Kuolemaa ja kauhua metsässä (LSD 375ug)

Alue kaikille trippailutarinoille, pois lukien alla erikseen olevat. Psykedeelit, dissosiatiivit, deliriantit...
Xerox
Tuppisuu
Posts: 3
Joined: Thu 14 Sep 2017, 22:09

Kuolemaa ja kauhua metsässä (LSD 375ug)

Post by Xerox » Thu 21 Sep 2017, 23:32

LSD & psykedeelit - taivas ja helvetti

Set & Setting - Kaupunkiympäristö ja kaupunkimetsä
Käytetty substanssi - LSD 375 mikrogrammaa
Ottoaika: n. 16:30
Tripin laatu: pahin mahdollinen (mutta lopulta opettava)
Jälkiajatukset: mullistava kokemus, kuolemanpelon osittainen integrointi ja hyväksyntä

Kirjoitan teille pahimman trippikokemukseni, jollaista en toivoisi pahimmallekaan vihamielleni, mutta jonka kokisin silti uudelleen jos saisin valita. Minä todellakin selvisin siitä ja jos selviän siitä, selviän mistä tahansa. Ennen kyseistä kokemusta olin tripannut viisi kertaa, joista kolme kertaa sienillä (2-4 grammaa) sekä kaksi kertaa hapolla (150ug ja 220ug). Mikään aiemmista ei kuitenkaan valmistanut minua matkalle, jonka happo minulle antoi. Jouduin havahtumaan siihen tosiasiaan, etten oikeasti tiennyt tuosta molekyylistä mitäään ja että oli aika luopua sellaisista harhaluuloista.

Trippi tapahtui sydänkesällä oikein mukavana viikonpäivänä. Olin avustanut ystävääni remontissa ja olimme jo aiemmin sopineet, että trippailsimme kyseisenä päivänä metsän ja luonnon keskellä jahka arkiset aherrukset olisi ensin suoritettu. Molemmat olimme odottaneet trippiä oikein paljon - olimme henkisesti ja ruumiillisesti siihen valmistautuneita.

Päädimme vetää liipasimesta noin kello 16:30. Tarkoituksena oli nauttia n. 250 mikrogrammaa happoa per mies blotterimuodossa. Leikkelin lappuja kristilisen tasajaon mukaisesti samalla kahvia siemaillen. Tässä vaiheessa kumpikaan ei oikeasti tajunnut mitä oikeasti tapahtui. Nautimme laput ja kulautimme ne alas vedellä. Lähdimme ripeästi Alepaan noutamaan muutaman matkaoluen ja pastilleja imeskeltäväksi. Myös savukkeita oli saatava.

Nopean kauppavierailun jälkeen suuntasimme lähimetsikköön, joka on jokseenkin luonnontilainen paikka ja lähinnä lenkkeilijöiden ja lintubongareiden käytössä. Trippisuunnitelmana oli ottaa nousut vastaan äiti luonnon helmoissa retkipatjoilla makaillen ja suunnata tämän jälkeen kohti omaa asuntoani musiikista nauttimaan. Kyseinen paikka sijaitsi noin puolessavälissä matkaa minun ja ystäväni asuntojen välillä.

Huomasimme hapon ensimmäiset väreilyt todella nopeasti, noin 20 minuuttia blottereiden nauttimisen jälkeen. Tämä tuli molemmille yllätyksenä, sillä koskaan aiemmin näin ei ollut käynyt. Yleensä efektit olivat olleet havaittavissa 45-60 minuutissa.

Etsimme rauhallisen kohdan kalliolta, jonka ajattelimme tarjoavan sopivaa näkösuojaa satunnaisilta ohikulkijoilta. Tässä vaiheessa aloimme jo molemmat ounastelemaan, että jonkin miestä väkevämpi voima oli tulossa kylään.

Visuaalit alkoivat todella nopeasti ja niiden intensiivisyys myös nousi n. kymmenen minuutin sykleissä. Katselimme horisontin pilvirintamaa ja ihailimme vastarannalla olevia rakennuksia. Kuvailimme toisillemme visuaaleja, niiden ominaisuuksiä. Tässä kohtaa huomasin jo itse selittäväni jokseenkin kosmista tarinaa maailman ontologisesta olemuksesta sekä siitä kuinka indoeurooppalaisten kielten äitiä tarkoittava sana "mater" on myös sanan "materia" kanta. Aivoni välkehtivät kaiken ykseyttä ja aivojemme maailmasta luomien representaatioiden illusorista luonnetta.

Ystävälläni oli vain typerä ilme. Ja happoleuka. Major league -happoleuka. Tiedättehän sen typerän ilmeen, kun happohymy saa leuan avautumaan jotenkin erilaisessa asennossa kuin normaalisti? Hän oli todellakin tiloissa, mutta vähemmän verbaalisemmalla päällä kuin minä.

Olimme seisseet kalliolla, minä edellä mainitsemistani asioista kiivaasti vuodattaen. Nyt päätimme istua. Kaverikin sanoi, että: "nyt muuten vittu huppu heiluu". Aloimme miettimään, että miten se nyt sillä tavalla. Yleensä kyyti ei ole ollut näin railakasta tässä vaiheessa trippiä saati, että sillä olisi koetun kaltainen älytön intensiteetti. Ja kaikki oli vielä alussa!

Silloin tajusimme sen.

Olimme unohtaneet, että meillä oli ollut 250ug:n lappuja, jotka olimme jakaneet siten, että molemmille oli päätynyt huikeat ja suunnittelemattomat 375 mikrogrammaa tätä kolossaalisen väkevää kemikaalia.

Siis 375ug!

Koska laput oli saatu jo aikoja sitten, meiltä pojilta oli päässyt unohtumaan, etteivät ne olleet niitä 150-mikkisiä lastenlappuja.

"Ei saatana!", pääsi molempien huulilta samalla kun kosminen happovorteksi alkoi vetämään molempia tilanteen hallinnan tuolle puolen. Sanoja ei oikeastaan tarvittu, sillä molemmat ymmärsivät tilanteen kammottavuuden.

Täällä suojattomana. Julkisella paikalla. Ja aivan tautisen happoisena, lipsumassa joka minuutti yhä syvemmälle totaaliseen tuntemattomaan, paikkaan josta ei ole karttaa, vaan ainoastaan anekdootteja ja kielikuvia.

"Voi jumalauta, nyt ei auta kuin laittaa rööki huuleen. Tässä nimittäin tullaan olemaan tovi. Ei vittu"
"Rauhoitu nyt, kyllä me vielä täältä pois päästään"
"Mistä täältä?"
"Mikä on tämä?"
"Paljon kello muuten on nyt?"
"asdf2xser230?"
"Ööö???"
"Plörölörööö"

Havahduin, että olin slaavikyykyssä rööki huulessa ja en tajunnut enää mitään. En tiennyt enää edes mikä päivä oli, saati että mikä oli "paikka". Alkoi totaalinen lipsuminen tästä todellisuudesta. Imin röökiä, mutta en tuntenut mitään vastetta keuhkoissa savun sinne tunkeutuessa. Itse asiassa en tuntenut hengitystäni. Kognitioni oli kokonaan irti tilanteesta ja kehostani. Yritin katsoa ympärilleni, mutta kaikki oli vain riikinkukkopyrstöä ja kosmisia silmiä. Mössöä. Fraktaalimössöä. Tarkkailin kättäni ja siinä olevaa savuketta. Käteni jatkui kuin peilitalossa ikuisuutten, läpi sitä ympäröivän riikinkukonpyrstömössön. Myönsin, että sikäli kuin ymmärrän minulla olevan identiteetin, niin jotain aivan ennenkuulumatonta oli tapahtumassa. Ja minun oli päästävä pois julkiselta paikalta.

Aloin panikoimaan. Ymmärsin panikoivani. Sykkeeni oli tapissa ja minä hikoilin kylmää hikeä. Ponnistelin kaikilla tietoisuuteni reserveillä, että saisin sinetöityä toimintasuunnitelman kaverini kanssa jos todellakin yrittäisimme vielä päästä pois metsästä kohti kotini turvaa. Oletin, että kaverini voi olla toimintakykyisempi, vaikkakin oli todennäköisempää, että hän on ihan vastaavassa tilanteessa kuin minä. Toisaalta ymmärsin intuitiivisesti järkeilyni typeryyden, sillä kaverini näytti iskolta, vihreältä ja keltavihreiden suomujen peittämältä olennolta. Ja toisessa hetkessä muumien noidalta. Voiko nyt pieni ihminen olettaa, että omatkaan oletukset pitävät enää paikkaansa?

En olisi koskaan uskonut, että happo voi penetroida aistit ja koko keskusyksikön näin totaalisesti. Olin aina ajatellut, että visuaalit ja syvimmät efektit vahvistuvat ja saavat voimansa pääosin pysähdyksissä, hetkissä joissa tuijotat yhtä asiaa ja annat assosiaatioiden viedä mukanansa.

Kommunikoimme pitkäaikaisen ystävyyden tuomalla telepatialla ja jaetulla kriisitietoisuudella. Tässä vaiheessa on jo mahdotonta muistaa, että millainen "dialogimme" oikeasti oli, mutta muistan suhteellisella varmuudella sanoneeni:

"Tapahtui mitä tapahtui, niin jos sinä väität, että pystyt vielä viemään meidät täältä pois, niin tee se päätös ja seuraan sinua. Jos et kuitenkaan siihen kykene, niin sinun täytyy sanoa se, sillä pakka ei saa romahtaa julkisella paikalla, jossa on jatkuvasti muita ihmisiä läsnä".

Jätä kaikki ja seuraa minua! Personal Jesus.

Kaveri varmaankin keräsi kaiken rohkeutensa ja pinnisteli pysyäkseen kiinni tässä maailmassa, mutta kuitenkin sanoi, että nyt mennään. Tämä vastaus ei ollut mikään vakaan ja tasapainoisen sieluntilan tuotos, vaan pingottunutta puhetta hädän hetkellä. Sellaista, joka voimistuu vasta pyydettäessä toistamaan. Itse olin jo niin tuskainen, että melkein purskahdin itkuun pelkästä paniikista.

Ja niin me lähdettiin. Kello oli vasta 17:45. Vain reilu tunti oli kulunut. Hapolle oli annettu kaikki tarvittava aika töniä, ravistella ja pilkata tuota olentoa, joka oli hybriksestään käsin sitä niin kovin epäkunnioittanut.

Matka ulos metsiköstä ei ollut helppo. Olin täysin menettänyt identiteettini ja panikoin äärimmäisen raskaasti. En ymmärtänyt kuka olin, miksi maailma on olemassa ja miten minä voin tietää, että aivojeni luoma todellisuus on edes totta. Olin vittu psykoosissa - tältäkö se tuntuu, kysyin itseltäni ajattomassa loopissa? Ja koska se loppuu? Entä jos tämä on totuus illuusioiden takana?

Siinä me oltiin. Kaverukset ja aikuiset miehet. Käsi kädessä.

Me käveltiin kuin pikkutytöt, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut sen paniikin keskellä. Olin äärimmäisessä stressitilassa, yltäpäältä paniikkihiessä, syke maksimilukemilla ja lihakset täynnä adrenaliinia.

Niin kait sitä ihminen on, kun kuolema kolokuttaa?

En on osaa tätä kokemusta sen paremmmin aukaista, kuin että minä kuolin. Kehoni ja egoni tekivät kaiken mahdollisen, ettei aivojen "syöte" häiriintyisi. Kaikki oli pelissä jatkuvuuden - identiteetin ja maailman jäsentämisen - säilyttämiseksi tilanteessa, jossa mikään ei vastannut sitä maailmaa johon minä olin kerran syntynyt.

Egoni kuoli. Minä kuolin.

Irtauduin kaverini kädestä ja lähdin harpomaan pitkin askelin samalla kiljahdellen äitini nimeä ja pohtien avoimena kysymyksenä oliko minulla veljeä (huom. on kyllä). Kuusten alimmat jo kuivuneet oksanrangat raapivat kasvojani edetessäni kohti kuviteltua tai todellista apua. Kaveri otti minut kiinni ja sai jotenkin roikuttua paidassani, että en karannut omille teilleni.

Psykoosinmakuisen, mutta kuitenkin johdonmukaisen juoksukävelyn seurauksena pääsimme pois metsiköstä, mutta meillä oli edessämme aikaisempaakin infernaalisempi tilanne: oli käveltävä siirtolapuutarhan lävitse, joka oli täynnä iloisia kesälomalaisia. Keski-ikäisiä, keskiluokkaisia ja pulleita veronmaksajia. Etujansa ja reviiriänsä puolustavia heimoeläimiä, joihin voi liittyä koulutuksen ja erilaisten kyvykkyyttä ilmentävien suoritusten kautta.

Ja sieltä me tullaan. Ultimaattisen huumepäissämme, silmät lautasena, toisella kyynelkanavat avoimena ja suolavedet poskilla. Hikisenä, neuroottisena ja tomaatinpunaisena. Taivalsimme siinä saatanallisessa pienten kujien labyrintissa kohti luullaksemme oikeaa ilmansuuntaa. Oltiin tultu umpikujaan uteliaiden lomalaisten katseiden alle ja reagointiaikaa ei olisi minuuttiakaan ennen kuin joku aloittaisi keskustelun. Meillä ei ollut enää mihin mennä.

Ja se olisi silloin muuten kyttäjuttu.

Jos ne oli yhteiskuntaruumis, niin me oltiin taudinaiheuttaja. Ja tuon keskiluokkaisen unelman hiussuonet, nuo loputtoman eksyttävät pikkutiet, täyttyisivät kohta hetkessä valkosoluista. Jaanasta ja Ritvasta. Ja niiden tyttäristä. Meidän kohtaloa määrittäisi varmaankin eniten se oliko ne demareita vai kokoomuslaisia. Jälkimmäisistä olen aina enemmän huolissani. Demareilla on holhoava ymmärrys, kokkareilla kova tahto ja kyky.

Sekaisinhan saa olla, mutta vain jos kädessä on keskiolutpullo. Silloinhan se on vain hauskanpitoa! Alkoholi ja LSD ovat - katsokaas nyt pojat ja tytöt - samalla tavalla eri asioita, kuin esimerkiksi asfaltti ja omenat ovat. Toinen on nautinto- ja reuntoutumisaine, toinen on huume.

Minä luovutin lyyhistyen polvieni varaan. Miksi eivät jo ammu? Kaverini oli lamaantunut, tuo mies joka oli saanut meidät evakuoitua siitä riikinkukkopyrstömetsästä ja joka säilyttää aina mielenmalttinsa sekä harkintansa. Nyt oltiin ylitetty suoritusarvot, eikä tätä enää tehdas luvannut.

Pimeintä on ennen auringonnousua, totesi eräs katolinen munkki 1500-luvulla. La noche oscura del alma. Tutkimattomia ovat herran tiet, sillä emme olleet lainkaan tajunneet että olimme tuossa hetkessä seisseet siirtolapuutarhan sivuportin edessä.

Kun tekee niin tapahtuu, etenkin erittäin vaarallisten huumausaineiden vaikutuksen alaisuudessa, eikö vain?

Loppumatka olikin selkeämpi, sillä tiet olivat hyvin selkeitä ja reitti yksinkertainen. Panikoin edelleen raskaasti, mutta tieto omaan kotiin pääsemisestä rauhoitti edes vähän. Työmatkapyöräilijät suhahtelivat ohitsemme viereisellä pyöräkaistalla kuin luodit. Olo oli täysin sekopäinen, eikä metsän ja runsaasti liikennöidyn väylän synnyttämä kontrasti luonnon ja ihmisen luoman säännönmukaisuuden välillä ollut todellakaan mikään maanantaipäiväinen itsestäänselvyys.

Yhdet mankeloi varhaiskeskikäisenä kuolemaa karkuun tekniseen keinokuitukerrastoon pukeutuneena ja biohakkeroi itseensä työsuorituskykyä ylläpitäviä rutiineja, sitten toiset etsii kuolemaa sisältänsä LSD:llä ja antautuu sille.

Eikö olisi parempi katsoa pedon kitaan, viipaloutua sen leuoissa ja liueta sen vatsalaukussa? Syntyä uudelleen jokaisessa hengenvedossa, jokaisena aamuna ja jokaisena viikkona?

Lopettaa pelkäämästä.

Ihmiset rakentaa kaupunkeja, laittaa asiat ruutuasemakaavaan ja hallinnoi ihmisten muodostamia yhteisöjä, joita kutsutaan ylimmällä tasolla kansoiksi. Minä irtaannun siitä, näen universumin hiekanjyvässä, naisen/miehen jokaisessa miehessä/naisessa ja aavistuksen palamattomasta totuudesta kaikkien ihmisen sanojen takana.

Me taidetaan ajaa vähän eri suuntiin?

Minusta on tullut nöyrä.

Tulimme asunnolleni ilman naapurikontakteja ja otin ensimmäisenä kaikki vaatteeni pois rynnäten suihkuuni. Siellä istuin kuin mikäkin lapsi huuhtoen itseäni vuoroin kuumalla ja kylmällä vedelllä samalla kun kolmatta silmää otsassansa kantava olento touhusi omiansa minusta riippumatta (kaverini).

Vessassa oksensin aivan holtittomasti, mutta samalla jo nauraen - vessanpytty hohti erilaisissa värispektreissä ja oksennukseni palaset tuikkivat posliiniin kiinni liimautuneena kuin taivaan tähtöset - vittu mitä menoa!

"You have never been in love, until you've seen the stars reflect in the reservoirs"

Mietin, että onko tämä nyt jotain "happohuascaa" vai mitä oikein. Pahaa oloa kurlattiin ulos oksennus kerrallaan. Kelailin samalla, että elämän virrassa on "hyvä" ja "paha". Näennäinen dualismi. Illuusio on vain siinä, että ne olisivat eri substanssia, sillä samaahan ne perimmiltään ovat. Kaikki pitää hyväksyä. Myös oma väliaikaisuus ja kuolema.

Kaverini yrittä säätää jotain rauhoittavaa musiikkia koneeltani. Itse makoilin munasillaan sikiöasennossa sängylläni. Huusin vain, että nyt jotain rauhoittavaa! En tiedä mitä se on, mutta minun ei tarvitsekaan tietää, kehoni sen kyllä minulle kertoo. Kuin jonkinlainen imeväinen hieroin jatkuvasti huuliani ja näpläsin nenääni. Tunsin jotenkin maadoittuvani niiden kautta, pala palalta luoden jonkinlaista karttaa maailmaan. Elämän ensi hetkinä olemme vain suu ja peräaukko.

Kaverini teki parhaansa, mutta päätyi lyömään youtubesta päälle vain jonkinlaisen valmisgeneroidun justinbiebermäisen kolmentunnin loopin jotain sietämättömän keskinkertaista paskaa. Kestin sitä ehkä 10 sekuntia kunnes sieluni oksensi. Mitään ei tullut enää ulos, mutta kehoni reagoi ja oksensi ennen minua. En tavallaan edes ehtinyt ajatuksen tasolla miettimään, että se oli paskaa, sillä sieluni tiesi sen jo ennen kuin havainto nousi tietoisuuteeni.

Sielukin voi oksentaa!

Pitää luottaa omiin tuntemuksiin ja kulkea omaa polkuansa. En halua tietää riittääkö tuo musiikki aidosti jollekin, vai näenkö siinäkin vain yhden turhuuden markkinoiden ilmentymän: osta nyt tämä kun et itse jaksa asiaa ajatella ja vielä vähemmän kehittyä. Osta tai oot paska!

Tästä eteenpäin trippi kääntyi positiiviseksi, koska pääsimme pala palalta integroitumaan takaisin tähän maailmaan. Se oli huikea tunne kun aidosti koki kuoleensa. Yhtäältä se oli äärimmäisen rankkaa. Tämä kokemus ei todellakaan ole nuoria tai edes välttämättä nuoria aikuisia varten. Kävimme joskus iltakymmenen aikaan jo syömässä pizzat ja juomassa oluet. Hapon väreily kesti tosin vielä aamuyöhön asti, kokonaisuudessaan yli 12 tuntia. Itse sain nukutuksi vasta 48 tunnin jälkeen, kaksi yötä siis melkein valvoin. Niin rankka kokemus oli sielullisesti. Näin taaksepäin katsoessa trippi avasi kuolemanpelkooni liittyviä kysymyksiä ja toimi siinä mielessä terapeuttisesti. Vavisuttava pohjamutia myöten. Tekisin sen silti uudestaan, mutta toista kertaa en aio happoa enää tuollaisilla annoksilla nauttia - tietoisesti tai edes vahingossa.

Tietäkää rajanne!