Kantsuu, ketkuu ja kokonaan katoamista

Alue kaikille trippailutarinoille, pois lukien alla erikseen olevat. Psykedeelit, dissosiatiivit, deliriantit...
User avatar
[Silppuri]
Psykonautti
Posts: 75
Joined: Wed 25 Jul 2007, 05:01

Kantsuu, ketkuu ja kokonaan katoamista

Post by [Silppuri] »

Hei,

Päätän kirjoittaa tänne vuosien jälkeen, koska tuntuu että olin tuossa viikonloppuna sellaisella pitkästä aikaa yllättävällä matkalla. Että kävi paikoissa/poistu paikoista niin, että jäi ihmettelevä ja hämmästynyt olo. Että mitähän vittua. Sanallistamisen ongelma.

Taustatietona musta se, että kokemusta psykedeeleistä, kehollisista matkoista, meditaatiosta, tanssin riemusta ja mielen pelleilyistä on jo sillee, noh kattavasti, jopa rajaavan paljon. Monesti huomaa vaan sen, että psykedeeliset (päihde)kokemukset menee jollain tavalla tuttuja reittejä. Tähän syynä esimerkiksi se, että monissa päihteissä nyt vaan on melko samanlainen nousu-peak-lasku dramaturgia, niin kestoltaan kuin intensiivisyyden jakautumisen suhteen (hermostuttavat nousut, leijaileva yläplateau ja venytettävissä olevat ”jatkot”). Vähemmän se, että olis kyynistynyt ”tiedän kyllä miten tää tulee menee” -asenne. Toki siltäkään ei voi täysin välttyä, kuten ei siltäkään, että on syntyny jo joitai totunnaisia tapoja käyttää päihteitä aina tiettyjen set-setting -tilojen vallitessa, oikean hetken tullen ja tietyissä samoissa tutuissa ympäristöissä. Eli en yleensä nappaile (enää) ex tempore lappua huuleen, koska on tylsää, tai ota tunnekuohuissa voimakkaita psykedeelejä ja mitoitan aikuismaisella rauhallisuudella annostukseni aina tilanteisiin sopivaksi (ei tärinätiloja/lämmin lätäkkö-kuoseja, ettei muut huolestu). Myöskin haluun yleensä säilyttää jonkinasteisen sosialisointimahdollisuuden ihmisten kanssa, joten jos otan psykedeelejä seurassa, valitsen ¼ lapun mieluummin kuin puolikkaan ja olen myös osittain jättänyt yksin trippailun trippailun kokonaan sikseen. Olen myös haittojen minimoija-tyyppinen päihteiden käyttäjä, eli huolehdin vitamiinitankkauksista, liikunnan ja levon tärkeydestä kaiken pohjalla, riittävän harvasta käyttöfrekvenssistä ja kohtuullisista käyttöannoksista silloin, kun kyseessä on toksisia aineita.

Mutta nyt rehellisyyden nimissä, faktat tiskiin ja tarinassa eteenpäin. Viikonloppuna oli yhden UG-klubin avajaiset, jonka suhteen oli melko hyvä hype päällä. Lineup vaikutti voitokkaalta ja tiedän, että järjestäjätiimiltä pystyi myös odottamaan sitä, että asioita on oikeasti mietitty läpi, niin että kävijäkokemus on mahdollisimman hyvä. Oltiin menossa paikan päälle kolmen kaverin kanssa, etkoilimme varsinaista menomestaa lähellä olevassa kodissani. Takana on hysteerisen hauska alkuilta, kauan matkoilla olleen kaverin paluun juhlistamista, kahvin juontia, puheen tauotonta virtausta klo kuudesta aina klo 23.30:en asti, jolloin alamme valua kohti klubia. Mulla on mukana vaporisaattori (suositus: Airvape X!), johon on ladattuna 1,5g hyvää pilveä, pikku peltirasia, jossa n. 0,4g ketamiinia ja tämän lisäksi neljä pientä mutta pontevaa kannabiskeksiä (joiden tarkoista määristä en osaa sanoa muuta kuin: 1 keksi väsyttää vähän, 2 keksiä huvittaa aaltoillen, 3 keksiä aaltoilee huvittaen, 4 keksiä vähänkö kuule pärisee, 5+ möhnäyttää ja on muutenkin tarpeetonta). Pohjavireenä kehossa myös lievä kuume ja räkäisyys, johon olen ottanut yhden Ibutabsin (400mg ibuprofeenia), koska tiesin et jaksaminen tulee muuten aaltoilemaan, vaikka kaikista akuutein flunssakuumetulehdustila onkin jo lievittymään päin. Eli vähän jääräpäisesti haluan näihin avajaisiin, vaikka jonkun kirjan mukaan tiedossa olisi sydänlihaksen tulehdus tulevasta bassojumpasta.

Saavutaan paikan päälle, kerrotaan nimet, päästään sisään, maksetaan, saadaan leimat, halaillaan tuttuja järjestäjiä, tutustutaan paikkoihin. On kohtuuhintainen kiska, on vesipiste ja kaksikin vessaa, Löytyy myös ”suihkutila”, jossa ei voi käydä suihkussa, mutta jossa on kuitenkin valot ja pieni neliön mallinen pilari rintalastan korkeudella. Voi miten ne on ajatellut ihan kaikkea. En kestä. Pissaajat pissaa rauhassa ja sit on suihku, jossa voi käydä isommallakin porukalla. Äänentoisto top, ilmanvaihto not (mut hei, sentää tuuletusreikä seinässä ja kaks tuuletinta), seinät mustat, lattiat kuin kunnantalolla tai peruskoulussa, sohvia, röökihuone, valvottu maksuton narikka, eli sillee aika messevää UG-tasoa. Tanssilattialla tulee pyörittyä, soi kaikkee ilosta ja ihanaa, housee ja hymyilyttää, tilaa on. Oma tanssiminen lähtee sillee hetkittäin lentoon, mut sit toisaalta on ihan innoissaan siitä, että kassissa on jotain kiinnostavaa illan varalle.

Käydään välillä juttelemassa ja toteamassa, että vittu miten kuuma, no niinpä, eikö ookki, mul on ihan liikaa vaatetta päällä, no nii mäki oisin voinu jättää tän kotii, mä kerkeesin käydä vartissa vaihtaa kotona sortsit, jep, jep mut ei kyl. Mesta alkaa posahdella täyteen porukkaa, osa jengistä on sillee statistien tavalla tuttuja, että ne on aina ollu mun tekno/house-menoiltojen kokemuksissa mukana, mutta ei ikinä vaa oo tullu juteltua niiden kanssa. Tietyistä tyypeistä tulee tietty fiilis kun ne havaitsee jossain tanssilattian nurkassa, joku on aina tosi fab, tai joku aina tiettyyn aikaan paikalla ja poissa toisena. Päätetään nakertaa keksejä yhdessä. Yksi ystävä syö yhden keksin, toinen ystävä syö kolme keksiä, kolmas ystävä syö puolikkaan E:n ja mä valitsen syödä neljä keksiä. Tässä vaiheessa mieleen alkaa hiipiä ajatus pulahduksesta syvään päähän myös ketamiinilla. Käyn ostamassa alkoholittoman oluen, joka haisee ihan pilveltä.

Ystäväni menevät jonottamaan vessaan ja päätän käydä ”suihkussa”. Annostelen silmämääräisesti syvän molskahduksen aiheuttavan lainin ketkua kännykän näytölle, joka lepää pylvään päällä kuin taideteos galleriassa. Hienonnan pulveria muovisella turvalukulistalla ja tajuan aineen hienonnuttua sen riittävään kaksiin sen kokoisiin laineihin kuin joita olen tottunut ottamaan. En osaa sanoa tarkkoja määriä, mutta päätän ottaa yhden viivan kumpaankin sieraimeen. Haistelen turvalukulistan kantin molemmin puolin tarkasti, samalla pieteetillä pyyhin myös kännykän näytön sormella ja nuuskutan sormeni puhtaaksi ”kamasta”. Ryystän muutaman kerran rään ja ketamiinin sekoitusta syvemmälle päähäni, hankaan nenäni, nenänvarteni, poskipääni, ylähuuleni ja viikset puhtaaksi mahdollisista valkoisista jäämistä kämmenselkääni ja kyynärvarteeni. Poistun suihkusta.

Käyn kertomassa ystävilleni, että kävin ottamassa ketamiinia ja saatan olla seuraavat puoli tuntia tanssilattialla hieman epäsosiaalinen (ehkä, ei voi tietää), joten sitä ei kannattaisi ihmetellä. Tämän jälkeen siirryn tanssilattian etunurkkaan kaiutintornin viereen ja lasken kassin kaiuttimen päälle ja varaudun laskeutumaan tilanteeseen. Ensimmäisenä huomaan aineen vaikuttavan hienomotoriikkaani. Mieleen tulee jopa eräs varhaisimmista päihdetuttavuuksistani, DXM, ja sen aiheuttama robottimainen liikekieli. Askel juurevoituu tanssilattiaa kohti, ja liikkeistäni tulee jollain tavalla automatisoituneita. Askelkuvion tai käsien piirtämän tilallisen jäljen vaihtaminen äkkiseltään muuttuu haastavaksi ja poljento alkaa syventyä toistamaan hitaasti samaa liikettä. Mutta liike ei kuitenkaan pysy samana vaan automatisaation otettua kehoni valtaan alkaa hidas, mutta määrätietoinen kaivautuminen poispäin itsestä. Siis poispäin siitä tilaa valtaavasta hahmosta, jonka sisällä olen tottunut minuuttani ja kokemustani olemassaolosta tavanomaisesti säilyttämään. Kehoni jatkaa kairaamista nyt jo hieman vakavoituneen musiikin ja kiristyneen biitin tahtiin. Alan tulemaan yhä välinpitämättömämmäksi sen orjallisen seuraamisen suhteen. Olen ohimennen ylpeä siitä, että minun ei tarvitse jahdata biittiä yks yhteen temmon kanssa, vaan kehoni kiertää ja viittaa siihen omalla hienovaraisella ja röyhkeälläkin tavallaan. Musiikki kaatuu kaiuttimista tanssilattialle kuin kuiva aalto ja tärkein tehtävä on pysyä pinnalla tai aallon harjalla.

Alan empiä ottamaani annosta, mitenkäs se K-hole kokemus nyt, onkos sille nyt paras paikka uudessa paikassa ja sosiaalisten tilanteiden mahdollisuuksien meressä? Toisaalta klubille saapuessani, oloni valtasi tietty turvallisen tilan tuntu, tunne siitä että täällä on ihmisiä, jotka sallivat vapauksia toisille ihmisille ja osaavat ottaa niitä myös itse. Tunne siitä, ettei tarvitse selitellä kenellekkään mitään eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita kenenkään valitsemaa illanviettolinjaa, ellei siitä koidu suoranaista haittaa toisille. Palaan lepäämään liikkeeseen tanssilattialle, kaiuttimien viereen, pisteeseen tilassa, johon eittämättä olin tänä iltana saapunut, mutta jossa en enää sijainnut. Tunnistan mekaniikan, joka psykedeelistä kokemustani usein ohjailee: kun keskittyy mihin tahansa, johonkin visuaaliseen yksityiskohtaan tai hengitykseen, tai musiikillisiin vaikutelmiin, ja antaa niiden viedä, alkaa matka syventyä ja narraatio tietyllä tavalla tihentyä. Mutta kokemustani ei enää ohjaile tarve kertoa tarinaa muille, tai oma tuttu ääneni, jonka olen tottunut kokemusteni sisällä värittävän ”suoraa kokemistani”, vaan jokin muu. En ole kehoni joka liikkuu, en ole ääni joka kokemustani selostaa, en tiedä kuka olen, enkä tiedä keitä nämä ihmiset ympärilläni ovat. Kaikki personoidut viittausten verkostot (tuo on ystäväni, tuon minä tunnen, toi oli sillon siellä, tätä tyyppiä mä rakastan jne.) ovat kadonneet tyystin.

Hienomotoriikan katoaminen näyttäytyy konkreettisesti kehossani niin, että pystyn ”roikkumaan” nivelteni varassa, löytämään kannatuksen luisista rakenteista. Ikään kuin päädyn johonkin asentoon, jään siihen, annan biitin vallata ja automatisoida kehoni liikkeen, jonka jälkeen vain roikun hitaasti muuttuvassa loopissa, kuin olisin lihaa, joka riippuu koukuista hitaasti pyörien. Silmiini yhdistyvät lihakset alkavat toimia sulavan katseen tarkistamisen sijaan staccatomaisesti töksähdellen, tämä vaikeuttaa katseen tarkentamista mihinkään, kehenkään, ja voimistaa näin ollen tunnetta vieraantuneisuudesta ja kaiken tutun katoamisesta. Ratkaisen asian hyväksymällä sen, että katseeni putoaa lasittuneeksi, kehoni ohittaa kaikki esteettiset vaatimukset mitä tanssi yleensä minussa herättää (huomiona: oudot katseet valtoimenaan tanssiessa eivät minua häiritse, osaan tanssia kauniisti ja toisaalta rujostikin, mutta nyt kyseessä on niin poikkeuksellinen robottitila, että joudun hieman pohtimaan asiaa uusiksi). Kehoni pinta rakoilee ja on merkityksetön, minkä ja minkä välille se oikeastaan piirtyy, miten niin olennainen vedenjakaja se arkisessa kokemuksessa onkaan ja miten se nyt on täysin epäkonkreettinen ja epätosi. Hetkittäin luen tanssilattialla olevan jonkin oudon kultin, joka palvoo musiikkia, jauhaa alttarin ääressä kuivan aallon harjalla, koska kokee sen merkitykselliseksi, koska se lisää arvoa tai tuottaa energiaa, latausta ja sähköä. Kuin mielekäs oravanpyörä, joka grindaa meidät seuraavalle levelille ihmiskuntana ja yhteisönä. Hetkittäin koen olevani etulinjassa, kohtaamassa suurimmat tyrskyt aallonmurtajan vakaudella. Mustat kaiuttimet valuttavat kuivaa nestettä, ääniaaltoja luoksemme. Pohdin äänen koostumusta, miten voin kokea ääniaallon sisältämän informaation. Pidän sitä ihmeellisenä, että olen sensori, joka lukee värähtelyjä suoraan, tai ainakin niin, että translitteroiva laite on minulla sisäkorvassani.

Kokemukseni on täydellinen ihmisyyteen liittyvien rajojen liukeneminen pois ainakin puoleksi tunniksi n. 10-15 minuutin jyrkkien nousujen jälkeen. Se miten laskeutuminen takaisin tutumpaan kokemukseeni kehosta ja maailmasta tapahtuu on vaiheittainen. Alan aluksi saada orastavaa kontrollia kehoni automatisoituneista liikkeistä. Pystyn jälleen vaikuttamaan looppeihin, joissa raajani ja keskustani kiertävät. Pystyn liikuttamaan sormiani hienovaraisemmin, olen sulavampi ja eläväisemmän oloinen. Reagoin muutoksiin musiikissa ja olen enemmän tavoitettavissa. Alan nähdä muita ihmisiä ympärilläni ja huomaan, että minuun ei kiinnitetä erityistä huomiota. Alan havaita paikkani huoneessa ja pystyn astumaan itseni toiseen asentoon. Alan havaita asioita selkeämmin minä-muodossa sekä tunnistan jälleen omat ja muiden fyysiset rajat. Näen kanssani tulleet ystäväni tanssilattian toisessa etunurkassa ja liityn heidän seuraansa. Tanssimme jonkin aikaa ja päädymme yhdessä lähtemään aulatilaan.

Istumme yhdessä sohvalla, toisessa kainalossani on E:tä syönyt ystäväni varsin murheettomassa olotilassa, toisessa kainalossa kauan maailmalla matkannut ystäväni, sohvalla istuvat lisäksi kolmas ystäväni, joka käy keskustelua yhden yhteisen (ja tapahtuman järjestäjänä toimineen) ystävämme kanssa. Ihmettelen sitä, ettei minun ole mitään vaikeutta kertoa juuri kokemastani, saati sitten että jumiutuisin ulosannissani, kuten muiden klassisten psykedeelien kanssa saattaisi käydä. Huomaan olevani vähän pilvessä, mutta en jumissa, enkä hidas, enemmänkin rento ja rauhallinen. Ketamiinin jälkivaikutuksena huomaan olevani yhä tietyllä tavalla ulkona sosiaalisten tilanteiden mutkikkuudesta ja keskustelen kuin muistan keskustelleeni 18-vuotiaana. Häpeilemättä ja pohtimatta liikaa ulosantini vaikuttavuutta. Ilahdun myös keskustelukumppanieni vastaanotosta ja kiinnostuksesta kokemustani kohtaan. Matkoilta palannut ystäväni pohtii omaa väsymystään ja miettii lähtöä, ehdotan yhteistä uloslähtöä, sillä epäilen väsymystä aiheuttavan myös huono ilmanvaihto. Klassinen luokkahuoneväsymys toteamme ja lähdemme ulos.

Palaan sisälle viileyden takia. Vaikka ulkona on yhä poikkeuksellisen lämmintä yöllä, on paitani yhä täysin märkä tanssilattialla olemisen jäljiltä. Huomaan haisevani. Käyn vessassa yhden ja ainoaksi jääneen kerran illan aikana, sillä juuri nyt ei ole jonoa. Kello on noin 3 yöllä.

[Tässä tapahtuu joitain bileasioita, joista minulla ei ole tarkkaa narraatiota enkä pidä niitä trippistoorin kannaltakaan olennaisina, joten pikakelaan:]

Jatkamme vielä tovin tanssimista yhdessä, kunnes tanssilattialla matkoilta palannut ystäväni pohtii uudestaan kotiin lähtemistä ja päätämme lähteä vielä viimeisen kerran tarkistamaan onko kyse luokkahuoneväsymyksestä vai onko aika lähtöön tosiaan tullut. Ystäväni päättää ottaa kuitenkin jo kaikki tavaransa narikasta mukaan lähtemisen varalta. Päädymme ulos rinkimuodostelmaan ja päätän ottaa vapon esiin ja tarjoan muille haikuja kohteliaisuussyistä ensin (koska flunssa). Vain kaksi ihmistä kiinnostuu ja kun he tyytyvät, imeskelen loput pilvet omiin kitusiini. Hatsin lussuttaminen tuntuu synnittömältä nykyään, kun se vain tuntuu lähinnä huolehtivan keuhkoistani niiden tuhoamisen sijaan. Kaikenlainen vainistelu pilven polttamiseen liittyen on myös kadonnut ja vapon käyttäminen julkisilla paikoilla on yhä vain sneakimpaa. Yksi ringissä olevista ystävistämme sanoo maistavansa miten pilvi paahtuu ja vaihtaa väriä vihreästä ruskeaan. Saan kiinni. Matkoilta palanneen ystäväni repun pohjalle on liiskaantunut Samirin falafeleita. Nauramme väärinymmärrykselle, koska kyseessähän eivät siis ole kenenkään Samir-nimisen henkilön henkilökohtaisesti valmistamat kikhernepyörylät vaan HK:n varsin fuusiofalafelmuotoiset härkäpapu-perunapullat. Ystävä putsaa reppunsa ja poistuu nukkumaan pesään, jonne minäkin myöhemmin aamulla palaan käpertymään. Halaamme, erkanemme ja jatkamme iltaa uudella kokoonpanolla takaisin sisälle.

Jäämme yhdessä notkumaan narikan ja suihkun väliin. Olen päättänyt tehdä vielä toisen sukelluksen syvään päähän. Eräs opiskeluyhteistämme tuttu ihminen ilmestyy juttelemaan kanssamme. Jollain menee todella kauan suihkussa. Onneksi on seuraa. Hän kertoo tulleensa paikan päälle yhdestä toisista samana iltana järjestetyistä bileistä ja kyselee tämän uuden avautuneen klubin nimeä. Kerron sen hänelle ja katson kun hän maistelee tuota varsin yksinkertaista, lyhenteenomaista nimeä mielessään. Suihkun ovi hänen selkänsä takaa avautuu ja takaa tulee iloinen letka nuoria miehiä, osa viisi senttimetriä korkeampina kuin tavallista, rintakehät avaruudesta pullottaen, yhden katse pätkii samalla tavalla kuin kuvittelisin omani pätkineen ketamiinin vaikutuksen alaisena (miettiiköhän vessakopissa yhdessä huumeita käyttävä isohko porukka sitä, että kenen huumeet pitää vetää ekana, ettei ne ala päristä liikaa siellä kopissa? Mun järkkä olis: piri ekana, mämmi tokana, koksu ois kolkkuna, ketamiini ihan vikana).

Sulkeudun omaan rauhaani tuon stoalaista varmuutta uhkuvan pylvään äärelle. Kaivan peltirasian, kaksoissulkijalla varustetun minigrip-pussini, jossa on yhä runsaasti ketamiinia ja ladon mielestäni vain yhden viivan kännykän näytölle. Turvalukukortilla ainetta hienonnettuani havaitsen, että ompahan aika pullea viiva, pohdin myös omaa arviointikykyäni, nousevaa juuri vapotettua pilviannostani, tuijotan viivaa ja katson kun se alkaa turvota. Onko viivat yleensä tän korkuisia, miten läheltä mä yleensä tarkastan viivojen paksuuden, osaanko ottaa huomioon pään etäisyyden itse ”vetoalustasta”? Totean, ettei ole olemassa objektiivista mittaria tähän kyllä nyt, päätän että nuuskaan vitosen setelillä vaan puolet ja laitan loput takaisin pussiin. Ensimmäisessä sieraimessa tuntuu jo siltä, että nenäontelossa kirpaisee, mutta päätän ottaa riskillä loputkin toiselle puolelle. Sanon mielessäni: sydänlihaksen tulehdus, toi oli liikaa, sydänkohtaus, entä jos tulee joku kohtaus. Kuules nyt, ei tule mitään kohtausta, älä vainistele mieli, sä aina vainistelet turhia, nyt vaa hengittelet mukana. Kuules nyt kun koputtelen tän vitosen setelin tähän kaks vuotta vanhan iPhonen näytöllä olevaan viiden euron panssarilasiin ja nuuhkin vielä setelin puhtaan ja tungen sen takaisin litimärkään housuntaskuun. Tarkan markan tyyppi siistii ulkoasunsa ja poistuu suihkusta (ja ketamiinia siis jää sinne pussiin myös).

Käyn ostamassa kookosveden klubin kioskilta. Teen ostotoimenpiteestä tarkoituksella töksähtelevän, hei haluaisin kookosveden, tässä viisi euroa (se sama viisi euroa), tässä kaksi euroa takaisin (myyjä leikkii mukanani), kiitos kahdesta eurosta, heihei. Käveleminen alkaa puuroutua matkalla takaisinpäin. Menen kangaskassini kanssa suoraan tanssilattialle ja jään tällä kertaa takariviin ajatellen, että paikkaahan voisi myöhemmin vielä vaihtaa. Pohdin myös, että en pitäisi kangaskassia kädessä koska mukavuus, enkä kyllä laskisi sitä maahan eteeni tallottavaksikaan. Huomaan, että ketamiini kuitenkin kasvattaa sellaiset juuret juuri siihen paikkaan, että mitää muutoksia ei enää voisi tietoisesti tehdä. Pystyn hädin tuskin liikkumaan tanssilattialla kaatumatta. Koko kehoni puutuu ja sedatoituu, kuin suurin osa keskushermostostani sammuisi ja sen mukana suuri osa totunnaisesta minuudestani napsahtaisi pois päältä. Tutut reitit toimia, ajatella ja liikkua evätään ja putoan vierauteen.

Käyn uudelleen läpi varsin tyypilliset psykonautiikkaan liittyvät ajatukset: kuolenko, jäänkö hulluksi, kaikki tulee huolestuu musta, miltähän tää näyttää ulospäin?. Tämän lisäksi käyn läpi muutamia uusia vainiksia: entä jos tää kokemus onkin vaan muisto ja mä oon jo kuollut/sairaalassa/emt koomassa, entä jos tää tai tää tai tää on mun viimeinen muistikuva ennen kaiken pimenemistä, käviks joku just tossa mun edessä moikkaamassa mua ja sen jälkeen heiluttamassa kättä että huhuu ja poistu sen jälkeen paikalta koska ei saanut _mitään yhteyttä muhun? Entä jos mun kehon joku hermojärjestelmä on vaurioitunut ja mä en enää osaa kävellä, entä jos ero tän kokemuksen ja kaikkien mun muiden kokemusten välillä on niin iso, etten pysty enää integroimaan tai palauttamaan itseäni mihinkään takaisin? Entä jos ei ole mitään mihin palata, jos olen astunut peruuttamattomasti minuuteni ulkopuolella ja tulen elämään jatkossa täysin ulkopuolisena, irtaantuneena inhimillisen erillisyyteen perustuvien identiteettien maailmasta? Tämä tarkoittaisi kaikkien mulle läsnäolevien ystävyyssuhteiden uudelleenformulointia samaan tapaan kuin jos olisin saanut kolarissa aivovaurion ja en enää olisi ”sama ihminen”.

Kangaskassi on tässä vaiheessa täysin liimaantunut käteeni kiinni, se roikkuu orgaanisena jatkeenani milloin sormenpäästä milloin ranteesta riippakiven lailla alaspäin kuin heiluri, joka kertoo outoa tarinaa asiasta nimeltä painovoima. Havaintokenttäni rappeutuu ja aina kun katseeni tarkentuu mihin tahansa tilassa olevaan asiaan, alkaa valtava etääntyminen kaiken ulkopuolelle. Asioilla ei ole tärkeysjärjestystä, saatan katsoa betoniharkon rosoisen pinnan yhtä varjoa, toisaalta kaiuttimia paikallaan pitävien hihnojen muodostamaa geometristä installaatiota kokonaisuutena tai kuvitella sitä pientä aukkoa, josta musiikki ja äänien kuiva aallokko valuu kahluualtaaseemme. Havaintoapparaattini lukittuu, jonka yhteydessä kehoni lukittuu kiertämään robotin lailla lyhyitä hitaasti moduloivia kiertoratojaan. Roikun luurangossani, riipun täysin automatisoituna lihana. Kuin hypnotisoituna voin todistaa tekeväni asioita, tai paremminkin voin nähdä tässä tapahtuvan liikettä, aistia että kilojouleittain energiaa prosessoituu, kuitenkin samanaikaisesti voin kieltää tekeväni mitään. En osallistu tähän tapahtumaan millään tavalla. Minulla ei ole olemassa kommunikaation mahdollisuutta, en pysty erottamaan ketään kenestäkään tai hahmottamaan mikä olisi viestimisen arvoista. Mistä viestitään ja mihin, minkä ihmeen takia?

Pohdin välähdyksenomaisesti myös flunssaa ja tulehdustilaani, mahdollisia pitkäaikaisiakin vaurioita sydämelleni, joita ei-täysin-terveenä raskaasti liikkuminen tarinoiden mukaan voi aiheuttaa. Mietin minne kokemuksessani voin tai kannattaa suuntautua? Missä on turvallinen aukko jota kohti mennä? Onko hengitysilmassakaan tarpeeksi happea? Muistan hämärästi ajatelleeni joitain tunteja sitten, että lähinnä seinää olisi enemmän happea, sillä siellä on raittiin ilman ottoaukko ja tuulettimet. Takana ilma on mahdollisesti hiilidioksidipitoisempaa ja pyörtymisen vaara suurempi. Mietin kompastumisen todellista riskiä, sillä sentinkään mittaiset askeleet tanssilattialla tuntuvat siltä, että kaatuminen olisi varsin todennäköistä. Jos ketamiinia käytetään eläintenhoidossa nukuttamiseen, mietin kuinka syvällä unessa voin olla, sillä olenhan yhä pystyssä. Mitä tapahtuu jos anestesia-ainetta nukuttavan annostuksen saanut ihminen lähtee kävelemään portaita ennen kuin narkoosi iskee?

Olen psykedeelis-dissosiatiivisen anestesiatilan keskellä ja ainut mikä on todellista on jonkinlainen hermoverkko, jossa on tiheämpiä kohtia (kuten tämä tanssilattia), joissa tapahtuu energian kiertoon liittyvää työtä ja sitten on ohuempia säikeitä jotka yli ajan ja paikan yhdistävät tällaisia työkeskuksia toisiinsa. Ainutta todellista liikettä on syke, pulssi, laajeneminen ja supistuminen eri tahdeissa. Näen tällaisen alati sykkivän ja moneen suuntaan rihmastomaisesti kasvavan neuraaliverkon yhä kauempaa ja kauempaa, kuinka on vielä rihmastoja rihmastojen ulkopuolella, jotka kurottavat kohti toisiaan, aistien toisensa (?), mutta ollen vielä toistensa ulottumattomissa. Pohdin jälkeenpäin, että rihmasto ja nopea neuraalikudosten viestintä ovat minun kielellisten järjestelmieni (kieleni rajat ovat maailmani rajat-tyyliin) tuomia valmiita malleja joilla pyrin kokemustani jäsentämään, mutta mikä voisi olla galaksien, galaksiryhmien ja galaksijoukkojen vastaava tapa viestiä apersoonallisesti, minkälaiset asiat voisivat olla viestimisen arvoisia tuossa olemisen kerroksessa?

Nautin siitä, että näen tutun DJ:n soittamassa ja hallitsemassa tilannetta kuin shamaani, luomassa turvallista tilaa samalla tavoin kuin toisenlaisia seremonioita johdatellaan pyhin lauluin. Ketamiini alkaa rakoilla ja tilaa alkaa tulla ajatuksille ja havaitsen, että aikaa on mahdollista kokea paloissa: katson tuota kohdetta tämän aikaa, katkos, katson tuota asiaa (kenties eri määrän aikaa!), katkos, ajattelen näin tämän aikaa, katkos, jne. Huippukokemukseni aikana tietty hahmottomuus ja rajojen sulaminen pois väritti aivan kaikkea, ajattelua, liikettä, hengittämistä, ääniaaltojen virtaa. Käyn juomassa vettä ja kävelen kuin pitkälle alkoholismissaan ajautunut ihminen, töksähdellen ja epävarmasti. Välttelen vielä katseita, sillä en ymmärtäisi sosiaalisesta tilanteesta vielä mitään. Tavoitteena on olla kaatumatta kenenkään päälle ja saada nokkamukista muistuttava korvallinen muovikippo joita on tarjolla osumaan suurin piirtein suuhun. Mitä on niellä nestettä, ahaa. Selviän takaisin tanssilattialle ja hetken tanssittuani tapaan yhden alkuperäisestä seurueestani ja hän käy kanssani keskustelun siitä, mikä on jaksaminen/bileinto ja tulisinko samaan paikkaan nukkumaan heidän kanssaan. Kerron hyvin robottimaisesti asiat: uskon, että olen ehkä viiteen puoli kuuteen, sitten käyn kotona suihkussa ja mietin sitten jaksanko siirtyä, entäs sinä? Informatiivista, mutta ymmärrettävää, josta yllätyn. Aivan kuin olisin onnistunut ”feikkaamaan” onnistuneen keskustelun! Hän sanoo jaksavansa vielä hetken ja tulevansa sanomaan kun lähtee.

Tavallaan nautin siitä, että ketamiini alkaa laskea ja pystyn olemaan taas jollain tavalla ihmisten ilmoilla, vaikka ymmärrän kokemukseni perusteellisesti järisyttävän olemuksen: mitä helvettiä juuri tapahtui? Olen onnellinen, että selvisin kokemuksesta ja olen iloinen siitä kehoni liikkuu nyt näin ja näin ja näin, ja katsokaa voin katsoa sinne päin ja tehdä näin! Kasvoillani on jälleen joku merkitys, se on tunnistamisen paikka ja sen avulla voin viestittää vaikka hymyn ja tulla ymmärretyksi vaa'ankielitilanteessa, jossa viesti muuten jää vaarallisesti roikkumaan positiivisen ja negatiivisen tulkinnan välimaastoon. Ymmärrän mitä funktioita kehoni eri osilla on suhteessa toisiin ihmisiin ja miksi tutkimusvauvoja pelottaa jos äiti ei reagoi mihinkään. Kaikki perusfakta maailmassa olemisesta ihmisenä tippuu eteeni murusina tanssilattialla. Viimeisenä DJ:nä aloittaa henkilö kenen soittoa en ole kuullut aikoihin ja pidän lempeän jämäkästä otteesta, jolla viimeinen tunti käynnistyy. Hetken kuluttua hyvästelen ystäväni ja kertaan loppuillan suunnitelmani. Päädyn jäämään tanssilattian takanurkkaan ja nautin kuinka katossa oleva punainen valo laskeutuu ylleni ja tunnen mahdollisuuden aistia kehoni seksuaalisena ärsykkeenä. Valo kiinnittää huomioni paitsi itseeni, myös valokeilaan asettumisen tuottamaan tiettyyn ekshibitionismiin, esillä olemisen nautintoon.

Seurailen viimeisten hetkien dramaturgiaa, miten juhlimme hetken aikaa täydessä ”työvalossa”, eikä se oikeastaan juuri jarruta ketään. DJ päätyy soittamaan puoli tuntia yli luvatun ja mietin haluanko urheilla loppuun vai lähteä vielä kun korvissa on aktiivinen kokemus musiikista ja tanssilattia on yhä elossa. Päädyn olemaan puoli seitsemään, jolloin soitto loppuu ja livahdan nopeasti kohti kotiani ja suihkua. Kotona riisuudun ja käyn suihkussa, nautin järjestyksestä jolla shampoo, hoitoaine ja suihkugeeli asetetaan hierovin liikkein hiuksiin ja kehoon. Tuntuu, että kaikki on vielä hieman haparoivaa ja tuntuu, että kehoni on kaarella/menossa toiseen suuntaan (olenhan saattanut tanssia automatisoidussa vaiheessa täysin toispuoleisesti). Teen muutaman pitkän venytyksen ja mietin laiskottaako tarpeeksi, että kaatuisin vain omaan sänkyyni. Päätän, että nukkuisin liian pitkään ja pitkään matkalla ollut ystäväni saattaisi lähteä paikasta, jossa he yöpyvät, että päätän pukea vaatteet päälle ja lähteä heidän luokseen. Vaa'an kallistaa myös lopulta se ihanuus, joka aamulla odottaa kun saa herätä rakkaiden läheltä ja alkaa puuhastella ja höpötellä ja juoda kahvia ja olla vaan. Heti aamusta todeta, että: joo mut oli kyl kivaa eilen, huh jep, nii oli. Päädymme paahtamaan kaakaopapuja ja tekemään superfoodein (ja vaposta löytynein syöntivalmiin pilvin) höystettyä kaakaota ihan nollasta, syömään eiliseltä jäänyttä suklaakakkua ja vaan nauttimaan sunnuntaista niin kuin siitä vaan voi.

Pohdin jälkeenpäin, mikä kokemuksessa on psykedeelistä, mikä ketamiinille ominaista dissosiatiivista vaikutusta. Mieleni irtosi kyllä kehosta, mutta mieli oli irrotessaan depersoonallinen, ajoittain ei-tunnistettava mieli kokemuksessani ja se oli alati transformaation tilassa, jossa kaikki pysyvä vaihtoi paikkaa, näyttäytyi uutena ja oli ohjailtavissa. Psykedeeleille (ja tällä annostuksella luettelen kannabiksen vahvasti psykedeeliseksi) ominaisen introspektion, oman toiminnan jatkuvan- ja lopulta ”tripiksi” muotoutuneen kokemuken reflektion koen taas olleen jotain ei ketamiinille ominaista, vaikka en kyseiseen aineeseen ole laajemmin tutustunutkaan. Yhdessä tämä päihdekombinaatio muodosti varsin kiinnostavan tripin rungon, jolle en ole intensiteetissään ja outoudessaan löytänyt vertaista kokemastani. Mä olen myös hurjan iloinen, että sain tän kirjoitettua tälleen maanantaina vielä kun asiat on tuoreena muistissa sekä siitä, että osaan yhä palata trippeihin tällee kertomusten muodossa vaikka edellinen postaus täällä on vuodelta 2013!

Kommentoikaa ihmeessä, jos kokemuksessani jokin resonoi tai olette pohtineet ketamiinin ja kannabiksen/psykedeelien suhdetta minua enemmän! Tai vaikkette olisi, mutuilut, hapuilut ja petuilut (perstuntuma) kiinnostaa yhtä lailla :D
Life is noise. Find the melodies.
User avatar
dpi
Psykonautti
Posts: 79
Joined: Sat 10 Mar 2018, 23:54

Re: Kantsuu, ketkuu ja kokonaan katoamista

Post by dpi »

[Silppuri] wrote: Mon 26 Aug 2019, 21:39 ...
... Onko viivat yleensä tän korkuisia, miten läheltä mä yleensä tarkastan viivojen paksuuden, osaanko ottaa huomioon pään etäisyyden itse ”vetoalustasta”? Totean, ettei ole olemassa objektiivista mittaria tähän kyllä nyt, päätän että nuuskaan vitosen setelillä vaan puolet ja laitan loput takaisin pussiin. Ensimmäisessä sieraimessa tuntuu jo siltä, että nenäontelossa kirpaisee, mutta päätän ottaa riskillä loputkin...
...
Käyn uudelleen läpi varsin tyypilliset psykonautiikkaan liittyvät ajatukset: kuolenko, jäänkö hulluksi, kaikki tulee huolestuu musta, miltähän tää näyttää ulospäin?. Tämän lisäksi käyn läpi muutamia uusia vainiksia: entä jos tää kokemus onkin vaan muisto ja mä oon jo kuollut/sairaalassa/emt koomassa, entä jos tää tai tää tai tää on mun viimeinen muistikuva ennen kaiken pimenemistä, käviks joku just tossa mun edessä moikkaamassa mua ja sen jälkeen heiluttamassa kättä että huhuu ja poistu sen jälkeen paikalta koska ei saanut _mitään yhteyttä muhun? Entä jos mun kehon joku hermojärjestelmä on vaurioitunut ja mä en enää osaa kävellä, entä jos ero tän kokemuksen ja kaikkien mun muiden kokemusten välillä on niin iso, etten pysty enää integroimaan tai palauttamaan itseäni mihinkään takaisin? Entä jos ei ole mitään mihin palata, jos olen astunut peruuttamattomasti minuuteni ulkopuolella ja tulen elämään jatkossa täysin ulkopuolisena, irtaantuneena inhimillisen erillisyyteen perustuvien identiteettien maailmasta? Tämä tarkoittaisi kaikkien mulle läsnäolevien ystävyyssuhteiden uudelleenformulointia samaan tapaan kuin jos olisin saanut kolarissa aivovaurion ja en enää olisi ”sama ihminen”.

...
Kommentoikaa ihmeessä, jos kokemuksessani jokin resonoi tai olette pohtineet ketamiinin ja kannabiksen/psykedeelien suhdetta minua enemmän! Tai vaikkette olisi, mutuilut, hapuilut ja petuilut (perstuntuma) kiinnostaa yhtä lailla :D
Viihdyttävää luettavaa, todella.
Oikeestaan koko vaultin ajan historiassa, en ole ennen antanut näin paljon aikaa trippistooreille, mutta joita nyttemmin olen alkanut arvostaa. (todettakoon, että tämä on alter-nickini, eli vuodesta 2005 asti ollut vaultissa).

Jokatapauksessa.
En päässyt vielä edes loppuun asti, sen verran pitkä teksti^ mutta teki nyt mieli kumminkin antaa propsit viihdyttävistä keloista ja stoorista.

Ja vaikka tuosta tekstistä voisi poimia monestakin "teemasta" jonkun katkelman, juuri nyt tuo säväytti.
Tuo pohdinta, ettei pystyisikään enää integroimaan itseään mihinkään takaisin, tuntuu hyvin universaalilta kelalta läpi oman päihdehistorian. Ajatus siitä, että ajautuisi jotenkin "liian pitkälle tuntemattomaan/itsensä/mielensä ulkopuolelle.. Mitä jos sieltä polkua ei takaisin löytäisi.

Noh. Kuvailit mielestäni sen jo riittävän hyvin, mitä sitä minä samaa toistamaan:)

Muuten varsin ketamiininen kokemus, omalla tavalla ketamiini nimenomaa sopii kyseiseen ympäristöön.

Ja olihan se pakko nostaa myös tuo lainin koon pohtiminen tuolta tekstistä :D
Keep It Unreal.
STRN
Psykonautti
Posts: 139
Joined: Mon 09 May 2011, 13:28

Re: Kantsuu, ketkuu ja kokonaan katoamista

Post by STRN »

Hienosti kirjoitettu kokemus! Oma kokemukseni kannabiksen ja ketamiinin kombottamisesta on ollut vähän samantyyppinen, mutta rupesin panikoimaan silloin ja mieleen palautui edellinen painajaismainen happokokemukseni. (Typeränä otin puolitoista sokeripalaa harkitsemattomasti "väärässä" seurassa sekä olin käyttänyt alkoholia ja piriä.)
Annokset olivat kohtuu pieniä. Kaikki musiikki kuulosti liian konemaiselta eikä siinä ollut mitään järkeä. Tosin silloin kaikki kuosaamiseni oli sellaista, mitä sen ei olisi kannattanut olla silloin minun aivokemioillani ja elämäntilanteessani.
4:20pm