsasin vain töistä, kävin työlääkärissä selittämässä mitä vaivoja milloinkin. Väsymystä, stressiä, ihmissuhde ongelmia... Taisin muutaman kuukauden istua himassa vedellen lyricaa ja soittaen kitaraa, välillä pääsin jopa tekeen jotain sosiaalista kävin baareissa jazzkeikoilla yksinäni vetäen huumeita baarin vessassa samalla juoden viinaa, ja välillä jotkut kävi mun kämpällä vetämässä mun huumeita, jotkut kavereista myös oli niitä oikeita kavereita jotka jutteli pari sanaakin, muustakin kuin itsestä ja jaoin heidän kanssaan asioita...
Sitten tuli se päivä, jolloinka ensi kerran tajusin tosi tarkkaan, että fyysinen riippuvuus oli iskenyt. Sähköisku päässäni kertoi mulle enemmän kuin tuhat ajatusta ja tekoa. Homma oli mennt överiksi. No hommasin sitten pitkän sairasloman a-klinikan avulla, ostin hieman lyricoita pienentääkseni annoksiani ja bentsoja aika paljon, jotta pystyin lyricat vaihtaa bentsoihin, kun lyrica annos oli 150 mg niin vaihdoin pameihin sen jälkeen kuukauden nappailin niitä ja lopetin itse. Pistelin eri pusseihin eri annokset bentsoja jotta olin tarkkana omasta pudotuksesta ja tiesin mikä vaihe oli menossa. Se oli tosi kitumista, omistaa kasa bentsoja, mutta piti pitää vain päätöksestä kiinni, että nyt saa riittää eikä esim, vedä vitusti bentsoja parissa päivässä ja pidä VITUN HAUSKAA
Kesä tuli ja se oli aika stressivapaa. Soitin kitaraa, kadulla ja himassa. Kävin soittaan keikkoja ja uusi elämä oli alkamassa. Muistelin kuinka innoissaan kelasin, että nyt mä pääsen pois oravanpyörästä enkä tästä enään oikeisiin duuniin mee ja oon vain muusikko tavalla tai toisellla eli lungisti oon soskun rahoilla ja välillä saan pimeesti palkkaa keikasta.
Mut ensi kertaa taisin tehä elämässä just sitä mitä halusin, joka oli aika upea tunne.Kesällä myös tietenkin vähän kuosailin muillakin huumeilla jo. MXE meni välillä ihan överiksi, mut se oli ihan jees. Kävin lapissa vaeltamassa Haltille ja toteutin senkin lapsuuden unelman. Tietyllä tapaa otin vähän eroo niistä huonoista kavereista ja huumeympyrästä kävin heilumassa muiden fiksujen ihmisten kanssa ja näin sain muitakin juttuja tehtyä. Sain myös mun nykyisen tyttöystäväni pokattua (tai se pokas mut) silloin vaik niin ei ois pitänyt tapahtua, koska suhteet on liian hankalia vapaalle elämälle, mut Feyan kaltaisen tytön löytää ehkä muutaman kerran vain niin oli pakko kokeilla mitä tapahtuu.
Syksyllä aloitin opiskeleen sit tosiaan musiikkia. Kuosasin välillä, mut alkoi harmittaan se, että kaikki huumeet alkoi tuottaan paljon negatiivisia sivuoireita. Haposta tuli laskut, mdma tuntui pienilläkin doseilla liian överiltä kehossa. Kait keho sit vanhentui tai oli parhaat kuosihetkensä kokenut. Ennen kumminkin pystyi vetään monta kertaa viikossa deelejä (jotka tavallaan on yhtä iso intohimo kuin musiikki mulle edelleen) yleensä vielä kombottaen monia eri deelejä isoilla annoksilla ilman mitään suurempia laskuja. Feyan kanssa silti kuosaus oli maagista ja upeaa. Juuri rakastuneita oltiin, pantiin ja vedettiin huumeita oltiin huolettomia. Opiaatit alkoi ekaksi oleen siinä kaikkien kuosien kohalla pudottamassa laskuja ym ja varsinkin seksi huumeena. Parasta seksiä mitä elämän aikana saanut silloin, kun veti subua ja Feya veti mua.
Opiskelu lähti sujuun hyvin, 2011 syksyllä mut aloin stressaantuun siitä tosi paljon. Oli ongelmia keskittymisessä ja työskentelyn tehossa. En vain osannut jumittaa varsinkin tietyissä aiheissa tarpeeksi yksinäni huoneessa. Yritin tiukasti järjestelmällisesti ja orjallisesti toimia, mut se pisti vain stressin liian isoksi. Löysin opiaateista saman tehokkuuden kuin lyricasta sit. Opiaatit tekivät musta sellaisen, että pystyin keskittyyn ja tekeen töitä kellon ympäri meiningillä, tietyllä tapaa pelkäsin, että menetän otteen ja hallinnan toisaalta halusin sitä ja se oli mulle ok. Opiaateista kaikista arkisin ja tehokkaimmaksi tuli subu, halpaa, pitkäkestoinen ja sen annoksen kanssa pystyi paljon kikkaileen niin monien viikkojenkin päästä sain siitä irti haluamani oloja. (näitä sain oikeastaan TOSI PITKÄÄN) Nopeasti toimivat opiaatit ei anna läheskään sellaista työnteko fiilistä mulle kuin bupre, ne ei toimi mulla arkisessa kokoajan olevassa käytössä. Muut opiaatit on enemmän siihen kuosiin tarkoitettu. Jos ottais vaik oksikodonia niin ois kyllä kokoajan aika vitunmoinen säätö ja hankalaa elää sen kanssa jos kadulta sitä ostais.
Subusäätö kumminkin toimi kuin apteekin kanssa olisi ollut. Tiettynä päivänä bussilla tiettyyn paikkaan. Sama hinta ja sama satsi. Osa myyntiin osa itelle ja tärkeille ihmisille joita halusin vain ilahduttaa. Yleensä tällä myynnillä sain just oman käytön maksettua ja jonkun verran jäi käteen muutakin rahaa. Silloin, kun tuli yllätys tilanteita ettei saanutkaan niin sit oltiin hajalla pari päivää, että pystyi saamaan käsiinsä edes jotain muuta opiaattia. Niistä itkuista kyllä täällä foorumilla on tarinaa.
Yhtäkään kertaa ei tarttenut rottailla, kertaakaan ei tarttenut valehdella, kertakaan ei mennyt mikään niinkuin "perusnistien" kanssa meni, kun piti järjen säädöissä mukana ja teki niitä selvinpäin. Oikeastaan nykyään ihmiset sieltä mistä ostan subuni myy mulle varmaan eniten sen takia, että mun kanssa kaikki toimii vaivattomasti ja näppärästi. Ei tartte aina odotella velkoja kuukausia vain rahat on aina kädessä. Kuhan vain on rehellinen, fiksu ja oikeasti välittää vähän niistä ihmisistä joidenka kanssa säätää (ostaa tai kelle myy) tai ainakin huomioi sen, että helpottamalla niiden elämää jeesaat omaa ympäristöäs/yhteisöös paljon. Se helpottais kaikkien meidän oloa, kun tehtäis vain hommat FIKSUSTI. Säätämisessä aina tee niinkuin itelle tekisit. Tai jotain tollaista. Ei aina tartte pienen velan takia olla jotain vetämässä turpaa, se aiheuttaa vain isompia kuvioita, eikä aina tartte yrittää valehdella yhtä xanorii itelle sekin johtaa vain turhiin juttuihin. Jos on liian sekaisin niin ei hommaa liikaa lisää huumeita, tai ei myy liian sekaselle kaverille vaan sanoo, että tuu huomenna käymään. Välttämällä kusipäitä ja tyhmiä ihmisiä joista tulee itelle harmia kanssa auttaa vähentään haittoja itelle huumeista. Oma on meidän syy (itekkin välillä vedän överiksi), että ihmiset pitää meitä tyhminä nisteinä eikä laillista huumeita meille, kun ei osata olla ihmisiksi aina. Ymmärrän toki, että joskus mielenterveys sun muu on vaakalaudalla, mut niin pitäis meidän muidenkin huomioida se meidän kavereissa ja sit jeesata tai tehä sille jotain jos osaa. Silloin, kun säätää kaverin kanssa on tosi ok kysyä mitä kuuluu? Oots pärjännyt? Voinks mä auttaa jos jokin on pielessä? Ei se niin homoa ole, että taputtaa selkään kaveria välillä, että ne jotkut ihmiset tietäis, että niillä on kavereita joihinka voi luottaa. Ei nyt varajeesukseksi rupea, mut kumminkin ees vähän jeesaa jos pystyy sillä hetkellä. On edes reilu toista kohtaan niin hyvin menee.
Puoltoista - kaksi vuotta sitä bupen kiskomista kesti päivittäin. Muutamia kertoja yritin lopettaa tais olla joulu 2011-2012 uusivuosi jolloin pidin taukoa, kouluun kumminkin mennessä olin vielä niin huonossa hapessa, ettei tahtonut tulla mitään jotenka annoin mennä vain. En oikeastaan missään kohtaa pitänyt riippuvaisuutta sinällään kauheen negatiivisena, muutakuin silloin, kun kävi se ettei jostain kumman syystä saanutkaan annostaan. Sit oksenneltiin ja täristiin lattialla niin kauan, että sai douppia taas. 2012 keväällä taas uusi lopetus yritys, mut pienenkin liian stressin takia annoin homman mennä plörinäksi. Harmi. Koska oikeasti, tos kohtaa se olisi ollut vielä paljon helpompi prosessi. Jatkoin siitä aika pitkään samaa rataa oikeastaan koko vuoden. Nyt sit tässä 2013 huhtikuussa menin a-klinikalle ja aloin puhuun subun päivittäis käytön lopetuksesta. Avokatko tais alkaa 25 päivä huhtikuuta lääkärikäynnin jälkeen. Lääkkeet käteen ja lopetus sit sinä päivänä.
Syitä tähän oli monia. Ensinnäkin olin päättänyt hakee lääkealan perustutkinnon koulutuksen siellä ei sovi olla täs pisteessä missä nyt oon. En ees tiiä pääsenkö, mut hyvä jo tehä tää homma nyt keväällä jos natsaa. Muutenkin subu ei millään annoksella tai millään annostelulla enään tuonut oikein mulle mitään mun keskittymiseen, rentoutumiseen tai mihinkään. Siitä tuli neutraali eikä se futannut muuhun, kuin siihen, että ei ollut niitä refloja sit. Yllättävän pitkään toi kesti subulla kumminkin, että siitä sai jotain irti, koska vasta joskus maaliskuussa aloin huomaan sen ite kunnolla. Muilla opiaateilla yleensä mennyt tosi nopeasti se hohto siitä. Myös halusin todistaa itelleni, että pystyn olemaan ilman päivittäis käyttöä ja halusin testata miltä se tuntuu. Vaik tietyllä tapaa se yhden tai kahden lainin veto oli pieni asia mun elämässä, mut hiton suuri muutos se on ollut silti.
Psyykkisesti musta on tullut erilainen tai huomaa, että miltä tuntuu olla ilman jatkuvaa buprepöhinää. En ois uskonutkaan kuinka paljon mun käyttö loppupeleissä latisti tiettyjä fiiliksiä. Hankala kuvailla sitä mitä tapahtui, mut on ihan erilainen into asioihin kuin ennen se ei oo niin vakaa vain spontaani. Rauhattomuutta ja ylikierroksilla oloa tuntee puhtaasti eikä sillä tavalla, että nyt oli niin isolaini, että menee lujaa. Ehkä yksi tapa kuvailla oloa on se, että jazz kuuloostaa erilaiselta ja yhtäkkiä rock ja blues antaa kiksejä taas pikkuhiljaa, tulee erilaisista asioista kylmän väreitä kuin ennen. En ole niin systemaattinen ja niin "robottimainen". Tietyllä tapaa, mun bupren käyttö piti mulla yllä sellaista tiettyä työnarkoottista egoa jota kunnioitan ja ihannoin, mut nyt se tuntuu kaukaisemmalta eikä niin minulta. Eniten mua pelottaa, jos mä tuun tästä takaisin sellaiseksi päivittäis väsyneeksi ja en pysty keskittyyn asioihin tarpeeksi. Lääkärin kanssa näistä asioista puhuttiin ja sanoi, että anna jonkun verran nyt aikaa, että asiat järjestyy takaisin ja sit katotaan. Ehkä mulle vois joku lääkitys olla paikallaan tai sit ei.
Tuntuu, että saattaisin haluta välillä vain lomailla. Ehkä ottaa happoo kuunnella Grateful Deadia ja katsella aurinkoo. Sen sijaan, että opettelisin Django Reindhartin kovimpii likkejä ulkoo ja pitäisin sitä ainoona tärkeenä asiana elämässä. Tai pidin muitakin asioita tärkeenä, mutta yritin unohtaa ne muut asiat ja keskittyä vain työhön jolla ehkä välillä mittasin omaa arvoni kaikessa. Se mitä teen se mitä osaan on mun arvoni. Vieläkin kelaan paljon noin, mut vähemmän yritän... Ehkä enemmän päässyt taas siihen ajatukseen, että kuhan mulla vain on tosi kivaa niin mulla menee hyvin. Eks siitä ollut kyse kaikessa rokissa aikoinaan? Vedettiin huumeita ja pidettiin hauskaa? Jazzissa on kyse kikkailusta ja osaamisesta, siinäkin tyylillä ja miellyttävällä tavalla, mut silti se on jokapäivä itsensä ylittämistä.
Nyt tosta lääkäri käynnistä on siis melkein jo neljä viikkoa.
Lääkkeiks sain pahimmille päiville 3 x 2 mg rivaa. Ketiapiinia tarjottiin ja serenasee, mut ne jätin ottamatta. Särkylääke nivelkipuihin ja catapersani kylmä kuuma oireiluun. Näillä oikeasti pärjää tosi pitkälle, kun pudottaa vain opiaatti/opioidi annoksensa pieneen ennen lopettamista. Sekin on pitkä tehtävä välillä, mut tekee itelle tietyn suunnitelman niin se onnistuu. Suosittelen silti, ettei annoksen pudottamisesta tee itelle mitään pitkää kitumista, yrittää päästä nopeasti siihen, että voi alkaa tosi toimiin lopettamisen kanssa. Itellä hankalinta oli lopettaa kahden annoksen ottaminen päivisin. Jotenkin aina työpäivän jälkeen halusin palkita itteni lainilla ja aamulla herättää itteni siihen. Oli tosi hankalaa mennä alle 0,5 mg annoksen (nokitin siis kokoajan), mut tästähän oli jo helppo lopettaa verrattuna niihin jotka lopettaa muutamasta millistä.
Ensimmäinen viikko oli tietyllä tapaa se fyysinen helvetti. Kipuja paljon, ei pystynyt nukkumaan. Jalat potki ja kylmä oli, mikään asento ei tuntunut hyvältä. Paska lensi ja ruoka ei maittanut. Kolmas päivä ilman bupree oli hulluin tärinä, silloin otin subua snadisti kramppeihin. Tämän jälkeen olikin jo paljon helpompi olo. Viides päivä tais olla eniten sitä, että oli kylmä ei huvittanut tehä mitään ja uni ei tahtonut tulla. Rauhaton olo ja turhautunut. Särkylääke jeesas nivelkipuihin, bentsot jeesas pääkoppaan terapeuttisesti ja catapersani poisti tuon kylmyyden, mut toi sit sellaisen heikon olon ja zombiuden, huonolla ruokavaliolla oli kun ei maittanut ruoka, niin se heikensi verenkiertoa ja jatkuvasti pyörrytti. Viikon sisään olin jo siinä pisteessä, että pelkkä bentso oli mitä otin.
Siitä taiskin mennä yksi viikko lisää ja toi kakkosviikon loppupuolella hommasin piriä jolla poistin refloja ja sain vähän tehtyä muutakin kuin pyörittyä sängyssä, myös dexmillä välillä. Dexmin ottaminen poistaa reflat pois oikeastaan juurikin yhdeksi päiväksi ja sillä on iso terapeuttinen arvo silloin, kun istuu kämpässä hajoilemassa, samalla, kun seinät tuntuu kaatuvan päälle. Suosittelen sitä paljon annosten pudottamiseen ja juurikin äkillisiin refloihin joita ei odottanut tulevan tai just jos on lopettamassa jotain.
Yleisiä ohjeita lopettamis vaiheessa itellä. Kylvyt, helpot ruuat mitä saa alas, krapula ruoka on hyvää, hiilari/protsku juomat on helppo tapa saada jotain kaloreita. Itellä menee vieläkin vain jotain mikro ruokaa, kun ei jaksa tehä safkaa tai tiskata astioita. Pieni liikunta jeesaa hitosti. Venyttely vaik vain tunninkin välein. Meditaatio on aktiivista toimintaa silloin, kun passiivinen on oma olotila ja sillä oli tosi terapeuttinen arvo mulle.
Kolmas viikko oli huomattavasti helpompi. Edelleen oloina oli keskittymisvaikeuksia, rauhattomuutta ja ei huvittanut tehdä mitään. Ruokakin oli hankala syödä. Kolmannella viikolla yleensä refloja oli aamuin ja illoin ennen unille menoa, mut päivällä saattoi olla hetken ihan ok olo. Tällöin aloin jo pikkuhiljaa urheileen hieman enemmän kävin puistossa karatee treenamassa ja juoksulenkillä. Oikeastaan olo oli vähän sama, kuin aikoinaan, kun lopetin alkoholin käytön, että alkoi yhtäkkiä nauttiin sellaisesta puhtaasta hyvästä olosta omassa kehossa. Rupes maadoittuun tietyllä tapaa taas.
Kolmannen viikon lopussa olot alkoi olemaan jo siinä pisteessä, ettei refloja sillain tuntenut kauheen kovasti jotenka päätin silloin jo ottaa subua hupiin. Taisin ottaa yli 2 mg, ehkä enemmänkin 3 ehkä. Hankala sanoa, koska olin pieniin annoksiin pistänyt palat ennen. Laini kyllä näytti pitkältä. Hyvältä se myös tuntui. Aluksi tuli tosi kova puhevimma ja lopussa sain hetken kunnon valveunia, mutta sitten se hävisi, kun aloin hääräileen sosiaalisemmin tyttöystävän kanssa. Jotenkin tuo kokemus oli tosi jees. Hyvä kuosi, mutta silti jäi vähän nääääh fiilis. Kuosi ei tehnyt musta sellaista hyperaktiivista jota alkoi kiinnostaan asioiden tekeminen vain enemmän just kuosinen. Hyvä kuosi, mutta silti jotain puuttui. Se oli hauskaa, mut ei niin hauskaa esim, kuin silloin kun sitä käytti päivittäin ja sai selvästi sen energia buustin jonka jälkeen halusi tehä asioita. Enemmän vain halusin hetken itselleni kuunnella musiikkia jota en muuten täällä oikein ehdi tekeen oleen itseni kanssa hetken rauhassa ja levätä. Halusin hetken olla pois siitä ajatuksesta, että oon tässä avokatkolla ja mun ei pitäis käyttää bupree. Eikä se hetki ollut huono tai tullut morkkista mulle siitä tai mitään. Ei oikein refloja puskenut päälle eikä mitään, se vain ei enään ollut sitä mitä niin paljon siltä kaipasi ja samalla just sitä. Valveunia, musiikkia, rentoutuminen, mut ei sitä, että yhtäkkiä tiedän mitä haluan tehä määrätietoisesti ja teen sitä ja kehitän jotain asiaa.
Saman oikeastaan tein sit viikon päästä uudestaan, josta jäi aika paljon samoja viboja.
Oikeastaan. Ymmärrän minkä takia tähän jäin koukkuun, mut silti ihmettelen minkä takia se oli niin siistiä silloin, nyt kun elämässä taas kerran on kaikki vähän erimallilla niin tuntuu, että tälläisellä päihteellä ei oo niin paljoo annettavaa. Ehkä muiden päihteiden kanssa olisi ja varsinkin näin refloissa sillä on, mut silti jotenkin tuntuu, että ehken oikeasti tarvitse tätä päivittäin enään. Tietenkin fiilis saattaa muuttua heti, kun pääsen/joudun tai johonkin duuniin ja saisin jotain päivittäistä rutiinia tähän arkeen, joka alkaa stressaan tai muuta. Nyt on kumminkin jo kohta kuukausi istuttu ja katottu teeveetä, välillä kuosaten, mutta ei saanut mitään aikaseksi.
Ennen pidin tosi tärkeenä asiana sitä, että kuhan tekis jotain muuta mielenkiintoista kuin huumeita niin niistä pysyis erossa, mut tälläisten arkipäivästen huumeiden kanssa se ei toimi. Niitä voi vetää ihan rauhassa niin, että pystyy toimiin normaalisti arjessaan. Pahin tunne ainakin itelle on se, jos jää jumiin paikalle tekemään ei mitään. Sais ees opiskella jotain niin helpottais oloa tosi paljon. Sit jos nyt pystyisin pysyyn ilman niitä ns päivittäis arkidouppeja niin se ois hieno juttu toisaalta jos kaikki menee siihen mitä oli vielä parikuukautta sitten en koe ees hävinneeni mitään, kaikki on ollut pelkkää voittoa tän ajan.
Vierottautuessa niin pahin tunne ei ainakaan itellä tunnu olevan niissä kovimmissa oireissa. Vaan se ensinnäkin pitkä aika jolloinka vain jumittaa tekemättä mitään. Haluis jo päästä arkeen, vähän kuin olis pitkällä sairaslomalla. Tai sitähän tää on. Haluis oikeasti päästä jo töihin jonkin sorvimen ääreen pois siitä ajatuksesta, että nyt sitä sit katkoillaan. Jos jää jumittaan tätä tunnetta oikeastaan mikä itellä on tästä ajasta jolla ei tee yksinkertaisesti mitään, niin hyvin äkkiä mennään vain uutta seinää päin ja kovaa. Sit mennään äkkiä riippuvuudesta toiseen. Ärsyttävintä tässä on myös se, että just nyt ei olis siihen arkeen mitään sisältöä joka ois ns pakollista. Ei opiskelua, töitä ym. Vain tyhjää. Arki näyttää tosi erilaiselta tässä kohtaa, kuin muutama kuukausi sitten. Pitäis mennä pienin askelin, mut jokainen askel on mahollisuus kompastua. On helppoa pudota takaisin siihen, pistän rahat kuoseihin vain ja niillä passivoin itteni, kun nyt eniten kaipaisin hyviä rutiineja.
Näihin rutiineihin oon saanut vasta urheilun vähän tohon oheen. Muu toiminta on vielä vähän liian hankalaa. Opiskelu tai kitaransoitto on vielä kaukaisen näköistä touhua. Tietokonepelit, television kattominen edes tollainen perinteisin luppoaika on hiton hankalaa eikä täytä sitä tiettyä tyhjyyttä ja rauhattomuutta. Noi ois niin pieniä askelia edes johonkin rutiinin kaltaiseen tai voittais sen seinän tuijottamisen, puhumattakaan siitä, että jos sais vaik jonkun pikkuduunin. Oikeasti nyt kelpais aika monikin duuni. Soittelin tänään jo yhteen ns puhelinmyynti hommaan, mut ei vastattu ainakaan siellä puhelimeen. Haluis vain jotain tähän arkeen joka ei ois huumekuviot, tässä 4 viikon aikana silti se huumeilu on ollut se kuvio. Kavereitakin ois kiva nähä, mut niissäkin äkkiä se menee sellaiseen sosiaali päihteilyyn joka toisaalta ois ihan jees, mut just nyt näillä viikoilla sitä pitää välttää. Annan itelleni sen kerran viikossa buprea täl hetkellä, mut muut huumeet on ok, mut niissäkin pitää pitää just se raja ees jossain.
Siitä se luuppi sit lähteekin jota pelkään tietyllä tapaa. Juminen, oikeasti nistahtanut elämäntyyli joka pyöris huumekuvion ja sen ongelman ympärillä tapahtumatta mitään siinä ohella. Piri pieni pyörii Lasse siinä hyörii. Sormet sanoo soo soo soo, kengät liimautuu maahan ja mä en enään oo sen kanssa okoo koo.
Tästä asioiden rakentaminen omassa elämäntilanteessa uuteen suuntaan on just ehkä aika huonolla pisteessä vielä tähän subun lopetukseen. Opiskelin tosiaan kaksi vuotta musaa, mut nyt on aika matto viety alta. Ei bändiä, ei töitä ei suuntaa pitää vain yrittää ees jotain rakentaa tyhjästä. Onneksi on tyttöystävä se on mun tukena, mut myös mun pitää pystyä tukeen itteeni, koska hän ei pysty mulle mitään tekeen joka käytännössä auttais mua eteenpäin. Hankala tilanne saa nähä miten menee.
Tietenkin. Ohan tässä vasta neljäsviikko menossa, mut se on hiton pitkä aika jumittaa. Voin vain kuvitella niiden ihmisten fiilistä jotka on jumittanut vuosia.
Kadunko?
En.
Mulla oli mun elämän parhaat kaksi vuotta tässä toivottovasti ne jatkuu vielä. Ehkä yksi asia mitä haluisin niin löytää kumminkin jotain muutakin vielä tähän elämän ohelle, kuin ne päihteet ja musan. Mä tykkään päihteistä jos mä voisin tehä niiden kanssa töitä niin se ois varmaan aika upeeta. Musiikki samoin, mut mut. Pitäis ehkä tehä niitä muitakin unelmia välillä, käydä ulkomailla, vaeltaa parille vuorelle. Opetella tekeen uusia ruokia ja opiskella omaksi nautinnoksi jotain asiaa vähän iltasin. Sellaista kevyempää ei niin elämän tehtävää tyylisiä juttuja. Mä kaipaisin noita vaihteluksi välillä kyllä tosi paljon. Sais vähän etäisyyttä asioihin niin ois hyvä, sit kun ois tehnyt ne asiat pois alta niin ois taas helpompi tulla takaisin siihen arkiseen puurtamiseen joka toivottovasti olisi sellaista mitä haluun tehä ja mistä inspiroidun. Nyt niihin asioihin ollaan hankkimassa alkuasetelmia mitä elämässä haluun pitkällä aikavälillä tehdä, mut noi pienet muut unelmat ne villit lapsuuden unelmat kandee muistaa, ettei joku päivä kaduta, kun on liian vanha tai jotain.
Ehkä ainut mitä huumeissa mua kaduttaa on se, että monesti unohdin sen kaiken muun sen ympäriltä. Huumeet oli kumminkin vain yksi mun suurista unelmista elämässä ja ne oon saavuttanut, ois aika ottaa muitakin juttuja. Eniten ehkä pelkään, että luuppaan nää samat elämän muutokset ja kelat uudestaan vain enkä etene. Täytyis värejä lisää pistää omaan värityskirjaansa ennenkuin paperista tulee paskan väristä. Täytyy vain keksiä keinot... Ekoja askelia kait täytyy ottaa tosiaan hitaasti ja ajan kanssa määrätietoisesti, mutta ilman stressiä, muuten käy just niinkuin on jo monta kertaa käynyt. Näitä juttuja 8 vuotta pohtinut ja nyt olis taas sen 8 vuoden elämänreissun kohalla yksi asema johonka jäädä ja käydä tsiigaileen mitä sen ulkopuolella on. Hullujuna menee kyllä eteenpäin ja sinne voi aina hypätä takas.
En mä päihteitä tuu lopettaan vielä missään nimessäkään. Subuakin tosiaan ottanut tässä en sitäkään varmasti lopeta vielä pitkään aikaan. Ensimmäien tavoite pois päivittäis käytöstä on ainakin hetkeksi saavutettu. Sen jälkeen katotaan mitä muuta tehään. Toivottovasti tästä tulee hiton siisti kesä, mut äkkiä tää kesä saattaa olla sellainen pieni lasku pois siitä mitä tässä oli parivuotta joka oli ihan megasiistiä aikaa. Pitää vain pitää mielessä se, että niitä megasiistejä juttuja tulee ja menee varmasti niitä on myös edessä vielä.
Ei aina voi saada elämästään parempaa ja parempaa, välillä pitää vähän tasoittaa menoa.
Kiitos jos jaksoit lukea kokotekstin. Toivottovasti siitä saa myös jotain selvää ehkä jotain apuakin. Kirjoittakaa mitä vain jos tulee mieleen tai omia kokemuksia myös.
Pitää vain hetkeksi pysähtyä katsoa ympärille ja tajuta, kuinka kaunista täällä on...
Lisäks oon melkein täysin samassa tilanteessa, neljäs viikko kohta täynnä, tosin otin eilen muutaman teemun. Tuntu vaan et se oli kannattavaa, koska usko lopettamiseen kasvoi vain 
Mut täl hetkellä on sellainen välitila tunne. Kaikki on paskaa, mut kyllä tästä kait selvitään.
